//Elikkäs tässä olisi Jelialle tämmöinen tilattu ficci. Sheilasta/Jeliasta tämä kertoo ja en oikein kunnolla saanut siihen sitä onneton/onnellinen loppu, mutta yritin parhaani. Siitä tuli hieman lyhkäisempi, kuin aluksi odotin, mutta toivottavasti kelpuutat sen. Tunkaisin myös mukaan oman henkilöni, Elrondin, joka on ammatiltaan puutarhuri. No, toivottavasti pidät siitä : D/
Sheila/Jelia©Jelia
Elrond ja teksti©Sever
Aurinko loisti kauniisti kosteassa aamussa. Kaikki alkoivat vasta heräilemään, paitsi kauppiaat jotka pystyttivät torilla telttojaan ja asettelivat kaikki juuri niiden oikeille paikoille myyntiä varten.
Siellä, kauppiaiden keskellä, kulki neitonen. Vaaleanruskeat hiukset hulmusivat torin yli kulkevassa tuulessa. Neitoa kutsutaan nimellä Jelia. Tuon kauniilla kasvoilla loisti hymy. Vapauden tunne oli vallannut hänet. Hän ei kaivannutkaan takaisin kartanoonsa, mutta sinne oli kai pakko pian palata.
Torikauppiaat hymyilivät tuolle säteilevälle tyttöselle, jotkut huudahtivat tervehdyksiä. Jelia tervehti tuttujaan parhaansa mukaan, mutta silti tuo oli hieman surullinen, sisältään. Pian hän taas joutuisi olemaan hovissaan, ilman tätä kaikkea. Mutta odottihan siellä Miokin. Jelian kasvoille nousi hymy, kun tuo muisti oman lemmikki kissansa.
Viime yönä oli satanut paljon, hyvin paljon. Se oli saattanut tuhotakin jotain. Se oli ollut kaikista myrskyisin yö vähään aikaan.
Jelia pääsi pian pois torilta ja suuntasi sitten kohti omaa loistokasta karatanoaan. Hän kiipesi takakautta sisään ja vaihtoi nopeasti vaatteensa ja kävi muutenkin hieman siistiytymässä.
Jelian olemus vaihtui aivan heti, pirteästä vakavammaksi.
Neitonen asteli ulos huoneestaan ja tarkasti kartanon hyvinvoinnin, miten palvelusväki oli pitänyt huolta siisteydestä hänen poissaollessaan. Kaikki näytti olevan kuten ennenkin.
Hän suuntasi pihan puolelle ja sai järkytyksekseen nähdä kauniin puutarhansa tuhoutuneen.
"Missä puutarhurimme oikein on?" Sheila mutisi hiljaa ohimenevälle palvelustytölle.
"Hän on para-aikaa puutarhassa", tyttö sanoi ja jatkoi omia hommiaan, Sheilan kävellessä portaita alas pihanurmelle. Punainessa leningissään tuo näytti kauniilta, hyvin kauniilta. Ja siitä kyllä huomasi että neito oli todellakin varakas.
"Puutarhuri", Sheila kröhäisi kurkkuaan ja samassa huomasi miehen nousevan kukkapenkin takaa.
Mies kumarsi syvään ja tuon tulipunaiset hiukset olivat nyt kiedottu nutturalle taakse.
"Niin arvoisuutenne?" mies kysyi lemepeällä äänellään ja katsahti eri värisillä silmillään neitoa.
"Mitä täällä on oikein tapahtunut?" Sheila tivasi hiljaa, mutta jotui kääntymään miehestä poispäin. Hän tunsi tuon puutarhurin. Sama jonka hän oli tavannut aikaisemminkin.
"...myrskyn takia", puutarhuri selitti hymyillen ystävällisesti.
"Yritän saada kaiken kuntoon."
Mies katsoi taas hetken kukkia, ennen kuin käännähti taas neidon puoleen.
"Älkää olko huolissanne, jokaisen myrskyn jälkeen on jotakin uutta taas. Katsokaa vaikka", mies sanoi hiljaa ja osoitti erittäin kaunista ruusua, joka oli juuri puhjennut kukkaan.
"Tuo ruusu, se elää vielä vaikka myrsky tuhosi kaikki muut."
Sheila katsoi kukan suuntaan ja todellakin. Se oli täydessä loistossaan. Hienoinen hymy nousi neidon kasvoille, mikä hovissa oli yleensä melkoinen mahdottomuus.
"Luotan teihin, herra puutarhuri", Sheila sanoi hiljaa, hymyillen yhä miehelle ja kääntyi sitten poispäin, ollen taas sama vakava Sheila. Silti jokin tuon sisässä oli lämmennyt. Kaiken tuhon keskellä voi kuitenkin näkyä kauneuden siemen.
Su 20 Tammi 2008, 11:58