// Elikkä, Chachakoa odottelen ^^ //
Mei vilkaisi ikkunasta ulos. Aurinko oli laskenut jo lähes kokonaan ja taivaanranta, jota näkyi vain hieman, oli tummumassa hurjaa vauhtia. 'Onko jo noin myöhä!' Nuoren naisen sydämessä hätkähti. Hän muisti kirkkaasti mielessään säännön, jolloin illalla ei saanut olla ulkona. Nainen oli vannonut itselleen, että hän ainakin pitäisi säädöksestä kiinni, mutta näköjään hänen piti rikkoa sitä. Suurin syy hänen varautuneeseen käytökseensä oli se, ettei hän ei pitänyt pimeästä ja tunsikin jo pelkoa tulevaa kävely matkaa kohtaan. Hän oli uppoutunut kokonaan kirjaansa, joka oli hänen kädessään.
Hän katseli ympärilleen. Kaikki olivat jo lähteneet pienestä kuppilasta pois ja Mei näki miten kuppilan omistaja katsoi häntä. Nainen painoi kirjansa kiinni ja nousi epäröiden. Jos se talo, missä hän oli, olisi ollut majatalo, hän olisi varmaankin jäänyt sinne yöksi.
Nainen kompuroi hieman peloissaan pimeään ulkoilmaan. Tuulenpuuska, joka oli viileä, mutta kuitenkin lämmin, heilautti naisen pitkät mustat hiukset hänen kasvoilleen. Hän seisoi vielä siinä talon edessä vähän aikaa korjaillen hiuksiaan ja katsoi sitten oikealle, jonne hänen pitäisi kääntyä. Tie näytti varsin autiolta ja pimeältä. Häntä värisytti, mutta hän otti yhden rohkean askeleen hämäryyttä vastaan. Ihmiset olivat jo menneet koteihinsa, tai ainakin suurin osa heistä. Mei itse oli uppoutunut kirjaansa vähän liiankin hyvin, joka kertoi tarinoista, joita ei voinut kuulla kenenkään suusta.
Yhden päättäväisen askeleen jälkeen seurasi toinen, vähän varmemman oloinen askellus. 'Hyvin tämä menee...' Hän uskotteli itselleen ja hengitti kerran syvään ja jatkoi päättäväisesti matkaansa, jota oli vielä jäljellä ihan tarpeeksi. Miksi hän olikaan mennyt lukemaan toiselle puolelle kaupunkia? No sitä ei voinut enää muuttaa.
Punaisen mekon helma hulmusi naisen ottaessa reippaita askelia. Hän puristi käsissään kirjaa, jossa oli vihreät kannet. Se oli hänen lempikirjansa. Hän vilkuili hermostuneena ympärilleen tarpoessaan katua pitkin.
Tuntui kuin hän ei olisi päässyt yhtään eteen päin kun hän kuuli epämääräisen äänen takaansa. Hän käännähti nopeasti säikähtäen. Hänen vihreät silmänsä olivat pelokkaat kun hän yritti etsiä syyllistä tähän ääneen. Pieni musta kissa ilmestyi varjoista Mein jalkojen juureen.
"Pelästytit minut, Luna..." Hän sanoi lämpimästi hymyillen helpotuksesta ja kumartui silittämään kissaansa. Kissa kehräsi musta turkki kiiluen, vaikka oli hämärää. Mein mieliala hieman helpottui Lunan nähdessään. Nyt hänen ei tarvitsisi pelätä niin paljon.
//Muokkasin hieman... ^^ //
Ke 23 Tammi 2008, 16:16