//Ja koska et itse osannut päättää kummasta haluat ficin, niin tein sitten kummastakin. Tähän minä nyt sekoitin Raulinkin ^^' Oli ihan pakko <33
Tämän oikeastaan kirjoitin, koska halusin kirjoittaa jotain romanttista ja nämä kaksi ovat jotenkin niin, cute<33 Noh, toivottavasti pidät tästäkin : D Tästä on myös toinen versio, kunhan saan sen viimeisteltyä n.n//
Gabrielle©Jelia
Raul ja teksti©Sever
Hienoinen tuuli käväisi kaupungin yllä. Se sai kauniin, nuorehkon neitosen tulipunaisina hohtavat hiukset lehahtamaan kauniisti, joskin pian ne asettuivat taas paikoilleen. Auringon viimeiset säteet antoivat kultaisen säväyksen niihin, samalla, kun tyttönen käveli hyräillen kaupungin rosoisilla käytävillä.
Tummanvihreä puku, leveine hihoineen sopi tuolle todella hyvin, ja pieniin siroihin jalkoihin oli laitettu hieman kuluneet tossut.
Neidon perässä jolkotti koira, pieni sellainen, hieman terrierin näköinen. Se saattoi aina välillä nuuskia katujen kulmia ja löysi välillä jotain kiinnostavaakin.
Gabrielleksi tuota punahiuksista neitoa kutsuttiin. Juuri oli tuo palaamassa töistä. Päivä oli ollut raskaampi, kuin yleensä, sillä oli ollut hirvittävän kuuma. Mutta jostainhan oli elantokin saatava.
Oli kulunut jo monta päivää siitä, kun tuo oli viimeksi ollut rannalla. Silloin tuo oli tavannut erään henkilön, jota ei unohtaisi ihan heti. Gabrielle ei pystynyt poistamaan mielestään sitä iltaa.
Hiekkarannalla puhalsi tuuli hieman kovempaa ja niinkuin tuo oli jo päivällä ajatellut, myrsky olisi melko varmasti saapumassa. Ehkä jopa melko piakkoinkin.
Hän kulki rannan vesirajan tuntumassa. Tossutkin tuon punahiuksisen jaloissa kastuivat, mutta se ei oikeastaan Gabriellea haitannut. Koira, Leo nimeltään, juoksi hänen perässään joskus mennen hieman pidemmälle veteen, tassujaan kastelemaan.
Neitosen kaunis ääni sai kantautua kauemmas, hän lauloi pian täydestä sydämestään, melkein arvellen ettei ketään ollut kuulemassa.
Tuuli riepotteli punaisia hiuksia, muutama sadepisara tipahti tuon kauniille kasvoille. Gabrielle katsahti ylös taivaalle, sulki silmänsä, yritti poistaa mielestään turhat ajatukset.
Jossakin kauempana puolihaltia katsahti rannan suuntaan, kuullessaan suloisen äänen. Se oli jostain niin tuttu. Liiankin tuttu. Ihan kuin hän olisi kuullut sen aikaisemminkin. Myrkynvihreät silmät kaventuivat, ja tuo nousi ylös, ollen kuitenkin yhä niiden harvojen puiden varjoissa, mitä rannalla nyt sattui näkemään. Hän saattoi erottaa kauempana siluetin, se kuului ihan selvästi naiselle. Silti tuo ääni, se sai miehen heräämään ja ajattelemaan. Saattoiko tuo olla se neito?
Tulipunahiuksinen otti taas muutaman askeleen eteenpäin, otti tossunsa pois jaloistaan ja astui kauemmas veteen, antaen veden hyväillä jalkojaan. Samalla tuo yhä lauloi. Kaunista sävelmää. Neito rakasti sitä yli kaiken.
Vesipisaroita alkoi tulvahdella taivaalta yhä enemmän ja enemmän. Se ei kuitenkaan, ei ainakaan vielä, yltynyt täysin myrskyksi.
Valkohiuksinen pysyi yhä varjoissa. Hän kuunteli kaunista ääntä. Se oli todella tuttu ääni. Ajatukset, ne risteilivät miehen mielessä. Käsi lipui puun karhealla pinnalla, kerrankin tuo vain oli, kuunteli. Antoi mielensä rauhoittua kauniin sävelmän myötä.
Sitten, aivan eräällä punaisella sekunnilla, jokin...jokin iskostui hänen päähänsä. Miehen mieleen palautui kuka tuo laulaja oikeastaan oli. Gabrielleko?
Miehen musta hevonen kuopi rauhattomana maata, se oli huomannut myös rannalla liikkuvan neitosen.
Mykynvihreät silmät katselivat tuota siluettia, jokin, ylempi taho sai hänet liikkumaan hieman edemmäs. Pois varjoista.
Gabrielle hyräili jo loppua laulustaan, harmi vain, kun ne tuppasivat aina loppumaan liian aikaisin. Hän lähti hyräillen kävelemään omaa pikkuista varastorakennustaan kohden, joka sijaitsi rannan tuntumassa. Hän ei tiennyt kuinka lähellä hän oli, erästä henkilöä. Ja aina vain lähemmäksi tuli. Hän oli kuitenkin niin omissa ajatuksissaan sen pienen hetkisen, ennen kuin näki sivusilmällään jonkin hopeisen vilahduksen sateessa.
Nopeasti neito käännähti ympäri ja siinä. Hän saattoi puoliksi varjoista erottaa, ne myrkynvihreät silmät, jotka saivat jälleen kerran hänen selkäpiinsä karmimaan. Silti jokin lämpöinen tulvahti punahiuksisen lävitse. Tuo oli koko ajan vain ajatellut miestä, luullen, ettei koskaan enää näkisi toista.
"Raul?" Gabrielle aloitti varovasti, ottaen pari askelta lähemmäs miestä, mutta pian, ennen kuin vastaustakaan sai, neito ryntäsi kokonaan tuon valkohiuksisen luokse.
"Minä...minä", neito sopersi, kiertäen samalla kätensä miehen ympärille.
Miehen myrkynvihreissä silmissä näkyi jokin, jokin muu kuin viha ja katkeruus, lämpö. Sama, kuin silloin, kun hän oli ensimmäistä kertaa nähnyt Gabriellen. Mies nosti kätensä silittääkseen noita punaisia hiuksia.
"Gabrielle", puolihaltia kuiskasi. Jokin hänen sisällään pyörähti ympäri. Hän oli siinä, rakastamansa neidon lähellä. Valkohiuksinen vetäisi Gabriellen paremmin syleilyynsä ja rauhallisesti silitti neidon punaisia hiuksia.
Siinä sateessa. Toisilleen mitään sanomatta. Kumpikin tiesi, mitä toinen saattoi tuntea.
Jostakin pilvien lomasta saattoi loistaa kuu.Se sai miehen silmät välkähtämään salamyhkäisesti, hyvin kauniisti ja se loi Gabriellen hiuksiin samanlaisen kultaisen vivahduksen, kuten aurinkokin.
Kaikki oli jotenkin niin harmonista.
Su 20 Tammi 2008, 12:03