Kotimatkalla

//Saa tulla vapaasti mukaan!//

Oli jo myöhäinen ilta, mutta ei kuitenkaan olut pimeää, sillä kuu loisti taivaalla. Taivaalla ajelehti ohuita pilviä, jotka eivät kuitenkaan peittäneet kuuta kokonaan näkyvistä. Pilvet onnistuivat kuitenkin piilottamaan tähdet pois näkyvistä ja näytti siltä, että pilviä kasaantui koko ajan vain lisää. Hetkeksi kuu tuli näkyviin kunnolla ja se valaisi koko harmaan kadun aavemaisen hohtavaksi.

Ninella-Niel kulki tuota katua pitkin toivoen, että kuu olisi juuri silloin voinut pysyä poissa näkyvistä ja jättää kadun niin pimeäksi, että olisi mahdotonta nähdä, jos joku liikkui kadulla. Ninella vilkuili välillä levottomana taakseen. Hän ei halunnut, että kukaan näkisi häntä, etenkään kukaan vaaneista. Hän ei ollut viimeaikoina juurikaan kävellyt yksin myöhään kaupungissa, mutta nyt oli ollut pakko. Hän oli ollut viettämässä iltaa erään ystävättärensä luona ja yllättäen aika oli mennyt nopeammin kuin hän oli ehtinyt tajuta ja olikin jo ollut ilta. Hän ei kuitenkaan viitsinyt jäädä vaivaamaan toista, vaan oli päättänyt uskaltautua vaeltamaan kotiin päin pimeitä kujia pitkin, olihan hän aina ennnenkin saanut kävellä rauhassa kotiin. Nyt kuitenkin oli aivan eri asia kävellä pimeässä yksin, sillä viimeaikoina oli tapahtunut murhia ja muitaki rikoksia yöllä.
'Nyt ei ole vielä yö. Kukaan ei tule minun kimppuuni.'Ninella yritti rauhoitella mieltään. Hän toivoi, että hänen ajatuksensa olisivat totta ja mitään ei tapahtuisi.

Vaikka hän uskoikin, että kaikelle tapahtuneelle oli omat syynsä ja tarkoituksensa, häntä silti pelotti. Hän yritti keksiä jotakin muuta ajateltavaa, että saisi itselleen edes hiukan turvallisemman olon. 'Mitähän oikein tekisin ensi kesänä? Varmaankin töiitä, mutta jotain uutta olisi mukava tehdä. Voisin vaikka ostaa oman talon.

Kuu katosi hetkeksi pilven taakse ja nyt katu näytti omituisen pimeältä. Ninella ei nyt nähnyt kunnolla eteensä, eikä siksi huomannut maassa nyrkin kokoista kiveä, jonka ei olisi kuulunut olla siínä. Hän kompastui kiveen ja kaatui maahan. Hän satutti vasemman polvensa ja jäi maahan istumaan ja hieromaan sitä vähäksi aikaa välittämättä näkikö joku hänet vai ei. Jos joku kehtasi olla niin törkeä ja raukkamainen, että hyökkäisi hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei ehtisi juosta karkuun, hän alkaisi itkeä, siitä hän oli varma.
Ninella vääntäytyi ylös kiviseltä kadulta ja irvisti. Jalassa tuntui voimakas kipu. Hän kuitenkin pystyi kävelemään, joten hän päätti heti jatkaa matkaa, vaikka jalkaa vihloi joka askeleella. Onneksi hänellä ei kuitenkaan ollut enää kovin pitkä matka kotiin. Enää muutama metri tällä kadulla, sitten seuraavan kadun päähän, josta olisikin enää parisenkymmentä metriä kotiportille.

Ireth-Maranwe kulki kapeita katuja pitkin vilkuillen vähän väliä taakseen. Hän todella kammosi pimeää, ja etenkin sitä mitä se sisälsi; murhaajia, ryöstäjiä.. Tyttö pudisti päätään ajatuksiaan kammoksuen ja paijasi hermostunein sormin taskussaan makoilevaa kissaa. Melawen tasainen kehräys rauhoitti jossain määrin haltiaa, mutta ei kuitenkaan kokonaan, ja tyttö jatkoi reipasta kävelyvauhtiansa.

Miten aika oli kulunutkaan niin nopeasti? Vielä hetki sittenhän aurinko oli paistanut täydeltä terältä taivaalta ja ilma oli ollut lämmin. Nyt vain kuu valaisi himmeästi katuja ja Ireth sai monesti vilkuilla maahan, jottei olisi kompastunut kiviin sun muihin esteisiin epätasaisella tiellä.
Ainoa ääni, joka erottui muuten niin hiljaisella kadulla, oli haltian oma puuskuttava hengitys, kun tämä asteli kiivaasti eteenpäin kotiaan kohti.
"Voi Melawe", Ireth puhutteli kissaansa, "miksi en tajunnut lähteä kotiin aikaisemmin? Earane on varmasti jo kovin huolissaan."
Isä taas tuskin on kovinkaan kiinnostunut siitä olenko kotona vai en. Jos Earane ei olisi kotona huolesta suunniltaan, en luultavasti palaisi takasin ollenkaan.

Tyttö huokaisi ja pysähtyi hetkeksi vetämään henkeä. Hänen silmänsä painoivat kuin lyijy ja ainainen käveleminen teki hänet vain entistä väsyneemmäksi. Jos haltia ei olisi pelännyt pimeää niin paljon, hän olisi mitä luultavimmin nukahtanut siihen paikkaan.
Samalla kun Ireth koitti saada hengityksensä tasaantumaan, hän erotti pimeässä jonkun kävelevän kadulla hänen edellään. Tyttö säikähti pahemman kerran ja oli jo kiljaisemassa, kun huomasi hahmon kompastuvan johonkin ja kaatuvan pahan näköisesti maahan.
Luultavasti taas joku kyläläisistä on lähtenyt hiparakassa kotiaan etsimään.

Vaikka Ireth hieman pelkäsikin tuota muukalaista, hän asteli varmin askelin tätä kohti. Henkilöhän oli saattanut vaikka loukata itsensä kaatuessaan maahan. Melawe oli lopettanut kehräyksensä ja nyt se vain tuijotti jähmettyneenä haltian taskun suusta kiiltävillä silmillään kadulle. Ireth paijasi rauhoittelevasti sen vaaleaa turkkia ja hidasti vauhtiaan saapuessaan lopulta kaatuneen hahmon taakse. Hahmo oli hoikka, suunnilleen Irethin ikäinen tyttö. Haltia hymähti omalle pelkuruudelleen. Niinpä tietenkin, merkillinen hahmo olikin vain ollut tavallinen tyttö. Oli niin hänen tapaistaan ylireagoida tällaisilla hetkillä.

Ireth oli juuri aukaisemaisillaan suutaan, kun tyttö hänen edessään yllättäen nousikin ylös maasta ja jatkoi, aika vaivalloisen näköisesti tosin, matkaansa. Haltia säpsähti taaksepäin, mutta kasasi kuitenkin nopeasti itsensä ja koitti tavoittaa uudelleen edellään kävelevää tyttöä.

"Hei, te siellä, odottakaa", hän puuskahti, edelleen hieman hengästyneenä, ja koitti tarttua lempeällä otteellaan tytön olkapäähän.

//Äh, hieman tönkköä tuli tällä kertaa, pahoittelen ^^'//

Ninella oli jo päässyt melkein kadun loppuun asti ja oli juuri kääntymäisillään oikealle, kohti kotiaan. Hän oli juuri kurkistamassa kadunkulman taakse varmistuakseen siitä, ettei siellä näkynyt ketään.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä muuta, kuin kääntää päätään. Hän kuuli äänen takanaan pyytävän häntä odottamaan ja tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen.

Ninella säpsähti ja käännähti nopeasti katsomaan taakseen. Hän melkein kiljaisi säikähdyksestä, mutta saikin suustaan vain vaimean voihkaisun, sillä jalkaa vihlaisi äkillisen kääntymisen seurauksena. Hän katsoi eteensä ja huomasi takaanaan naisen, haltian. Hän sai ajatuksensa rauhoittumaan ja yritti hymyillä ystävällisesti, mutta hänestä tuntui, että hän näytti vain irvistelevän.

"Säikähdin aivan hirveästi!" Ninella puuskahti ja katsoi naista silmiin, jotka olivat hätkähdyttävän siniset. Ninellan katse jäi hetkeksi silmiin, mutta hän havahtui kuitenkin pian ja käänsi katseensa pois.
Ninella toivoi, että naisella ei ollut mitään pahaa mielessään ja pelkäsikin ehkä hieman.
'Voi kun nyt vaan ei mitään sattuisi!' Hän ajatteli ja katseli levottomana kotinsa suuntaan. Tästä olisi jo niin lyhyt matka, että hän saattaisi päästä karkuun.
Hän kuitenkin muisti taas kivun jalassaan ja huokaisi syvään. Pakenemisesta ei kyllä tulisi mitään.'Ehkä hän onkin ystävällinen, näyttäisi ainakin siltä.'

"Näytin varmaan äsken aika omituiselta kun kävelin." Ninella selitteli toivoen, ettei ollut näyttänyt aivan naurettavalta. " Kaaduin äsken ja satutin jalkani, kompastuin kiveen, " hän kertoi ja toivoi, että nainen ei ollut nähnyt hänen noloa kaatumistaan. " Saisivat nuo pilvet mennä muualle pimentämään teitä!" Ninella puuskahti ja katsahti taivaalle.
Pilvet näyttivät jälleen ohenevan kuun edessä ja nyt katukin oli valoisampi.
"Taisit kyllä nähdä kun kompastuin?" Ninella sanoi kysyvällä äänellä.

//Eipä haittaa! Tästä tuli myös aika tönkkö nimittäin!"//

Ireth irroitti salamannopeasti otteensa tytön olkapäästä, tämän kääntyessä säikähtäneen näköisenä ympäri. Hän erotti nymfin kasvoilla pienen hymyntapaisen, mutta tämän isot, tummanvihreät silmät näyttivät olevan edelleen hieman pelosta hämillään. Haltia paijasi Melawea, joka makoili tämän taskun pohjalla pienellä kerällä, ja huokaisi.
Toivottavasti tästä ei synny mitään ongelmia, siitä isä vasta raivostuisi.

Ireth koitti peitellä huvittuneisuuttaan, kun tyttö kertoi hänelle säikähtäneensä tätä.

"Olenko minä tosiaan niin pelottava", hän ajatteli ääneen, hymyillen anteeksipyytävästi.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää."
Ireth hämmentyi, kun tyttö jäi hetkeksi katselemaan hänen silmiään, mutta kun nymfi käänsi taas katseensa pois, haltia rauhoittui uudelleen.
"Tuota," hän aloitti, mutta jätti lauseensa kesken, näkiessään kuinka tyttö vilkuili vaivihkaa taakseen. Hän ymmärsi tätä täysin, Irethiäkin nimittäin houkutteli jo palata lämpimään ja turvalliseen kotiin. Melawekin jo pyöri turhautuneena taskun uumenissa. Raukka oli varmasti nälissään, olihan se koko päivän ollut emäntänsä kanssa liikenteessä.
Ireth heräsi ajatuksistaan tytön kertoessa kaatumisestaan.
Häntä hymyilytti. Tyttö vaikutti mukavalta ihmiseltä, tai tässä tapauksessa nymfiltä.
Eikä hän näyttänyt pelkäävän Irethiä enää niin paljon, mikä myös ilahdutti haltiaa kovasti.

"Et sinä niinkään omituiselta näyttänyt kävellessäsi", Ireth sanoi naurahtaen. " Säikähdin vain, että olit loukannut itsesi pahastikin." Hän päätti olla kertomatta sitä, että oli vielä hetki sitten luullut tyttöä jonkin sortin baarikärpäseksi. Se olisi ollut kovin loukkaavaa, eikä aatelisten sopinut laukoa sellaisia ääneen. Hän vilkaisi ylös taivaalle ja puhalsi, huvittuneena siitä, kuinka hänen oma hengityksensä hiukan höyrysi. Hän nyökkäsi vastaukseksi tytön kysymykseen ja katsahti tähän.

"Sattuuko jalkaasi paljonkin?" hän kysyi hiukan huolestuneena, katsoen kysyvästi tyttöön. "Nimeni on muuten Ireth-Maranwe Utuviel Aninde Anara-Alasseantytär. Mutta kutsu vain Irethiksi." Ireth oli kertonut tytölle koko nimensä, mikä ei ehkä kovinkaan viisasta ollut, varsinkaan kun koko tyttö oli hänelle täysin vieras, mutta haltian sinisilmäisyys esti tätä ajattelemasta asiaa sen enempää.

Ninella-Niel tunsi helpotusta, kun haltianainen kertoi, ettei hän ollut näyttänyt kovin omituiselta kävellessään. Ninella hymyili naiselle ja tunsi hieman punastuvansa, kun toinen oli nähnyt hänen kaatuvan.
'Onneksi nyt on pimeää!'hän ajatteli.
Nymfi hypisteli pukunsa helmaa ja mietti, että oli oikeastaan ihan hyvä asia, että joku muukin oli kadulla näin myöhään. Jos hänelle olisi käynyt pahemmin, nainen olisi toden näköisesti auttanut häntä.
Hän alkoi olla varma siitä, ettei nainen tahtonut hänelle pahaa. Jos tämä olisi ollut varas tai murhaaja, hän olisi luultavasti jo käynyt hänen kimppuunsa. Ninellan viimeisetkin säikähdyksen tunteet hävisivät ajatuksen myötä ja hän hymyili itsekseen nähdessään, kuinka haltia katseli oman hengityksensä aiheuttamaa höyryä, joka haihtui yön pimeyteen.

Nainen käänsi katseensa takaisin Ninellaan ja kysyi huolestuneen oloisesti, sattuiko hänen jalkaansa paljon.
"Ei siihen satu, jos pysyn paikallani. Kävellessä kyllä vihloo ikävästi." hän vastasi ja heilutteli hieman jalkaansa, jos se sattuisi helpottamaan vihlontaa. "Luulen, että sekin menee nopeasti ohi. Kunhan lepäilen muutaman päivän, niin pystyn varmasti jo liikkumaan kuten ennenkin."

Ninella yllättyi hieman, kun haltia uskalsi esitellä itsensä, koko nimensäkin vielä. Viimeistään nyt hän vakuuttui siitä, että tämä oli kunnon kansalainen.
"Minun nimeni ei ole ihan niin pitkä kuin sinun nimesi." Ninella naurahtija päätti hänkin uskaltautua paljastamaan koko nimensä. "Olen Ninella-Niel Mimele Shil-Shadynantytär. Oikein hauska tutustua, Ireth. Sinulla on kaunis nimi!"

Ninella katsahti taivaalle ja hymyili. Pilvien raosta näkyi pikaisesti tähden pilkahdus, mutta se hävisi taas hetken kuluttua näkyvistä. Jos nyt olisi ollut selkeää, hän olisi saattanut jäädä katsomaan tähtiä, jos vain olisi uskaltanut leikkiä hengellään. Hän kaipasi turvallisia öitä, jolloin ei ollut tarvinnut pelätä, että joku saattaisi tulla nurkan takaa ja hyökätä hänen kimppuunsa siitä syystä, että hän oli aasa. Silloin hän oli saanut viettää monia öitä rauhassa puistossa tähtiä katsellen.
"Inhottavaa tämä tämmöinen, kun ei uskalla enää kulkea ulkona niinkuin ennen." häneltä lipsahti ja samassa hän jo katui sanojaan. Hän toivoi nyt todella, ettei haltia luullut Ninellan tarkoittavan heidän tapaamistaan. "En siis tarkoita, että sinusta olisi jotain haittaa!" hän lisäsi pikaisesti yrittäen kuulostaa niin vakuuttavalta kuin mahdollista.

Haltian huolestunut ilme muuttui takaisin puhtaaksi hymyksi, kun tämä sai tietää, ettei toiseen ollut sattunut kovinkaan pahasti.
"Voin kuitenkin auttaa sinut kotiin, jos jalka tuntuu vielä liian aralta käveltäväksi", hän ehdotti puhtaasta auttamisen ilosta, toivoen kuitenkin ettei tyttö pitänyt häntä liian tunkeilevana.

Ireth oli iloisesti yllättynyt siitä, kuinka toinenkin oli kertonut arastelematta kokonimensä. Harvoin sellasisiin henkilöihin näinä päivinä törmäsikään, jokainen pelkäsi liikaa oman nahkansa puolesta. Ja kaikki vain joidenkin järjettömien kilta-kiistojen takia, Ireth ajatteli. Juuri tämän takia hän olikin, isän vastaväitteistä huolimatta, päättänyt erota Aasoista. Oli ihanaa olla vapaasti puolueeton näiden kahden killan kiistellessä. Tai no, ei kokonaan puolueeton. Virallisissa papereissa luki edelleen, että Ireth olisi yksi Aasoista, haltian isä kun ei ollut kulemma vielä kerennyt vaihtamaan sitä. Ireth epäili kuitenkin suuresti, että hänen isänsä ei tulisi koskaan vaihtamaan sitä, jos se hänestä olisi kiinni.

"Voi, ilo on kokonaan minun puolellani, Ninella!", haltia vastasi aidosti hymyillen tytön tervehdykseen. "Sinunkin nimesi on oikein kaunis."
Ireth kaappasi taskussaan myörivän Melawen käsivarsilleen, hautasi kasvonsa sen tuoksuvaan, pehmeään turkkiin ja painoi pienen suukon kissansa päälaelle. Melawe päästi pienen, hennon naukaisun, ja lipaisi emäntänsä nenänpäätä. Ireth naurahti kissallensa ja hymyillen antoi sille toisen suukon. Hän katsahti vierellään seisovaa Ninellaa, joka näytti olevan aivan omissa maailmoissaan. Kohta nymfi kuitenkin sanoi jotain, joka sai Irethin purskahtamaan nauruun.

"Anteeksi, että nauran, mutta aivan kuin olisit juuri lukenut ajatukseni!" hän sanoi iloisena siitä, että edes joku oli hänen kanssaan samaa mieltä asioista. Ireth ei tosin olisi ihmetellyt ollenkaan, vaikka tyttö olisikin lukenut hänen ajatuksensa. Kaikenlaisia kykyjä omaavia henkilöitä kun sattui olemaan tässäkin kaupungissa enemmän kuin paljon.
Ireth aisti Ninellan äkkisen hätääntymisen ja hymyili tälle rauhoittavaa hymyään.

"Älä huoli, en ottanut sitä itseeni. Ymmärrän hyvin mitä sinä tarkoitat. Joka heti täytyy olla varuillaan ja pelätä, että joku tulee ja ryöstää sinut.. Se on usein hyvin rasittavaa ja voimia vievää. Nytkin olen jo puoli kuollut pelosta."
Tyttö pudisti päätään ja katsahti sitten eteensä pimeälle kadulle, joka levitti ympäriinsä synkkiä ja ahdistavia varjoja. Mistä sitä kukaan tietää kuka tuonkin nurkan takana lymyää..
"Tuota, pitäisiköhän meidän jatkaa matkaa? Minusta alkaa tuntua siltä, ettei täällä ole kovinkaan turvallista oleskella", Ireth ehdotti vilkuillen varovasti ympärilleen. Hän laski Melawen takaisin taskuunsa ja tunsi kuinka hänen oma pulssinsa alkoi vain kiihtyä entisestään.

Ninella huomasi, että haltia näytti olevan hyvillään hänen paljastettuaan myös oman nimensä kokonaan. Teko ei ollut ehkä ollut kovin viisas, sillä joku saattoi olla lähistöllä tarkkailemassa heitä. Hän ei kuitenkaan kehdannut edes olla paljastamatta nimeään, ettei olisi vaikuttanut liian töykeältä.
Nymfi lähes hätkähti, kun Ireth alkoi nauraa hänen lipasutukselleen ulkona kulkemisesta, mutta kun naurun syy selvisi, hän alkoi itsekin hieman hihittää.
"No en osaa lukea ajatuksia!" hän sanoi ja rauhoittui. "Olisi se kyllä aika mielenkiintoinen taito."

Ninella oli iloinen, kun nainen ajatteli samalla tavalla kuin hänkin ja kertoi vielä olevansa puoli kuollut pelosta.
"Minuakin kyllä pelottaa jonkin verran." Ninella-Niel sanoi ja vilkaisi taas levottomana ympärilleen.
Sitten hän äkkäsi, että Irethillä oli sylissään suloinen kissa.
"Voi, miten suloinen kissa!" hän henkäisi. "Mikä sen nimi on?"

Ninella kuuli, kunka haltia ehdotti matkan jatkamista. Hän aisti, että tämä alkoi olla jo levoton. Kadulle ei kyllä ollut turvallista jäädä pitkäksi aikaa, eikä Ninellalla ollut mitään aikomustakaan tehdä niin.
"Voisi kyllä lähteä tästä jonnekin muualle." Nymfi sanoi ja katsahti taas kerran ympärilleen. Mitään ei onneksi näkynyt. "Minustakin tuntuu siltä, että tähän ei ainakaan kannata jäädä."

Häntä harmitti, kun öiden piti olla niin epämukavia nykyään. Olisi ollut mukavaa jäädä kadulle rupattelemaan niitä näitä Irethin kanssa. Haltia vaikutti olevan mukava henkilö, sellainen, jolle oli helppo puhella mitä vaan. Onneksi hän oli tavannut Irethin, sillä nyt hänen olonsa tuntui hieman turvallisemmalta, kun hänen ei tarvinnut olla yksin pimeässä. Jos hän olisi yksinään kipeän jalan kanssa kävelemässä kotiin päin, olo olisi huomattavan paljon avuttomampi. Nyt kun heitä oli kaksi, roistot eivät luultavasti tekisi mitään heistä kummallekaan.
"Asutko sinä kaukana täältä?" Ninella kysäisi. Hän halusi tietää, että haltialla ei olisi pitkää matkaa käveltävänä yksinään, jos tämä saattaisi hänet ensin kotiin asti.

Haltiasta oli mukavaa, että tyttö oli huomannut hänen kissansa. Melawe kun oli hänelle erittäin tärkeä, tärkeämpi kuin kukaan muu tässä maailmassa.
"Sen nimi on Melawe", Ireth sanoi, loi kasvoilleen jälleen kerran kaarevan hymynsä ja paijasi kissansa päätä. Haltiasta aisti selvästi, että tämä välitti erittäin paljon kissastaan.
Mitäköhän minä tekisin ilman sinua, pikkuiseni? Valvoisin kaikki yöt, kun et olisi jalkojeni juuressa kehräämässä, ja itkisin joka yö yksin, kun et olisi siinä vierellä nuolemassa kättäni ja lohduttamassa minua. Olen ikuisesti kiitollinen Earanelle, kun hän toi sinut luokseni, senkin pikku vintiö.

Ireth huokaisi helpotuksesta, kun toinenkin oli sitä mieltä, ettei kadulle ollut enää kovin turvallista jäädä seisoskelemaan ja rupattelemaan mukavia. Vaikkakin haltia olisi kovin mielellään jatkanut keskusteluaan Ninellan kanssa, tyttö kun vaikutti hyvin samanlaiselta kuin hän itse. Haltia toivoi hartaasti, että heidän tuore ystävyytensä tulisi jatkumaan tulevaisuudessakin.

"Ei, en asu kaukana. Tämän kadun päätyttyä täytyy vielä kääntyä oikealle, ja sen jälkeen vain kävellä vähän matkaa suoraan, kunnes vasemmalla erottuu kartanon vaalea katto. Entä missä suunnassa sinä asut?"
Ireth toivoi, ettei tytön koti olisi kovinkaan kaukana. Kyllähän hän tietysti lähtisi Ninellaa saattamaan, vaikka tämä asuisi hieman kauempanakin, mutta mitä vähemmän heidän täytyisi enää kulkea ulkona, sen turvallisempaa se kummalekin olisi.
Kuu paistoi himmeästi pimeää taivasta vasten, ja loi jonkun näköisen valon maan kamaralle, jottei aivan sokkona tarvinnut likkua. Silti ilmasta saattoi aistia merkillisen aavemaisuuden, joka sai Irethin ihon menemään kananlihalle ja sydämmen pumppaamaan entistä tiuhempaan tahtiin.

"Noniin, eiköhän lähdetä täältä", Ireth sanoi, koittaen kuulostaa hirmu reippaalta, mutta haltian epäonneksi tämän ääni murtui viimeisen sanan kohdalla, joka sai hänet kuulostamaan vain entistä pelokkaammalta. Hän koitti peittää virheensä leveän hymyn suojiin, onnistumatta siinä järin hyvin. Sitten tyttö muisti jälleen kotiintuloaikansa, ja sen kuinka myöhässä hän on tosiaan oli, unohtaen taas pelokonsa hetkeksi.
"Pujottaisitko kätesi niskani ympäri, jotta saisimme tuettua jalkaasi hitusen? Se ei ehkä kovinkaan paljon auta, jollet sitten jaksa hyppiä yhdellä jalalla kotiisi asti, mutta jalkasi säästyy kuitenkin pahimmilta kivuilta", Ireth sanoi rauhalliseen sävyyn.
Kyllä he kotiin asti selviäisivät, aivan varmasti. Olihan heitä kuitenkin kaksi, ja tuskin kukaan olisi niin hölmö, että hyökkäisi kahden viattoman tytön kimppuun.

Samassa Ireth kuuli räsähdyksen kadulla, heidän takanaan. Ääni oli ollut hiljainen, mutta kuitenkin sen verran selvä, että haltian tarkat korvat olivat kuulleet sen. Tyttö oli varma, etteivät hän ja Ninella olleet enää kahdestaan, kadulla oli ilmiselvästi joku toinenkin. Irethin mielikuvitus alkoi laukkaamaan hurjaa vauhtia, ja hetken tämä jo kuvitteli, kuinka joku kohta hyppäisi heidän kimppuunsa. Että pitikin mennä ajattelemaan, että olisimme kahdestaan paremmassa turvassa. Tuo joku saa meidät varmasti kiinni, jos emme nyt heti lähde pois täältä!
Haltia koitti tasoittaa kiivaaksi käynyttä hengitystään, mutta turhaan. Melawekin oli tuntunut aistivan jotain, se kun kurkkasi uteliaana taskun suulta, tutkien pienillä nappisilmillään maailmaa.
"Ninella, me emme taida olla enää ainoita tällä kadulla" Ireth kuiskasi tytölle hiljaa, kädet täristen. Ehkä se joku jättäisi tytöt rauhaan, jos he vain ehtisivät kadun päähän asti, siellä kun sattui olemaan asutusta. Pahimmassa tapauksessa Ireth voisi ruveta kirkumaan niin, että varmasti joku ennättäisi sieltä paikalle turvaamaan heitä.
Näin hän ainakin hartaasti toivoi.

//Ajattelin vähän lisätä toimintaa tähän peliin, toivottavasti ei haittane? : D Niin ja pahoittelen taas melko tönkköä tekstiä, kirjoitin sen ehkä vähän turhankin kiireesti.//

"Melawe, miten kaunis nimi," Ninella sanoi ja hymyili. Hän oli aina pitänyt kissoista, vaikka hänellä itsellään ei sellaista ollut. Kotona heillä kyllä oli ainakin kolme kissaa, sillä hänen tätinsä rakasti eläimiä yli kaiken ja erityisesti kissat olivat aina olleet hänelle tärkeitä. Tädin kissat olivat kaikki valkoisia ja tuuheakarvaisia, erittäin suloisia otuksia.
Oli hänellä kyllä ollut joskus mielessään hankkia aivan oma kissa, mutta hän arveli, että jos hän joskus muuttaisi aivan omilleen, niin sitten vasta olisi sen aika. Kartanon hulinaan hän ei halunnut kissoja yhtään enempää, sillä hänen pienet serkkunsa leikkivät kissojen kanssa vähän liian raisusti, oikeastaan he melkein leikkivät kissoilla. Onneksi täti oli alkanut pitää kissoja omassa huoneessaan, jotta ne saisivat olla enemmän omissa oloissaan.

Ninella kuunteli tarkkaavaisesti, kun Ireth selitti, missäpäin hänen otinsa oli. Ihmeekseen Ninella tajusi heidän asuvan samalla suunnalla. Nyt kun tarkemmin alkoi miettiä, hän oli jopa nähnytkin haltian ennenkin, mutta vain etäältä.
"Jopas jotakin!" Ninella henkäisi iloisesti. "Mehän asummekin ilmeisesti aika läheekäin."
Nymfi katsahti haltiaa ja hymyili.
"Minun kotini on samassa suunnassa. Tästä kun käännytään oikealle ja kävellään kadun päähän, siellä on minun kotini. Sekin on kartano, hyvin suuri oikeastaan, sillä koko sukuni asuu siellä, tai eivät nyt aivan kaikki tietenkään sinne mahdu, mutta ainakin molemmat isovanhempani ja isäni sisko perheineen." Ninella kertoi, mutta jätti paljastamatta sen, että ei itse oikein enää viihtynyt kotonaan. Siellä kuitenkin tunsi olonsa turvalliseksi, kun ympärillä oli niin paljon tuttua väkeä, joilla melkein kaikilla oli maagin ammatti.

Ninella tunsi helpotusta, kun Ireth ehdotti lähtöä. Vaikka naisen äänestä kuului pieni pelko, hänestä tuntui siltihyvältä, ettei tarvinnut olla yksin. Ei häntä oikeastaan haitannut, vaikka toinen tuntui olevan vielä enemmän peloissaan kuin hän. Jos jotain kävisi, ainakin toinen heistä ehtisi todennäköisesti huutaa jonkun apuun.
"Mennään vain!" Ninella vastasi huokaisten ja vilkuili taas ympärilleen."Minusta tuntuukin siltä, että kannataa lähteä äkkiä pois!"

Nymfi oli kiitollinen haltianaisen tarjoamasta avusta ja kietoi kätensä tämän niskan ympäri saadakseen tukea itselleen. Olisi hän luultavasti pystynyt itsekin kävelemään, mutta hän ei halunnut enää tuntea niin voimakasta kipua jalassaan.
Ninella hämmästyi ja laski kätensä alas naisen hartoilta, kun huomasi tämän hengittävän nopeammin. Haltia näytti siltä, kuiin olisi kuullut jotakin, jota hän ei ollut erottanut. Ninella kuitenkin tiesi, että haltioilla oli erittäin hyvä kuulo, joten hän arveli, että nyt jotain oli tapahtunut jossakin. Myös Melawe-kissa näytti kuulleen jotakin, sillä se kurkisti naisen taskusta.
"Mitä nyt?" hän kysyi, sillä hän aisti nyt, ettei kaikki ollut aivan niin kuin piti. Pelko alkoi nousta hänen mieleensä jälleen, voimakkaampana kuin pitkään aikaan, kun hän kuuli haltian hiljaisen kuiskauksen. Nyt heidän olisi lähdettävä äkkiä pois kadulta, ennen kuin se olisi liian myöhäistä.
Tämä tästä nyt vielä puuttui!Ninella ajatteli kuikkuisena ja samalla kuitenkin pelokkaana. Toivottavasti ehdimme ajoissa pois täältä. Toivottavasti siellä on vain joku viaton kulkija.

"Mennään äkkiä." Nymfi kuiskasi ääni täristen ja astui varovasti askeleen eteenpäin. Jalkaa vihloi vieläkin, mutta hän mieluummin kärsi kivusta, kuin jäisi sihen odottamaan, kuka tai ketkä kadulla oli. "Toivottavasti siellä on vain joku yksinäinen, eikä mitään suurta roistojoukkoa."

//Juu. Mukavaa kun alkoi tapahtua^^//

// Pahoittelen, että tässä peliviestissä kesti näin kauan. Ne himputin koulukiireet vievät kaiken vapaa-ajan ihan totaalisesti : / //

Ireth oli mielissään, kun sai tietää uuden tuttavansa asuvan aivan hänen lähellään. Heistä voisi todellakin tulla ystäviä, nyt kun tyttö sai vieläpä tietää, missä toinen asusti. Ireth muisteli myös nähneensä Ninellan kodiksi paljastuneen kartanon joskus sen ohi kävellessään, mutta varma hän ei kuitenkaan asiasta ollut, eikä sen takia siitä viitsinyt mainita.

Kuulemansa räsähdyksen, ja Ninellalle siitä kuiskaamisen jälkeen, Ireth nyökkäsi toiselle vastaukseksi ja tarjosi taas tukeksi olkapäätään. Hän alkoi rauhoittua pienen alkupaniikin jälkeen, ja hymyilikin pienen hetken ajan.
"Tämä on niin minun tuuriani, että osaankin aina tunkea itseni jos minkälaiseen soppaan!" Hän valahti kapleaksi tajuttuaan, mitä sanoi, ja koitti hätäisesti korjata tilannetta. "En siis tarkoita että tämä sinun syytäsi olisi tai mitään. Äh, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?" Ireth hymyili anteeksipyytävästi ja koitti samalla kävellä vähän ripeämmin, sillä äänet takana olivat taas voimistuneet ja kuuluivat nyt hieman lähempää kuin mitä hetki sitten. Mutta ei ollut syytä huoleen, kyllä he selviäisivät. Eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka tuo joku olisikin vain tavallinen ja hyväätahtova henkilö, joka on kulkemassa itsekin kotiaan kohti. Tai ehkä joku vain oli eksynyt ja halusi nyt kysyä tytöiltä tietä. Ireth hämmentyi omasta mielialanmuutoksestaan, ja hymyili sitten melkeinpä onnellisena. Kyllä he selviäisivät, hän oli varma siitä.

Melawe roikkui edelleen taskun suulla, ja sen ilmeestä huomasi selvästi, että kissa oli kovin tympääntynyt ainaiseen istumiseen. Kun emäntä oli kerran päättänyt olla kiinnittämättä huomiota siihen, ja tallustaa hitaasti pimeällä kadulla uuden ystävänsä kanssa, tämä voisi ihan hyvin mennä omine nokkinensa kotiin lämpimään. Melawe kyyristyi taskun pohjalla pieneksi keräksi, ja hyppäsi sitten taitavasti kadulle tyttöjen eteen. Ireth säikähti pahemman kerran, mutta kun tämä kuuli kissansa pienen naukaisun, hän ymmärsi heti asian ytimen. "Hyvä on Melawe, mene sitten edeltä. Ole varovainen, pikkuinen", hän sanoi lämpimästi ja katseli kuinka kissa hyppi vikkelästi jo seuraavan nurkan taakse. "Lemmikkiään oppii tulkitsemaan yllättävän hyvin, kun sen kanssa elää. Sattuuko sinulla olemaan lemmikkejä?" Samalla Ireth kuiskasi Ninellalle, että heidän olisi ehkä paras vain höpötellä omiaan, jottei takana luuhaaja tajuaisi heidän tietävän hänen olemassaolostaan. Jos se nyt sitten kukaan ilkeä henkiö olisi.

Ireth oli onnesta soikea, kun tytöt lopulta pääsivät pois ahdistavalta kujalta takaisin ihmisten ilmoille. Taloja näkyi joka suuntaan, joten enää ei ollut syytä huoleen. "Turvassa, ja vieläpä ehjänä!" hän hihkaisi Ninellalle ja hymyili. Siltikin jokin vaivasi kummasti Irethin mieltä, ja tämä jäi vaitonaisena katsomaan taakseen kujalle, josta oli tullut. Häntä kiinnosti nähdä millainen henkilö heitä oli koko matkan seurannut, ja mitä hän nyt tekisi.

Ninella otti jälleen tukea Irethin tarjoamasta olkapäästä. Oli hyvä, että haltia oli sattunut tulemaan kadulle samaan aikaan kuin hänkin, sillä ilman tämän tarjoamaa apua, hänen oli paljon vaikeampi ja ainakin kivuliaampi kävellä. Hän toivoi erittäin hartaasti, että jalka paranisi pian entiselleen, sillä häneltä jäisivät muuten työt tekemättä. Hän ei aikonut mennä kyykistelemään kukkapenkkien ja pensaiden juurelle kipeän jalan kanssa, eihän hän edes pääsisi siitä varmaan enää ylöskään, kun jalka jumittuisi kokonaan.

"Kyllä minä ymmärän!" Ninella sanoi ja naurahti vaimeasti. Hän ei uskaltanut puhua kovalla äänellä, sillä pelkäsi vieläkin heidän seuralaistaan, joka kadulla kuljeskeli. Hän ei ollut aivan varma, että seurattiinko heitä, vai oliko tuo joku jäänyt johonkin taaemmas. Ainakin hän halusi, että heidät jätettäisiin rauhaan. Tässäkin oli jo ollut tarpeeksi jännitystä yhdelle illalle. Äänet kuitenkin tuntuivat voimistuvan ja lähenevän, joten hänen epävarmuutensa voimistui jälleen.
"Kukakohan siellä oikein on?" Ninella kysäisi kuiskaten. Hänen teki toisaalta mieli jäädä katsomaan, kuka kulkija oli, mutta hänen järkensä kehotti kuitenkin kiiruhtamaan pois paikalta mahdollisimman ripeästi. "Ettei se vaan ole mikään vankikarkuri? En haluaisi törmätä sellaiseen tähän aikaan vuorokaudesta!"

Ninella hätkähti, kun hän kuuli yhtäkkiä kissan naukaisun kadulta heidän edestään. Hän arveli, että se oli Olluyt Irethin kissa, joka oli poistunut taskusta.
"Kai se oli sinun Melawesi?" hän kysyi varmuuden vuoksi ja saikin vastauksen pian, kun haltia kehotti kissaansa olemaan varovainen. Ninella nyökkäsi, kun hän kuuli haltian kehottavan heitä puhumaan omiaan.
"Minulla ei ole yhtään omaa lemmikkiä, aion kyllä hankkia joskus kissan, ne ovat niin suloisen pörröisiä! Tädilläni on kyllä kissoja, hän asuu samassa talossa perheeni kanssa."Nymfi selitti samalla kun he kävelivät eteenpäin. "Onko sinulla muita lemmikkejä kuin Melawe?"

Viimein he pääsivät seuraavalle kujalle, joka oli paljon turvallisemman tuntuinen ja valoisampi. Talojen ikkunoistakin näkyi himmeitä valoja. Ninella huokaisi helpotuksesta ja oli iloinen että he olivat päässeet turvaan.
"Niin, onneksi." hän sanoi Irethille, joka jäi katsomaan äskeiselle, pimeälle kujalle. "Mennään hiukan kauemmas tästä, niin voimme katsoa paremmassa turvassa kuka meitä seurasi." hän kuiskasi ja otti jo muutaman vihlovan askelen eteenpäin.

//Juu, ei mitään. On minullakin nyt tässä ollut koulukiireitä, ei edes meinaa jaksaa tehdä mitään enää illalla!//