Seven days to the poison...

Musta hiuksinen nainen katsoi miestä penkiltä kysyväiseltä.
" Haluaisin tietää minkälaista puolittaa puoliksi jonkun toisen kanssa. " Georgiana sanoi.
Hän oli sanonut ja uskoi, että hän oli kuulut sanat, vaikka istuisi kauemapana.
" Olen pahoillani, että olen puhdas demoni. " Nainen sanoi.
Seuraavaksi hän varmaakin kysyi miten lempeä ja hiljainen naisdemoni voisi olla. Ajan kuluessa hän huomasi, että kaikki kysymykset olivat hänelle esietty. Nainen lempeästi hymyili ja salavihkaisi.

Georgiana yllättyi todella Jelian eleiseen, kun hyökkäsi miehen päälle. Hän tahtoo nähtävästi todella Eldordin takaisin. Yrittikö hän saada hänet takasin tajukankaalle, että deamon katoisi pois. Nähtävästi tullee iljettävää jälkeä. Ei kannata demonia suututtaa. Georgiana ajatteli.

Jelia hyökättyään mies suuttui ja sen huomasi jo miehen ilmeestäkin. Georgiana ajatteli olisi parasta jäädä sivuun ja seuraaman tilannetta. Nainen katseli miten mies alkoi tehtä Jelialle. Tuntui siltä, että alkaisin valita puolia. hänen mielestä se ei ole laisinkaa kivaa.

Siinä samassa, kun vesipallo oli iskeytynyt demonimieheen, Jelia oli herännyt jonkinlaisesta horroksesta. "Freijan nimeen! Mihin nyt olen itseni sotkenut?" Mielessään hän kirosi tyhmyyttään ja harkitsemattomuuttaan.
Puolinymfiä heikotti, tunne oli kuin ei olisi nukkunut tai syönyt ikuisuuksiin. Mimirin vesi oli niin raskasta, raskaampaa kuin Jelia oli osannut edes kuvitella. Ehkä liian raskasta hänelle. Aivan huumamatta ja äärimmäisen hitaasti alkoi ruusukuvio nilkassa tummua.
Puolihaltia hengitti nopeasti, mutta keveästi. Hänen hiuksensa olivat alkaneet kastua.
Jäätyvä vesi ja kirottu kylmyys lähestyivät puolihaltiaa. Kylmä pahuus levitti siipiään ja Jelia myönsi itselleen olevansa peloissaan.

Jelia perääntyi hitaasti aivan lähteen reunalle. Hän yritti pysyä tyynenä, mutta kauhu oli liian suurta. Hän ajatteli kuumeisesti, yrittäen keksiä jotain. Mutta mitän ei tullut mieleen, ei mitään sanottavaa, ei kekseliäitä juonia...
Nyt puolihaltia seisoi niin reunalla, että puolet tämän kantapäistä olivat lähteen puolella.
"Tule takaisin Elrond, tee sille jotain..." Jelia vaikersi hiljaa, mutta hänen äänessään oli muutakin kuin pelkoa. Siinä oli uhoa, uskallusta, periksiantamattomuutta... Sanat oli osoitettu Elrondille, silla Jleia uskoi tämän tuntevan mitä tapahtui.
"Minä en luovuta, en alistu, en anele armoa! Freija minut kuulkoon", Jelia sanoi äänessään murtuvaa vahvuutta, himmentynyttä itsevarmuutta...

//Ly-Ly-Lyhyttä//

Tuo pahuuden perikuva, Daemon. Se räpytteli siipiään, puisteli päästään vettä, jotka todellakin tippuivat nyt veripisaroina maahan, kuin punainen maali, joka talon seinästä tippuisi.
Eri väriset silmät, nyt jopa tuo vihreä, kaunis silmä, sekin saattoi hohtaa punaisena. Oikeastaan se oli hieman ristiriitainen, siinä oli häivähdys yhä sitä vihreää, mutta demoni oli todellakin ottamassa valtaa. Pupillit olivat muuttuneet täysin viiruiksi, aivan ohuiksi sellaisiksi, kuin kissoillakin.
Mies katsoi vihaisena, raivostuneena nyt Jeliaa edessään. Vesi oli hetkessä jäässä tuon ympäriltä ja musta pahuus vain nieli Daemonia enemmän sisäänsä. Tuntui, kuin kaikki maailman hyvä ja ystävällinen energia imeytyisi sen sisään.
Silti demoni aisti jopa Jeliassakin jotain, jota Daemonkin kunnioitti. Neito, neito oli todellakin uskaltanut uhata tuota siivekästä olentoa, demonia.

Siltiei Daemon saanut sanaa suustaan, vaikka olikin juuri sillä hetkellä erittäin raivostunut. Kuitenkin se nopeasti katsahti taakseen ja hymähti takanaan olevalle Georgianalle, tuolle toiselle demonille. Daemon oli hieman piristynyt siitä, että joku sentään ehkä ymmärsi sitä, tai niin se ainakin toivoi, että Georgiana ymmärtäisi sitä.
Vasta sitten tuo muistikin, että mitä tummapukuinen neito oli aiemmin kysynyt ja vastasi siihen, yhä samaisella möreällä äänellään.
"Se ei ole kivaa. Joudut elämään tosiaan, kuin loinen. Toisen energioilla...."
Miehen äänestä kantautui selvä viha, jotakin kohtaan. Tässä tapauksessa se oli Elrond.

Xew vikisi hiljaa ja se oli livistänyt taas Georgianan taakse, tai oikeastaan sen taakse jolla tummapukuinen neito istui.
Pieni ketunpoikanen oli nähnyt isäntänsä ennenkin samanlaisena, mutta silloin ei se ollut ollut sentään niin pelottava.
Kettu yritti nyt vain pysyä piilossa ja olla mahdollisimman hiljaa.

Jossakin syvällä, jossain Daemonin niinsanotusti sisällä, siellä oli Elrond. Tuo punahiuksinen puolihaltia oli menettänyt hallintansa ja niin oli toinen persoonallisuus ottanut siitä vaarin, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen.
Mies tunsi vajoavansa pimeyteen, siihen ainaiseen yksinäisyyteen, joskaan ei koskaan edes ollut yksin, Daemon oli aina hänen kanssaan. Se oli, kuin kirous, parantumaton sellainen. Sitä kirousta ei koskaan voitaisi poistaa, ei milloinkaan.
Silti tuo saattoi kuulla kaikkien äänen ulkopuolelta, Jelian äänen, pienen vaikerruksen, olihan Daemonilla kuitenkin hyvä kuulo, joten myös Elrond kuuli sen.

Daemon ei juuri sillä hetkellä jaksanut reagoida Jelian sanoihin tai oikeastaan siihen pieneen vaikerrukseen mitenkään. Se vain mietti, oli uppoutunut omiin aatoksiinsa, mikä ei tietenkään sille ollut tavanomaista.
Seuraavaan lauseeseen se kuitenkin kohotti kasvonsa ja katsahti yhä jäätävästi Jeliaa.
"Mitään Freijaa ei ole olemassakaan, kuten ei kohta enää Elrondiakaan...Kunhan vain keksin, miten saan hänet samaan jamaan, missä minä yleensä asustan", Daemon murahti, hieman hiljempaa, kuin aikaisemmin.
Se oli keskittynyt enemmän Elrondiin sillä hetkellä. Tuo puolihaltia puhui omalle persoonalleen, sisältä käsin. Ehkäpä Jelian sanat olivat antaneet tuolle voimaa, voimaa yrittää puhua demonille.

//Outoa tekstiä minellä : DD//

Hän katsoi välillä Deamonia ja Jeliaa. Aluksi hän ei ollut myöskään huomannyt miehen kettua. Välillä hänen täytyi muistaa, että kettu oli hänen takana ja eikä hän liiskaisi sitä taakseensa, vaikka se olisi vikkelä jaloistaan. Yhden ja miehen välinen kiista oli jänittävä oloinen ja herkkä. Pienikin väärä sana voisi tehdä katasrofeja ja varsinkin näille kahdelle henkilölle.
Jännettävässä tunnelmassa Georgiana oli itse unohtanut mitä hän kysynnyt tai sanonnut. Hetkessä oli herännyt Deamondin sanoihin. Katseet olivat siirtynyt häneen ketusta. Hellä hymy ja pieni nyökkäsy kertoi miten hän ymmärsi miestä ja miehen sanoista vielä paremmin.
Itse oli kuitenkin meinaamassa ehdottaa, jos he voisi paremmin puhuen sopia asiansa. Se olisi ihan turhaa. Nainen demoni tiesi ihan hyvin mies demonin puolesta. Kuitenkaan hän ei haluisi mitenkään satuttaa kumpaakaan osapuolta. Pieniä vivahteita tuli, että saisi vihdoinkin haltia tai jokin muu hyvä luonteinen henkilö tulisi saamaan satinkutia. Ajatukset olivat sekaisin. Eninten Georgianaa pelotti hänen tunne puolensa.

Jelian sydämeen koski kuulla demonin sanoja. Freijaan, jumalista kauneimpaan hän oli aina uskonut, ja niin hän uskoi nytkin. Toki muutkin jumalat olivat Jelialle tärkeitä, mutta Freijan puolesta hän oli tottunut vannomaan.
”Paha sinut periköön, kun puhut minun kuulleni noin”, puolihaltia kähisi ääni vihasta täristen, tuskin kuuluvalla äänellä. Miten häntä suututtikaan, miten hän tärisi, miten hän vihasi…

Vain pahoja tunteita oli hänen mielessään. Yksikään iloinen asia ei ilmestynyt puolihaltian mieleen, vaikka salaa itsekseen hän sitä toivoikin. Mutta missään ei näkynyt kuin synkkyyttä, kaikki tuntui menevän nyt pieleen. Ei ollut rauhaisaa hetkeä, ei ollut kauneutta hohtavaa Mimirin maisemaa. Ei ollut suloista pientä, iloista kettua, ei Elrondia, ei hiljaista Georgianaa…
Oli vain ilkeyttään uhkuva demoni, Georgiana, hänkin demoni, pelokas kettu ja sateinen ja märkä Mimirin kurja maisema.
Jelian mielessä välähti, silmissä säkenöi mustia pisteitä. Kiukkuisuudeltaan hän ei voinut liikahtaakaan. Hänen sisällään oleva voimansa kerääntyi. Se kerääntyi käsiin, valmiina käytettäväksi. Sitten se kuitenkin taas haihtui palatakseen taas uudelleen puolinymfin siroihin käsiin.
Tuo energian syke sai Jelian pään jyskyttämään ikävästi, se häiritsi hänen keskittynyttä vihaisuuttaan.

Puolihaltian näkö sumeni jokaisen jyskytyksen aikana. Se oli kuin sydämen syke, mutta paljon vahvempi ja rajumpi. Jelia ei ollut varma, näkyikö hänen heikkoutensa vihollisille, luultavasti ei kovinkaan selvästi.
”Kirotut demonit”, Jelia kuiskasi sihisten, itsekseen ja yksinäisenä. Hän ei tiennyt, pystyisikö pidättelemään valtavaa voimaa sisällään.

//On khyl kumma, et mulla on ideoita pää täynnä ja yhtään en saa koskaan käytettyy : P Ja sory pikku tauko, mutta oli kiireitä : (//

Demoni, sen silmät hehkuivat punaisina, mutta mies ei tehnyt mitään. Siivet hohtivat mustuuttaan, mutta jää miehen ympärillä alkoi yhtäkkiä sulaa.
Silti viha paistoi tuon silmistä, koko olemuksesta.
"Älä sinä tytön heitukka puhu minulle tuohon sävyyn", tuo murahti kuullessaan Jelian sanovan jotain.
Georgianaa tuo piti hieman silmällä, mutta ei muuten juuri sillä hetkellä kiinnittänyt toiseen mitään huomiota.

Elrond, tuolla jossain pimeässä. Tuntui putoavan vihdoin jaloilleen. Tunsi saaneensa otteen ajatuksistaan. Demoni oli hellittänyt jälleen otettaan Elrondista, tuosta hyvästä ja kauniista puolesta. Näin siinä aina kävi. Daemon oli niin vapaan kaipuinen, että unohti elrondin, ja silloin haltianpuolisko saattoi päästä taas niskan päälle, kuten alkoi päästä nytkin.
''Daemon, palaa jo takaisin...Tilaisuutesi meni jo'' Elrondin ääni kuului demonin mielessä inhottavana ja riistävänä, mutta silti Daemon oli menettämässä jälleen sitä vapauttaan.
Elrond itse taas pelkäsi oikeastaan paluuta maan pinnalle, omaan ruumiiseensa, sillä hän ei muistaisi silloin yhtään mitään. Parhaimmassa tapauksessa tuo muistaisi nuo kaksi neitoa, mutta ei mitään muuta. Muisti kyllä palautuisi ehkä parin tunnin tai viikkojen päästä.
Tietysti tuo nimensä ja ketunpoikasensa muistaisi.

Jää todellakin alkoi sulaa ja punaiset silmät lakkasivat hohtamasta pahuutta ja toinen alkoi vaihtaa väriä jälleen siihen kauniin vihreään.
Demoni sihahti kerran Jelialle, ja katsahti sitten vielä Georgianaa, ehkä hymyillen jopa hieman.
"Toivon, että me tapaamme vielä", miehen demonipuoli sanoi, ja sillä hetkellä siivet haihtuivat ilmaan ja punaiset hiukset näyttivät tavallisilta.
Daemon päästi ilmoille korvia hyytävän karjaisun, ennen kui mies lysähti maahan, tajuttomana, mutta nyt se vain oli puolihaltian toinen puolisko, Elrond.

//tönks, tönks...: DDD//

Georgiana huomasi miehellä tapahtui jotakin outoon. Naisen demonimaisuus suuttui hieman, mutta ei näyttänyt sitä laisinkaan. Sen sijaan hän ei ollut laisinkaan onnellinen, kun Deamon alkoi siirtyä hiljalleen haltia muotoonsa ja Jelia on saanut tahtonsa lävitse. Nainen ei kuitenkaan sanonut mitää, mutta ilmeellä hän kertoi Deamonille hyvästi lauseensa, vaikka osittain uskoi, että näkisi sen uudelleen.

Katsottuaan miten demoni katosi ja haltia tuli takaisin eloon. Helleästi hän huomasi miehen kasvon muutunut pariksi sekunniksi. Tämä sai Georgiana hieman hämilleen, mutta piti tunteet tiukasti. Sydämmen nopeudun alkoi ja hän oli huomannut, että miten lähellä se oli uudelleen muuttumassa. Hän kuitenkin piti pintansa, ettei olisi muuttunut sudeksi. Nainen vihasi juuri tämmöisiä asioida, kun ei edes pienestä ilosta saanut iloista. Muutenkin hän vihasi menneisyyttään.

Georgiana ei edes juossut Deamon luokse, kun oli lysähtynyt maahan ja varsinkaan kun Deamon oli poissa ja Elrond oli palannut pinnalle. Elrond oli saanut Deamonin sisäänsä uudelleen. Hän antoi Jelian tehdä sen osan mennä miehen viereen ja hoitamaan. Mielummin se piti kettua sylissä, jos jotakin yllättäviä sattuu.

Jelia oli uponnut omin ajatuksiinsa, omiin voimiinsa.
Hän ei kyennyt huomaamaan kaikkea ympärillään tapahtuvaa, hetken kaikki oli vain mustaa hänen muistissaan.
Siinä samassa hän huomasi Elrondin - ja demoni oli poissa! Puolihaltia rentoutui, vaara oli ohi. Vihdoin hänen sisällään olleet voimat pääsivät taas virtaamaan ja Jelialla oli vaikeuksia pidätellä niitten purkautumista yhtenä ryöppynä. Vapautuva energia virta loiskautti Mimirin lähteen vettä ja muutama pisara tipahti Jelian hiuksiin.
Georgiana näytti pikemminkin pettyneeltä kuin helpottuneelta, ties mitä tuollakin naisella olisi mielessä. Demoni oli selvästikin ollut tälle enemmän mieleen.

Mutta Elrond makasi tajuttomana maassa, Jelia tunsi sääliä miestä kohtaan. Hetken aikaa neito pällisteli ihmetteleväisenä, mutta sitten hän toimi.
Rauhallisin askelin neito lähestyi miestä, aistien koko ajan demonin olemassa olon, vaikka silmillään hän ei kyennyt näkemään pahuutta.
Puolinymfi pysähtyi miehen viereen. Mies näytti tajuttomalta.
"Hmmhm? Tuotah, Elrond?", Jelia sanoi varovasti, mutta kuuluvalla äänellä. Puolihaltia potkaisi miestä kevyesti kylkeen paljaalla jalallaan.
Jalassa roikkui rautainen ketju, hienoa työtä todellakin. Mutta lukkoa siinä ei ollut, ei kohtaa mistä sen voisi avata. Eikä kukaan koskaan saisi sitä auki, ei ainakaan ilman suuren ja mahtavan velhon apua.
Toisen jalan ruusukuvio oli jälleen muuttumassa ihonväriseksi.

Jelia hölkkäsi takaisin lähteelle, kumartui ja kahmaisi kämmeniinsä kuuluisaa vettä. Sitten puolihaltia käveli ripeästi takaisin ja pudotti veden miehen naamalle. Yksikään tippa ei ollut tippunut puolinymfin vettähallitsevissa käsissä. Jelia hymähti ilkikurisesti, hän ei välittänyt tuntuisiko kylmä vesi miehestä huonolta vai hyvältä, mutta hauskaa olisi katsella, jos mies heräisi tällä tavalla.

//En mene takuuseen että olisi luettavaa tekstiä, kun nyt kirjoittelen ja en ole nukkunut kovin.....paljoa : D//

Elrond, hän vieläkin taisteli mielessään demoninsa kanssa. Mutta enää ulospäin se ei näkynyt. Hän ei tuntenut mielessään mitään, kaikki oli tyhjää, täysin mustaa. Tuntui kuin että mies ei koskaan heräisi siitä, missä nyt makasi.
Hän ei oikeastaan edes tuntenut Jelian kevyttä potkaisua kyljessään ei myöskään niitä sanoja, jotka tuo puolinymfi sanoi.
Vasta sitten kun vesi pläjähti hänen kasvoihinsa, niin mies alkoi virkoamaan. Eirväriset silmät avautuivat ja toinen, se loisti nyt kauniin vihreänä, mutta jokseenkin yhä hieman pelokkaana. Selkään sattui hienoisesti, no olivathan siinä olleet hetken aikaa ne siivet, joten ei ihme että hieman nipisteli.

"Huoh, missä...mitä...?" mies takelteli hetken aikaa ja nousi istumaan, katsahtaen sitten Jeliaan. Onneksi vesi ei sentään ollut sattunut, kun se oli tippunut hänen naamalleen. Olihan hän muutenkin kyllä märkä. Satoi yhä hieman, mutta ei tuollainen sade ollut voinut saada häntä niin märäksi.
Elrond katseli hieman hölmistyneenä ympärilleen ja näki pienen kettunsa mustapukuisen neitosen jaloissa. Se oli pelokkaan oloinen.
Hän kyllä muisti Georgianan, hän muisti myös Jelian, mutta ei yhtään mitään muuta. Daemon hänen sisällään vain naureskeli räkäisesti. Sen mielestä oli kiva kiusata Elrondia, kun tuo ei muistanut yhtään mitään.

"Sinähän olit Jelia, etkö?" mies kysyi katsahtaen neitoseen, joka oli luultavasti hänet saanut heräämäänkin, sillä vesipläjäyksellä.
Muisti, se oli melkein kokonaan mennyt. Ei mitään muistikuvaa hetken tapahtumista ei mistään. Elrond kyllä jossain sisällään tiesi kaikesta, mutta ei saanut sitä päähänsä.

//Elkää välittäkö tästä TÖNKÖSTÄ ja inhasta tekstistä, joka on kaiken kukkuraksi niin pirun lyhyttä >.

Georgiana katsoi mieluiten sivussaa ja yritteli mieteiskellä mitä Jelia ajatteli hänestä nyt. Nainen ei katsonnut laisinkaan Jelia tai Elrondia ne olivat miehen ketussa. Hän mietteli eri asijoita mielessä ja sman aikaisesti meni vinhaa vauhtia mielentilassa. Mies oli nähtävästi menettänyt muistinsa, kun oli herännyt tajuttomuudesta. Häntä ei kuitenkaan ja paljoakaan haitannut mies ei muistaisi hänen nimeänsä.
" Mene isäntäsi luokse. Hänessä ei ole pahuutta. " Georgiana sanoi ketulle.
Nainen hymyili ketulle ja rohkaisi mennä katsomaan ystäväänsä.

Hän itse sen sijaan piti taistella tuntitaan, mutta hän ei pytynyt olla kauan pidättämään tunteiden purskua. Käsilleen hän otti vastaan maan. Sydän hakkoi kovaa vauhtia. Nainen tunsi kun ruumis paloi ja kirveli. Tässä tilassa voisi lulla, että hän olisi ihmis sudeksi, mutta hän ei ollut. Naisen ympärille alkoi tulla liekki. Liekin sammuttua Georgiana oli suden näköinen. Hän ei näyttänyt mitenkään ihmissudelta ihan mustan harmaa nelijalkainen susi. Muutoksen jälkeen tuli valta ulvonta. Silmät kohdistuivat Jeliaan ja Elrondiin.

Puolinymfi hymyili tyytyväisyyttään. Mies oli hereillä ja mikä parasta - olentona joka ei selvästikään ollut demoni. Mimirin kylmä lähdevesi oli varmasti virkistävämpää kuin saastainen sadevesi.
Jelia nyökkäsi miehelle, Elrondille, joka oli selvästikin aivan pyörällä päästään. Vaikka tuskimpa se oli kovin tavatonta, mistä hän nyt sen olisi tiennyt. Ei hänen päässään asunut demoneita. Jelia loi nopean katsahduksen ympärilleen, mitään poikkeavaa ei näkynyt.
Georgiana ei ollut tehnyt mitään Elrondin hyväksi, paitsi ehkä pitänyt seuraa ketulle. Ja sekään ei kyllä ollut paljoa, tai ainakaan tarpeeksi Jelialle.
Mutta tuolla naisella näytti olevan jotain ongelmia itsensä kanssa. Hänellä oli tuskia, liekki leimahti - Jelia ei oikeastaan erottanut juurikaan tapahtumia mutta hän kuuli sitäkin selvemmin kissansa varoittavan naukaisun.

Georgiana - oliko hän ihmissusi? Ei, aivan kuin ketään Georgianaa ei olisi ollutkaan, vain musta ja harmaa susi. Susi päästi selkäpiitäkarmivan ulvonnan ja loi kylmän susimaisen katseensa Jeliaa ja Elrondia kohden.
Jelia katsoi takaisin ilmekkään värähtämättä.
Mimosa-kissakin tuijotti sutta. Se sähähti ilkeänä ja pörhisti häntäänsä, mutta se ei tehnyt siitä juuri vaarallisemman saatika isomman näköistä. Sen vihreissä silmissä leimusi liekki, mutta oli silmissä muutakin: kunnioitus. Suurempi ja mahtavampi susi - miten hienoa olisi ollakkaan sellainen...

Jelia katseli sutta varuillaan. Nuo otukset olivat sitten arvaamattomia. Mutta miksi susi oli täällä? Ja missä Georgiana oli, oliko hän susi? Monet kysymykset pyörivät Jelian mielessä.
"Georgiana?" Jelia kuiskasi ja katsoi sutta silmiin.

//Jeeh vihdoinkin saan vastattuu : D Sori pitkä tauko, nyt aktiivisempi.//

Elron tosiaan olikin ihan pyörällä päästään ja katsahti välistä kumpaakin neitoa, mutta sitten muisti Xewin, joka hälle nyt oli kaikista tärkein.
Mies vihelsi hiljaa, ja kettu juoksi hänen luokseen, vikisten. Jotain oli tapahtumassa, ei Xew muuten tuollainen hieman pelokas olisi.

Mies silitti kettua, joka oli hypännyt hänen syliinsä. Hetken päästä puolihaltia nousi pystyyn, peläten kuitenkin jalkojensa pettävän.
Punaiset hiukset olivat ihan märät, mutta nyt ne eivät sentään näyttäneet yltä päältä verisiltä, kuin vasta vähän aika sitten.
Mies ei muutenkaan tiennyt, mitä oli vähän aika sitten tapahtunut, hänhän oli menettänyt muistinsa, joka luultavammin palaisi sitten seuraavana päivänä.
No, ketään ei näköjään ollut loukkaantunut.

Sitten, noiden eri väristen silmien katse siirtyi Gerogianaan, joka yhtäkkiä alkoi näyttää hieman eri laiselta. Liekkien ympäröimä, niiden väistyttyä, niiden takaa paljastui susi.
Xew sähähti hänen sylissään ja painoi sitten ketun päänsä Elrondin rintaa vasten.
"Ei mitään hätää", mies rauhoitteli kettuaan, mutta katse oli koko ajan Gerogianassa, tai oikeastaan sudessa.
Mitä ihmettä mies ajatteli mielessään ja katsahti sitten Jeliaan, kuullessaan tuon äänen, oikeastaan kuiskauksen pikemminkin.

Se Elrondin täytyi myöntää, että ei neidosta rohekutta puuttunut. Mies ei kyennyt nyt vielä muuta kuin katselemaan tuota sutta ja seuraamaan mitä Jelia seuraavaksi tekisi. Kuitenkin mies toisella kädellään tunnusteli, että miekka oli paikoillaan. Hyvin kevyt ja hentoinenhan se oli, mutta kyllä sillä nyt itseään puolusti.
Sitten tuo taas piteli molemmilla käsillään Xewiä. Onneksi kettu oli vielä melko pienikokoinen.

//Jotain kökköä, tähän nyt tuhersin ^^'//

Georgiana läähetteli hiljaa, kun voimia oli mennyt hänen tunteita vastaan taistellen ja sen lisäksi muttueassaan sudeksi. Nainen istui hekken aikaan, kun seisoi neljällä jalalla. Hän tunsi, että muut olivat peloissaan, kun hän oli muuttunut heidän edessä sudeksi. Katseet olivat edelleen maassa. Sivusilmällä hän oli huomannut, että kettu oli mennyt isännän luokse. Se ei olisi ollut ihme naisen mielestä. Sen sijaan silmijeiden katse oli maassa siihen asti kun Jelia sanoi hänen nimensä. Katseet kohdistuivat Jeliaan, kun sanoi hänen nimensä. pieni vilkaisu oli mieheen, joka oli peloissaampi kuin Jelia.

Georgiana ei oikein tiennyt pitäisikö vastata Jelia sanomiseen. Hän itse tiesi missä tilanteessa hän oli, kuin muut. Muut olivat nähneet hänet ensimmäistä kertaa muuttui sudeksi. Jelian ilmeestä hän uskoi, että nainen ajatteli oli Georgiana ihmissusi. Se oli ihme jos olisi, mutta taivaalla ei näkynyt laisinkaan täysikuuta. Läähätys pienesti hitaantui, mutta se ei kuitenkaan helpottanut Georgiana tunnetta. Katse oliedelleen Jeliassa ja pistävä.
" Niin. " Hiljaisesti Georgiena sanoi sutena.
" En ole mikään ihmisusi. Sitä teistä ei tarvitse pelätä. " Nainen sanoi lempeästi.
Hän oli todella uskonut, että Jelia oli ajatellut hän olisi ollut ihmissusi. asia olisi nyt niin, että uskoiko Jelia hänen sanojaan, että hän ei ollut ihmisusi.

Jelia tuijotti sutta. Ja se katsoi suoraan häneen, pistävillä suden silmillään.
Ja kuten Jelia oli arvellutkin, susi oli Georgiana. Susi puhui ja Jelia saattoi kuulla Georgianan äänen, vaikka se ei aivan sama ollutkaan.
Kummasti puolihaltian olo helpottui, eikä susi enää vaikuttanutkaan uhkaavalta. Se oli vain susi... Mutta miksi - ja ennen kaikkia Miten tuo nainen oli onnistunut siinä? Muuttunut sudeksi... Ei, ei hän voinut olla animaagi, hänen ulkonäkönsä ei täsmännyt...
Jelia tunsi sisimmässään kateellisuuden pistoksen. Jospa... Ei, se olisi mahdotonta!
Hetken Jelian päässä oli näkynyt kuva - mitä kaunein... Hän olisi muuttunut myös, muuttunut joksikin... Eläimeksi. Jelia piti eläimistä, ne olivat todella hänelle mieleen.
Mutta tämä toive oli mahdoton, ja jos se olisikin ollut ahdollista, puolinymfin olisi maksettava. Eikä neito ollut varma, olisiko hänestä maksamaan.

"Aivan", Jelia totesi hiljaa ja irrotti viimein katseensa sudesta.
"Georgiana, miksi muutuit sudeksi?" puolihaltia tokaisi lujempaa. Hän kysyi ensimmäien päähän pälkähtäneen kysymyksen. Oli kai pakko sanoa jotain.
Neito katsahti Elrondiin, joka oli hiljaa. Ehkä mies oli epävarma, pelkäsi vielä. Kettu oli miehen jaloissa ja Mimosa katseli sitä Jelian jalkojen takaa.
Se oli nyt rauhallisempi, mutta se tarkkaili sutta epäluuloisena. Sekään ei ollut varma, voisiko mokomaan luottaa.
Sudet kun eivät luonnostaan ole kovin luottamusta herättäviä.

//Lyyyhyttää... //

Elrond ei todellakaan pelännyt sutta, Georgianaa siis, mutta kuka hyvänsä olisi hieman äimänkäkenä, kun oli juuri saanut taltutettua sisäisen demoninsa. Ja Elrondin demoni, kun ei oikein suostunut tekemään yhteistyötä miehen kanssa.

Xew pudottautui miehen sylistä ja tiiraili nyt sekä sutta, että valkeaa kissa. Se kyllä oli hieman peloissaan, sillä sillä ei ollut mitään hyviä kokemuksia koirista, joksi nyt suttakin luuli. Kettu kun oli joskus joutunut ajokoirien jahdattavaksi ja kiinni otettavaksi, mutta nyt sen seurana oli onneksi Elrond, joka ei antaisi sille tapahtua mitään pahaa.

Punahiuksinen katsoi kumpaakin, Jeliaa, sekä Georgianaa, hiljaisena. Mitäpä tuo nyt menisi siihen väliin jotain sönköttämään. Hän ei halunnut ajatella mitään juuri sillä hetkellä.
" En ole mikään ihmisusi. Sitä teistä ei tarvitse pelätä. "
Elrond nyt ei ollut alunperinkään oikeastaan luullut Georgianaa ihmissudeksi, sillä ei ollut kuutamo yö, tai mitään, mutta olihan tieto toki erittäin helpottava.

Elrond kun ei muistanut sitä, että Gerogianahan oli demoni, vain ja ainoastaan Elrondin sisällä oleva demoni, Daemon sen tiesi.

Hetken päästä Jelia totesi "Aivan" ja melkein heti sen perään sanoi:
"Georgiana, miksi muutuit sudeksi?"
Elrond kiinnitti nyt katseensa Georgiana-suteen ja hymyili, jokseenkin toispuolisesti.

//KÖKKÖÄ ja lyhyttä. Erittäin lyhyttä -_-''//

Susi katseli surullisena maata. Silmistä olisi voinnut tulla kyyneliä, mutta suden muoto ja yleisestikkikään sudet eivät itke kuin ihminen. Hengitys tasaantui rauhallisena muutoksesta. Katsoessaan Jelia ja Elrondia silmiin hän tunsi, että noi kaksi henkilöä uskoivat mitä hän oli sanonnnut heille. Naisen sana oli totta ja ne uskivat ne todeksi. Monesti ihmisusi varmaakin pyörisi heidän mielessä. Georgiana tunsi ja Jelia katsomisen ja siitä alkoi tulla naisen mielestä tölläämiseksi. Ennen kuin Georgianalla olisi mennyt päreet niin Jelia oli vaihtanut katsettaan mieheen.

Jelian ksymys oli todella pistävä ja sai hänet muistamaan omaaa menneisyyttään. Suurimaksi osaksi muodon muutos sai hänet muistamaan hänen menneisyyttään. Mitenkin hän sanoilisi ja muokaisi lausetta sanomikseksi oli tuskallista Georgianalle. Naaraan ilmeestäkin saatoi huomata miten tämä olo tilanne olisi tuskallista. Miten hän sainoisi seuraavasti sanoa, tulisi seraava kysymys vielä tukalempaan vastata.
" Olen saanut tämän yhdeltä mies demonilta, joka kirosi minut. Olen kirottunainen. " Nainen sanoi.
Mieli oli sanoa lisäksi, 'joka ei saa rakastaa muita vaan joka on antanut kirouksen on sinun elämän kumppasi.'

"Kirottu nainen... Hmm? Mitähän minä tuohon sanoisin. Jaa, jospa en sano mitään. En jaksa nyt juuri välittää hänestä. Sudet eivät erityisemmin ole koskaan minua kiinnostaneet..."
Nämä olivat Jelian ajatuksia.
Puolinymfi huokasi raskaasti ja vilkaisi kissaansa. Valkea otus oli naulinnut suden vihreillä, kiiluvilla silmillään eikä huomannut emäntänsä epätoivoista yrityistä kysyä neuvoa. Jleia kokosi itsensä ja vastasi sudelle.
"Jaa."
Vain tämän yhden sanan neito sanoi hyvin tavallisella ja jopa hiukan tylsistyneellä äänellä. Nainen ei alun alkaenkaan ollut miellyttänyt häntä. Hetkellinen sääli tuota kohtaan, kun Georgiana oli muuttunut sudeksi, oli poissa.Hän ei enää jaksanut välittää.
Sillä puolinymfillä oli kauhea nälkä.

Jelia ei ollut kovin voimakas rakenteinen. Mutta ketteryys ja vikkelyys - ne olivat hänen valttinsa. Ketteryyttä tarvittiin juuri silloin.
Neito käveli aivan metsän reunaan. Hän ei sanonut mitään, sillä kohtahan nuo näkisivätkin, mitä hän teki.
Mimirn lähdettä reunustavat puut olivat monia eri lajeja. Mutta tämä puu oli omenapuu ja sen oksilla oli kypsiä (sekä hiukan raakojakin) omenia.
Punaposkiset omenat saivat Jelian vatsan kurnimaan. Nälkä, kauhea nälkä.
Hypähdys. Hän olinyt ensimmäisellä, matalalla olevalla oksalla. Sieltä puolihaltia keplotteli itseään yhä ylemmäs, kunnos olikin aivan omenien keskellä.

Neito päästi kovaäänisen hymähdyksen ja poiki seitsemän kauniin punaista omenaa. Sitten hän laskeutui oksalle, joka oli lähinnä Sutta ja miestä ja jäi siihen haukaten ensimmäistä omenaa.
"Tuli nälkä" Jelia selitti. Nälkäisenä hän tunsi itsensä niin kiukkuiseksi.
Mutta nyt hänellä oli omenia, nam.

//Hih//

Elrondin kulmat kohosivat hieman tuon kuunnellessa naisten puheita. Mies ei oikein pysynyt kärryilla mistään, hän oli jokseenkin niin huonossa kunnossa, ettei edes jaksanut ajatella selvästi. Miehen ain teki mieli mennä jonnekkin, yksinään. Tai kyllä nyt Xewin seuraksi ottaisi, mutta muut olivat hieman liikaa. Mies ei ollenkaan tiennyt mitä oli tapahtunut hetki sitten, mutta jossain sisällään tiesi, ettei välttämättä edes halunnut tietää. Daemon oli oudon hiljainen, yleensä demoni piikitteli ja ilkeili Elrondille minkä kerkesi, mutta nyt se oli vain hiljaa ja myhäili itsekseen.

Georgianan kertoessa, että oli kirottu, niin miehen ilme kyllä muuttui ihan kysyväksi, jokseenkin hämmentyneeksi. Punainen silmänsä muuttui viiruksi ja siitä loisti Daemonin henki. Mitä tuo demoni oikein nyt ajatteli tai yritti? Elron käänsi katseensa pois Georgianasta, sekä Jeliastakin. Hän halusi nyt vain omaa rauhaa. Pitäisikö hänen lähteä? Ehkä se olisi parasta, mutta ei nyt ihan vielä, kohtapuoliin sitten. Mies vilkaisi nopeasti Xewiä ja hymähti sitten. Kettu värjötteli hänen jaloissaan, ehkä olisi tosiaan pian aika lähteä.

Jelia ei näyttänyt pahemmin hämmästyvän Georgianan sanoista ja Elrond saattoi aistia neidossa hienoisen kiukkuisuuden joka melko pian selvisikin. Toisella oli nälkä. Jelia hyppäsi oksalle, joka oli lähellä heitä, ja Elrond ihan tahdostaan haluamatta vilkaisi Jeliaa ylempänä. Elrondilla ei todellakaan ollut yhtään nälkä, eikä mies oikeastaan tiennyt miksi. Jo pelkkä ruuan näkeminen sai hänen olonsa oudonlaiseksi.
Punahiuksinen puolidemoni huokaisi hiljaa ja katsahti nyt kumpaakin, sekä Jeliaa että Georgianaa. Mies ei kuitenkaan sanonut vieläkään mitään, otti vain muutamia askeleita poispäin Mimiristä, käänsi selkänsä neidoille, ja katsoi polkua, joka johti poispäin Mimirin lähteeltä.

"Taidan tästä lähteä, kiitos seurasta ja toivottavasti en aiheuttanut teille mitään", mies sanoi hiljaa, niin kuitenkin, että kumpikin sen varmasti kuulisi. Hiljaisesti tuo katsahti olkansa yli, mutta ei lähtenyt, ei ihan vielä. Xew tassutteli hänen lähelleen ja vilkaisi pienillä ruskeilla silmillään isäntäänsä, joka kumartui nostamaan punaturkkisen otuksen syliinsä.
"Hei nyt, ja toivottavasti tapaamme uudestaan", Elrond vielä sanoi ennen kuin sitten katosi omille poluilleen, murehtimaan yksinään Daemonistaan, kirouksestaan.

//Kiitoksia pelistä, Elrond nyt poistuu murehtimaan xDD
Oli oikein monivivahteinen peli <33//

Naista ei oikein ollut nälkä tai muutakaan. Hän halusi niin kovasti muuttua takaisin ihmiseksi. Se oli turhaa, kun hänenkin varmaakin tarvitsi omaaa rauhaa. Kuitenkaan hän ei viitsinnyt lähteä mihinkään. Suden muodossa hän oli suunilleen päivän. Ainakin georgianalla oli aina ollut niin, mutta välillä voi olla kuitenkin niin, että hän jopa ollut kolme päivää. Katseet olivat Jeliassa, joka näytti yllättyneenä ja varmaan myös oelokaskin.
" Ette ole varmaan ikinä nähnyt semmoista henkilöä kenellä on kirous yllään. " Georgiana sanoi Jelialle, mutta osittain myös miehelle.

Nainen katsoi vaivihkaa miestä joka sanoi lätevänsä. Hän jäisi Jelian kanssa kahden. Itseään ei haittaisi, mutta jelia ei varmaan oikein pitäisi asiasta, kun hän oli susi. Pienesti ajatus meni Georgianalta, kun hän uskoi miehen lähtö oli oma vikansa, kun ei pystynnyt pitää tunteitaan kurissa. Se oli myös välillä tuskaa pitää tunteitaan kiini valloituksesta.
" Ole varovainen ja menestystä. " Georgiana sanoi miehelle.
Suden silmät katsoi miehen silmiin etsien Deamondin.

Jelia katseli hiukan kaihoisasti miehen kävelyä pois. Hän pysyi hiljaisena ja mutusteli silloin tällöin omenaa.
Georgiana puheli jotakin, mutta puolihaltiaa ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Mitä väliä oli jollain kirouksella ja ... Ei hän halunnut jäädä tänne Suden kanssa!

"Anteeksi vain. Mutta minua ei oikein huvita olla täällä... Joten minä, ööh, lähden nyt", Jelia koetti puhua ystävällisesti, mutta äänensävyssä oli häivähdys välinpitämättömyyttä.
Puolihaltia hypähti ketterästi ja sulokkaasti alas hiukset heilahtaen ja kultana välkkyen maahan.
Hän katsahti vielä kerran paikkaan, jossa Elrond oli vasta äsken ollut. Siniset vedenväriset silmät käännähtivät sitten Georgianaan ja puolihaltia nyökkäsi tuskin liikauttaen päätään.

Jelia vihelsi kirkkaan soinnun, joka kantautui jokapuolelle. Mio kipitti emäntänsä jalkoihin, maukaisi ja kiersi kerran Jelian jalat ympäri.
Sitten kissa lähti kohti juuri sitä samaa tietä, mitä pitkin he olivat alussa kävelleetkin. Ja Jelia seurasi kissaa, luottaen siihen täysin ja miettien, miten aivan tavallinen lähdereissu olikin muuttunut dramaattiseksi demoni-kohtaukseksi.

Ja hymy palasi puolihaltianeidon kasvoille, hän nauroi. Nauroi...

//Kiitos minunkin puolesta. Ja nyt kait tää tähän loppuu, Darcykin vielä pelaa viimeisen roolauksen niin sitten lukkoon, kiitoksia Severille ja Darcylle. <3//

//Kitos teille kahdelle//

Susi katsoi Jelia piittaamattomasti. Hänen mielestä ihan oikein, kun hän ei enään ollut ihmis muodossa. Omasta mielestääkin hän oli muutenkin väärin. Georgiana ei pitannut mitä Jelia sanoi, oikeastaan hän ei edes kuunellut laisinkaan mitä nainen oli sanonnut. Suden mielessä pkaiken laista ja siitä myös huomasikin, kun lukiessaan hänen aivojaan jos pystyikin.

Hiljaan susi murahti naiselle ja itselleen. Murahtamisen tarkoitus, oli iloimoittaa Jelialle, että hän oli lähdössä. Susi lähti juoksemaan nopeasti Jelian luota, kun se ei oikein viihtynyt naisen seurassa ja ajatukset heittelivät minne sattuu. Mistä hän oli tullut, niin sinne suuntaan hän lähti pois.