Kuin musiikkia korville

//Huh, valmista vihdoin! Neko siis tänne : ) Anteeksi, jos teksti on hieman tönkköä//


Taivaanranta alkoi väreillä kauniisti eri väreissä, niin aurinko oli laskemassa, se kirkasti taivasta vielä hellästi viimesäteillään, saaden horisontin näyttämään oikein kauniilta, oranssin ja punaisen erisävyissä, hiven violettiakin oli eksynyt mukaan. Juuri nämä auringon langettamat viime säteet, eksyivät luomaan hehkuaan myös yksinäiseen kulkijaan, jonka kultaiset hiukset, ne saivat hohkaamaan entistä kauniimmin ja kultaisemmin.

Emër oli jostain syystä kaikkea turvallisuutta, ja muodollisuutta vastaan lähtenyt näinkin myöhään illasta ulos. Ja vieläpä kauaksi Aasojen hallinnon keskuksesta, Sifin tornista. Hän kyllä tiesi, kuinka saisi tästä kuulla, jos siis hengissä takaisin selviäisi. Vaikkakin Valtiaana hänellä oli suunnaton sananvalta, useasti hänelle valitettiin hänen tavoistaan ottaa turhia riskejä. Emër itsekin tiesi toisten puhuvan asiaa, muttei jostain syystä jaksanut ottaa neuvoja ja valituksia kuuleviin korviinsa. Ainoastaan illasta, hän tunsi saavansa olla rauhassa kaikelta hälinältä ja mölinältä.

Kun oli viettänyt kokonaisen päivän meluisassa hovissa, raikas iltakävely, hamassa hiljaisuudessa, aivan yksinään, teki tosiaan terää. Ei ollut hössöttäviä koruompelijoita hänen ympärillään, jotka hehkuttivat hänelle uusimmista luomuksistaan. Eikä hänen äitinsä juoksentelisi hänen kannoillaan vaatien rahastusta uuteen tanssiaisasuunsa. Paprika, yksi Valtiattarista, ei marmattaisi mielipiteitään hänen korvaansa, joka lähtöön, eivätkä turhanpäiväiset aatelisneidot osoittelisi ajatuksiaan sitä kohden, kuinka hienoa olisi lähteä Joulutanssiaisiin hänen parinaan.
Emër pudisteli tuskastuneena ajatuksilleen päätään, hän oli tullut tänne illasta nimenomaan siksi, ettei hänen tarvitsi vaivata päätään moisille ajatuksille, ja silti, hänhän ei muuta ajatellutkaan! Asialle oli saatava loppu.

Pieni huoli silmäkulmassaan, mies katsahti jälleen kirjavalle taivaalle, kuin odottaen sen tummumista, ja sen jälkeistä pelkoa, huhutuista salamurhaajista. Tosin Emër ei pitänyt itseään pelkurina, sen sijaan hän oli ehkä jopa typerän rohkea, lähtiessään vieläpä killan Valtiaana matkaan tähän aikaan illasta. Helpotusta Emërin sydämeen toi kuitenkin se, että suurin osa näistä hämärän salamurhaajista, oli Aasojen killan toimesta lähetettyjä.

Hiljainen tuulenvire pyyhkäisi lävitse harvenevan metsätien, se puhalsi hiljaa, rauhallisesti, niin heikkona, että oli suorastaan ihme, että se tosiaan edes jaksoi puhaltaa. Varovasti se värisytti puiden oksia toisiaan vasten, saaden ne rahisemaan epämiellyttävästi, Emërin lyhyet hiukset se sai hieman hulmahtamaan, koleaan iltaan, tuo tuuli toi pienoista lämpöä. Emër suorastaan rakasti tunnetta, kun se puhalsi hänen kasvojaan vasten, raikkaana ja lämmittäen. Sitten se lakkasi. Puiden oksista kuului huminaa enää hetkisen, ja sitten oli täysin hiljaista. Melkein aavemaisen hiljaista.

Tuuli oli ollut sittenkin liian heikko, jaksaakseen pidempään, näin Emër ajatteli mielessään, vaikka hiukan epäilikin omia ajatuksiaan.
Hänen ajatuksensa saivat kuitenkin uutta mietittävää, kun hänen edessään jo pian kohosi kaunis lähde. Mimirin Viisauden-Lähde. Sen vesi oli niin kirkasta, että siitä näki huoletta läpi. Hetken melkein aavemaiseksi käynyt hiljaisuus oli poissa, lähde solisi niin kauniisti, että sitä olisi voinut kutsua melkein musiikiksi korville.
Emër seisahtui aloilleen, tuijottaen hartaasti lähdettä, josta niin monia taruja kerrottiin, ja joihin kaikkiin hän sisimmässään uskoi. Kiehtovat tarut Mimiristä, lähteen vartijasta, olivat pienestä pitäen olleet hänen lempitarujaan. Niinhän se oli, siksi kai hän oli tänne tullutkin.

((Ei ole tönkköä, mutta tämä on hieman.. ))

Silmien, joissa asui öisen tähtitaivaan tähtien kirkkaus, katse oli suunnattu kauniissa kylpevälle taivaalle. Auringon viimeiset säteet heijastuivat noista sinistä, hieman violettiin vivahtavista silmistä. Silmien sulkeutuessa, käden noustessa pieneen, hentoon nyrkkiin rintakehälle. Aurinko laskisi pian ja kuu valtaisi auringon paikan. Olisi taas vaarallista liikkua ulkona. Varsinkin näin yksin. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan saaneet tummaa haltianeitoa epätoivoon. Hymy nousi täyteläisille, hivenen punertaville huulille. Hän saisi olla yksin ja rentoutua rauhassa.

Suipot, tavallista sirommat korvat kuuntelivat lähteen veden kaunista musiikkia. Adele asteli hiukan kauemmas lähteestä, askeleiden ollessa kepeitä, hyvin siroja. Hentoinen ruumis taittui naisen alkaessa tanssia kuunnellen veden ääntä. Lintumaisenhauraan oloinen ruumis taipui suloisen tanssin lomassa, neidon tanssiessa kuunnellen niin sydäntään kuin lähistöllä solisevaa lähdettäkin. Hänen jalkansa tuskin päästivät ääntä koskettaessaan maata. Olo oli hyvin kevyt.

Adele heitti mielestään murehtimansa asiat, ruumis ja mieli rentoutuivat asteittain; Quarin, tuon nuoren pojan, joka oli aina tavannut käydä hänen luonaan, mutta nyt pojan käynnit olivat harventuneet merkittävästi. Siitä oli jo aikaa kun orpo poika oli käynyt hänen luonaan. Oliko vaaleahiuksinen poika enää edes elossa? Adele toivoi parasta, mutta ei voinut olla pelkäämättä pahinta. Hän mietti hetken niitä rahattomia vanhuksia, joita oli käynyt tänäänkin hoitamassa. Nuo olisivat jo menehtyneet kauan sitten, ellei neito kävisi noiden luona viemässä ruokaa, pitämässä seuraa tai hoitamassa tauteja. Hän ajatteli monia niitä perheitä, joilla oli vaikeuksia, jotkut olivat menettäneet perheen elättäjän kiltojen välisissä yhteenotoissa, jotkut lapset olivat menettäneet molemmat vanhempansa. Niin paljon kärsimystä ja surua, niin paljon vääryyttä. Milloin tällainen loppuisi?

Lintumaisen siro keho oli nyt täysin rento, sen liikkuessa lähteen soittaman musiikin tahtiin, mieli oli myöskin rento, jotenkin tyhjä. Adelen hyräillessä pehmeällä, kirkkaalla äänellä laulua, joka kertoi lähteen vartijan tarinaa. Yksinkertainen, vihreä mekko pyörähti naisen kauniiden liikkeiden tahdissa. Mekon alla naisella oli vaalea, tällä kertaa pienet hihat omaava, alusmekko. Jaloissa oli yksinkertaiset pienet kengät. Tummat, miltei mustat hiukset oli palmikoitu taidokkaasti niskaan, pitkän letin hipoessa naisen kapeaa lantiota.
Adele pyörähti lähelle lähdettä, kasvoilla oli levollinen ilme. Nainen aisti toisenkin läsnäolon, pysähtyen niin, että hän jäi selkä toiseen päin. Hyräily loppui vaimeten.
Puhdasverinen haltia seisoi paikallaan hiljaa, tuntien pienen punan nousevan poskilleen. Silmät avautuivat katsomaan eteenpäin, selän ollessa yhä päin toista ja heidän välissään olevaa lähdettä. Neito puraisi pienesti huultaan. Jostakin syystä oli kovin vaikeaa kääntyä katsomaan kuka se oli. Hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota sen kummemmin ympäristöönsä. Lähteen solina valtasi oman osansa heidän välillään, naisen pysyessä hiljaa. Ainakaan heidän välilleen ei syntyisi täyttä hiljaisuutta.
Puna poskilla hälveni sen verran, että nainen liikahti hivenen sivuttain. Hän nosti kirkkaiden silmiensä katseen toiseen, hymyn noustessa täyteläisille, kaunispiirteisille huulille.

”Iltaa”

Emër oli hiljaa kyykistynyt lähteen viereen, ainut asia mikä vei hänen huomionsa, oli sen kaunis vesi, joka pulpahteli hiljalleen lähteestä, kirkkaana ja kauniina.
Se väreili somasti, kun hän uitti etusormeaan vedenpintaa vasten. Miehen katse oli etäinen, kuin hän ei oikeasti eläisi tässä hetkessä, vain jossain aivan muualla.
Siltikin hänen etusormensa liikkui vedenpintaa vasten harkituin vedoin, kaikessa hiljaisuudessa, jonka esteenä oli vain tuo lähteen liplatus, kaunis solina.

Hän ikään kuin piirsi vedenpintaan, kuvioita, jotka olivat toinen toistaan kauniimpia, ja haihtuivat, toinen toistaan nopeammin pois. Pian ei hänen työstään ollut jäljellä enää mitään, vain tyyni vedenpinta, joka vain oli siinä, kaikessa rauhassa.
Tyyneyttä rikkoi ainoastaan lähteen ikuinen hiljainen virtaus, kun vesipisarat pulpahtelivat toisiaan vasten, ja saivat aikaan sen liplatuksen, joka oli kuin jonkin laulun melodia. Musiikkia korville.

Mies uppoutui nyt kuuntelemaan lähteen ääniä, sen kaunista musiikkia. Joissakin taruissa kerrottiin, että jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla Viisaan Mimirin äänen, kuulla hänen tarinansa, veden hiljaisen melodian joukosta, ja saada tietoonsa jotain sellaista, mitä edes lähteestä juomisen tuoma viisaus ei kantaisi mukanaan.
Nuo tarustot jotenkin vain kiehtoivat Emëriä aina vain enemmän. Hän oli sitä sorttia, joka rakasti kuunnella tarinoita, mutta harvemmin itse kertoili niitä.
Hovissa kuuli paljon kaikenlaista. Sinne matkusti useasti tarinankertojia, jotka uhkeilla tarinoillaan yrittivät viihdyttää aatelisneitoja, pilke silmäkulmassaan. Heidän tarinansa usein kertoivat rohkeista urhoista, jotka tekivät aina jotakin suurta, antaen jopa oman henkensä pantiksi. Emër kyllä kuunteli noita tarinoita aina suurella odotuksella ja mielenkiinnolla, mutta tähän asti hän oli joka kerta pettynyt.

Kaikista vanhimmat tarinat, Jumaltarut, jotka olivat jo kauan kulkeneet sukupolvelta toiselle, olivat niitä oikeita tarinoita, joita oikeasti jaksoi kuunnella. Onneksi Emërin hovissa asusti muuan vanhamies, jolla oli aina aikaa turinoille, ja jolla oli norsun muisti. Hän muisti tarinoita jokaisesta Valhallan jumalasta, ellei enemmänkin, ja lisäksi hän kertoi ne paremmin, kuin kymmenen matkaavaa tarinankertojaa.

Tosin Emër itse harvoin myönsi kenellekään kiintymystään tarustoihin. Hän ei halunnut ihmisten saavan Valtiastaan sellaista kuvaa, kuin kummallinen satusetä.
Niinpä hän kuunteli aina vaivihkaa, kun lapsille kerrottiin iltasatuja, tai kun matkaavat tarinankertojat keräsivät aatelisneidot rinkiin, ja alkoivat tarinoida, Emër vain sattui aina asioimaan lähistöllä.

Mies oli nyt aivan uppoutunut kuuntelemaan lähteen laulua, joka oli mitä suloisinta kuultavaa. Niin kaunista, että Emër olisi voinut vannoa, että hän erotti jopa sanoja, joiden tahtiin voisi hyräillä. Oliko mahdollista, että laulu, jota hän kuunteli, kertoi Mimirin tarinaa? Olivatko vanhat tarustot olleetkin totta, että lähde tosiaan lauloi Mimirin tarinan? Emër ei voinut uskoa korviaan, niin jännittyneeksi hän olonsa tunsi, kunnes laulu, oikeastaan hyräily vaimeni, ja hän palautui jälleen maanpinnalle ajatuksistaan. Lähde jatkoi liplatustaan, kaunista liplatustaan, jossa ei kuitenkaan ollut mitään merkkiä aikaisemmin hyräillystä laulusta. Laulu ei siis ollutkaan tullut lähteestä, vain jostain muualta.

“Iltaa”, hän kuuli äänen sanovan. Äänen, jonka hän tunnisti heti hyräilleen aikaisempaa kappaletta. Hieman mielessään mies häpeili tyhmyyttään. Laulava lähde!
Hän kuitenkin kohotti katseensa pian äänen suuntaan, kohottautuen seisomaan lähteen ääreltä.
“Hyvää iltaa”, hän sanoi nyökäten hieman vaitonaisena, ehkä jopa häkeltyneenä.
Vaivaantuneena hän suoristi kalleimmasta puuvillasta tehdyn paitansa helmaa, ja kun hän jälleen kohotti katseensa toista kohden, kuului kultaisesta riipuksesta hänen kaulassaan vaimea kilahdus.
Toinen oli selvästikin haltia, siitä ei ollut epäilystäkään. Vieläpä täysin puhdasverinen sellainen. Jostain syystä Emër oli aina ihaillut haltioita, he kun olivat niin vanha, ja kaunis kansa. Emër itse ei ollut haltiaa nähnytkään, mutta puhdasverinen hänkin oli, puhdasverinen valkyyri. Olihan siinäkin rodussa oma valovoimaisuutensa, ja jännityksensä. Tarkkaavaisena hän piti yhä katsettaan toisessa, hänen katseensa ei ollut pistävä, pikemminkin jännittynyt, hieman aprikoiva. Hienoinen hymy nousi koristamaan miehen kaunispiirteisiä, kuitenkin miehekkäitä kasvoja.
“Taisitte laulaa äskettäin? Siinä tapauksessa, teillä on hyvin kaunis ääni.”

//No sinulla nyt ainakaan ei ollut tönkköä, minulla nyt on aina : D//

Jonkin aikaa Adelesta tuntui kuin tuo olisi keskeyttänyt jotakin sellaista, jota ei olisi pitänyt keskeyttää. Hän seurasi vaitonaisena miestä, joka kohottautui seisomaan. Sinisten, hieman violettiin vivahtavien silmien katse oli ystävällinen, niin lämmin. Nainen käänsi nyt kasvonsa ja kehonsa toiseen päin, astellen lähemmäs lähdettä ja siten myös miestä. Tuo ei ollut hänen rotuisensa. Valkyyri, todennäköisesti mikäli neito tunnisti oikein. Miehen vaatteet antoivat tästä rikkaan kuvan. Aatelisen jopa, se toinen todennäköisesti olikin.

Kädet eksyivät ristiin neidon taakse tuon kuullessa toisen kehut. Vaikka hän kuulikin kehuja toisinaan, tuntuivat ne vieraan miehen suunnalta jotenkin erikoisilta. Hauras, hento keho taipui hivenen eteenpäin heleän naurahduksen purkautuessa huulien välistä, joilla koreileva hymy syveni entisestään.

”Minä kiitän, vaikka en pidäkään ääntäni mitenkään erikoisena. En laula kovin usein, vain silloin kun hoidan sairasta tai olen yksin. Laulaminen rauhoittaa sairasta ja auttaa häntä unohtamaan kivun. Se on hyvä asia.. Kukaan ei saisi kokea kipua tai murhetta..”

Naisen heleä, hivenen soinnullinen ääni totesi. Adele vaikeni hetkeksi, käveli taas lähemmäs lähdettä. Nainen kumartui sen vierelle, katsoen vähän aikaa veteen. Vesi heijastui pienesti naisen kirkkaista silmistä. Vaikka hän oli sulkenut huolensa syvälle sisimpäänsä, ne tuntuivat palaavan takaisin mielen syvimmistä onkaloista. Miten ihmeessä hän ei voisi olla huolehtimatta? Liian moni tosiaan kärsi, aivan liian moni oli menettänyt itselleen jonkun rakkaan. Adele nosti katseensa toiseen, nousten hitaasti seisomaan. Hän piti katseensa toisen silmissä. Niiden pilke oli hivenen huolestunut.

”Mikä tuo teidät tänne tähän aikaan? Eikö nyt ole vaarallista liikkua yksin?”

Olihan hänenkin vaarallista liikkua yksin, mutta muut menivätkin hänen edelleen. Tuskin kukaan hänelle mitään tekisi, mutta toinen oli rikkaan oloinen.. Eikö ollut loogisempaa, että toisen kimppuun käytiin ennemmin kuin hänen, joka kulki tällä hetkellä ainoassa mekossaan? Puku oli kyllä puhdas, mutta se oli myös hivenen kulunut.
Siro, pitkäsorminen käsi kohosi sipaisemaan tummia, miltei mustia hiuksia tavallista siropiirteisemmän, suipon korvan taakse. Korvanlehteä koristi yksinkertainen pisaranmuotoinen korvakoru. Silmien katse pysyi miehessä niin huolestuneena, mutta nyt myös hivenen kysyvänä. Pää kallistui hivenen naisen odottaessa toisen vastausta.

((No pöh! XD ))

Emërin käsi eksyi riipukselle hänen kaulallaan, hieman epävarmana siitä mitä hänen pitäisi sanoa, hän antoi sormiensa silittää rakkaan riipuksensa kultaista pintaa. Katse pysyi tiivisti naisessa, joka oli paikalle eksynyt. Hienoinen kummastuksen aalto valeli miestä, mitä kummaa tuo mahtoi tehdä ulkona tähän aikaan yöstä? Jo oli maailma mullillaan. Itse Emër oli tuon ulkonaliikkumiskielto säännöksen luonut, suojellakseen viattomia joutumasta salamurhien uhreiksi. Silti näköjään löytyi näitä kieltojen rikkoja. Tosin oman turvallisuutensahan he sillä vain vaaransivat. Ja tosiaan Emër itse oli tähän asiaan paraskin puhuja, rikkoi itsekin omia luomiaan sääntöjä. Vaimea huokaus karkasi miehen huulilta.

”Minä kiitän, vaikka en pidäkään ääntäni mitenkään erikoisena. En laula kovin usein, vain silloin kun hoidan sairasta tai olen yksin. Laulaminen rauhoittaa sairasta ja auttaa häntä unohtamaan kivun. Se on hyvä asia.. Kukaan ei saisi kokea kipua tai murhetta..”
Nainen kommentoi näin lauluasiaa, jonka Emër oli hetki sitten tuonut esille.
Miehen katse siirtyi nyt neidosta maahan, ja hän nyökkäsi vaimeasti.
Hänen ajatuksensa raksuttivat yhä tiiviisti naisen sanojen ympärillä.
´Kukaan ei saisi kokea kipua tai murhetta..´
Se vain oli niin totta, ja Emër itse, valtiaana, sai nähdä hieman liikaakin murhetta ja kipua.
Kului pieni hetki, kunnes Emër jälleen nosti katseensa toiseen.
“Olette oikeassa, neiti…?” hänen ääneensä eksyi selvästi kysyvä sävy. Vihdoinkin mies irrotti otteensa korusta, joka tuntui kylmältä kun se painautui jälleen ihoa vasten.

Emërin katse kierteli jälleen hetken siellä täällä, kunnes se pysähtyi jälleen kerran neitoon, tämän puhuessa.
”Mikä tuo teidät tänne tähän aikaan? Eikö nyt ole vaarallista liikkua yksin?”
Emërin kasvoille nousi hivenen huvittunut hymy, hänen huuliensa välistä karkasi pieni hymähdys. ”Sitä samaa voisin kysyä teiltä”, hän tuhahti lopulta, antaen pienen virneen kivuta kasvoilleen hetkeksi, antaen kuitenkin ilmeensä valahtaa pian peruslukemille.
”Tulin vain haukkaamaan happea, päiväsaikaan kun liiankin moni henkilö tuntunee hengittävän niskaani. Täällä sentään ainut asia, mikä niskaani hengittää on tuuli”, hän naurahti pienesti omille sanoilleen, ja kohotti sitten kulmansa kysyvästi.

”Mutta nyt on teidän vuoronne kertoa mitä teette täällä tähän aikaan? Ja toivon totisesti, että teillä on hyväkin syy. En nimittäin katso hyvällä niitä, jotka rikkovat säännöksiä, jotka olen itse luonut", Emër lausui sanansa hieman liioitellun vakavalla äänellä, hänen silmissään piilevä ovelatuike, saattoi kuitenkin paljastaa että hän oli lausunut sanansa osalti vain leikillään.

//Jotakin sopersin . D//