Hiljainen kylmyys

Hiljaiset askeleet kaikuivat tyhjällä aukiolla. Keskus-aukio oli harvinaisen hiljainen, eikä siellä ollut ketään muuta kuin Sheila. Sheilan oli kylmä hienossa, pitkässä hameessaan, joka ei ollut kovinkaan paksu. Kultaiset hiukset kimaltelivat hennosti auringon viimeisten säteiden pikku hiljaa haipuessa kartanoiden taa.
Sheila pysähtyi lähelle aukion keskustaa. Hänellä oli hituinen tunne siitä, ettei hän ollutkaan yksin, vaikka siltä näytti. Hänen kartanolleen ei olisi pitkä matka ja ripeästi juosten sinne tuskin olisi mennyt edes kolmea minuuttia. Kuitenkin, kun hämärä alkoi jo hiipiä nurkista, ei ulkona ollut turvaa, ei, ei laisinkaan.
Kivetty aukio oli vetinen, sillä vast'ikään oli satanut. Sheila oli matkalla kaupungilta kotiinsa, kun sade oli hänet yllättänyt. Sade kesti melko pitkään ja Sheila saikin olla erään tasokkaan kuppilan asiakkaana aika kauan.

Sade oli loppunut viime tipassa. Kohta ei olisi valon häivääkään, ja tie kotiin kävi hetki hetkeltä pimeämmäksi. Kuitenkin oli uhkarohkeaa jatkaa matkaa, sillä Sheilan vaistot olivat tarkat ja tuo aavistus oli huono enteinen.
Aivan Sheilan jalkojen juuressa kulki lumivalkoinen kissa. Senvihreät silmät paloivat kuin kaksi lamppua, pyyhkien katseellaan äänetöntä aukiota.

"Kuka siellä? Tule esiin pelkuri."
Se oli naisen kylmä ääni. Sheila puhui uhkaavalla ja käskevällä äänellä, joka oli hänelle luonteen omaista aasan asussaan. Jos se olisi aasa, ei olisi hätää. Jos se olisi vaani, hän voisi hoidella tilanteen helposti. Sheila ei ollut tavallinen aasa, hän nimittäin oli myös vaani. Mutta sitä ei Sheila tahtonut nyt ajatella, sillä tämä oli tärkeämpää.
Mimosan, kissan, silmät pyyhkivät kiveystä ja pysähtyivät erääseen nurkkaan, vrjojen keskelle. Mio, kuten tuo nimi lyhennettiin, maukaisi hiljaa ja sen ääni kaikui hentona kissan äänenä.

//Eli toivoisin, että ensin vastaavat Ray ja Mi-Mi ja sitten vasta uusi tulokkaamme, Tingeli//

Hiljainen mutta kylmä tuuli puhalsi kaapuun pukeutuneen miehen huputettuja kasvoja vasten. Hän tarkkaili tyhjillään olevia katuja varuillaan, astelleen hiljalleen eteenpäin. Jokainen tiesi sen, oli vaarallista liikkua yksin öisillä kaduilla kiltojen välillä riehuvan sodan takia.
Tämä nuori mies, nimeltään Gabriel erotti hieman kauempana häämöttävän hämärän hahmon. Hän pystyi erottamaan jonkinlaisia muotoja joista hän päätteli tämän olevan nainen muuta hän ei nähnyt, vielä.

Vesi loiskui hänen kenkiensä alla, hänen kaapunsa helmat olivat kosteat ja hänen kehoansa palelsi sillä hän oli tottunut kuumempiin olosuhteisiin kuin kylmiin. Hänen kehonsa värähti kylmästä ja hän aivasti mahdollisimman hiljaisesti. Nyt olisi kunnon majatalo poikaa ja lämmin kanssa."Tule esiin pelkuri!" nuo sanat saivat Gabrielin hieman ärtyneeksi kun nainen nyt tuollaisella äänelläkin hänelle oli huutanut. "Turha minua on pelkuriksi kutsua, sillä piileskellyt minä en."

Vin-Vin käveli kosteita katuja pitkin. Hän oli laittanut hienoimmat kuteensa tätä päivää varten ja sitten oli alkanut satamaan. Hän oli nyt ihan likomärkä, eikä olo ollut varsin mukava. Pimeys alkoi vallata jo katuja, hän tiesi että pitäisi alkaa olla varuillaan.

"Miksei hän ollut älynnyt ottaa poniansa mukaan?" Vin-Vin mietti ärtyisästi, hän olisi jo kartanollaan kuivana. hän ei olisi kastunut. Olihan hän yrittänyt säästyä kastumiselta piipahdellen kuppiloissa, mutta hänellä sattui olemaan hirveä kiire kotiinsa. Hänen jalkineistaan oli jo aikoja sitten mennyt vesi läpi. Että hän oli ärtynyt. Hän siveli keltaista pukuaan kaikkine koristeineen. Heti kun hän pääsisi kotiinsa hän panisi sen kuivamaan ja pesisisi sen sen jälkeen kunnolla. Hän keltainen mekkonsa oli jo painautunut hänen ihoansa vasten ja se pahensi hänen oloaan. Hänen hiuksensakkin olivat likomärät. Hän tiesi näyttäänsä tällä hetkellä huonolta ja halusikin jo päästä kotiinsa.

Hän saapui aukiolle, joka oli hyvin tilava ja pyöreänmallinen. Kauniit kartanot koristivat niitä, vaikkei niitä nähnytkään näin illalla hyvin. Kova tuulen puuska yllätti hänet ja hän meinasi jopa kaatua, mutta säästyi onneksi siltä. Hänelle alkoi pikku hiljaa tulla jo kylmä, ties vaikka hän saisi flunssan vaikka olikin jo saanut sen. hän yskäisi pari kertaa kunnes suoristi selkensä ja ryhditäytyi. Hän katsoi arvokkaasti eteensä ja käveli myös hienosti. " on rankkaa olla hieno nainen, sekä sivistynyt." hän ajatteli. Hän huokaisi pimeässä ei nähnyt hyvin ja hän alkoi pikku hiljaa pitkästyä.

kivetys kolisi hänen jalkojensa alla kävellessään. Hänen silmänsä tottuivat jo pikku hiljaa pimeään ja oli helpompaa tunnistaa paikat. Hieman kauempana kohosi kukkula, jossa hänen kartanonsa sijaitsi siellä muiden joukossa. Siellä oli varsin kaunista ainakin aurinkoisina päivinä ja varsinkin kesällä kun kukat kukoistivat. Sieltä näki jopa merelle.

" Kuinkakohan kauan sinne kestäisi veilä. Ei varmaan kauaa." Vin-Vin arvio.
" Kotona otan teetä ja vaihdan kuivat vaatteet. Ja tietysti harjaan ja ruokin ponini. Sen jälkeen lämmittelen ja istun nojatuoliini ja laitan jalkani vatiin missä on kuumaa vettä." Vin-vin suunnitteli ja alkoi kaivatakkin jo kotiaan.

Pian hän kuuli muitakin askelia. " kuka siellä, tai ketkä" Vin-Vin kysyi heiveröisesti ja yritti tunnistaa hahmot.
" Tule tai tulkaa esiin tällä sekunnilla! Näyttäytykää!" Vin-Vin käski kuuluvasti.

Sheila kuunteli ja hiljaisuudesta kuului vastaus. Tuskin tuo mies aivan muuten vain tähän aikaan liikuskelisi.
"Älä selittele, vaan tee mitä sanoin, tule esiin", Sheila sanoi kylmän rauhallisesti, vaikka sisällään hän ei ollut todellekaan niin rauhallinen.
Pimeys hiipi silmissä, talojen ääriviivat sumentuivat joka silmän räpäyksellä hieman, salakavalasti, pikku hiljaa.
Lisäksi mereltä nousi sumua, joka oli melko tyypillistä, kun ilma oli näin synkkä ja kostea.
Sheila värähti kylmän ilmavirran puhaltaessa ja heilauttaessa puolihaltian ohutta, kultaista hiuskiehkuraa, joka oli päässyt vapaaksi kahdesta löysästä nutturasta.

Aukion toiselta puolelta kuului hentojen askelten ääni, mutta tuossa hiljaisudessa ne kuullostivat selkeiltä. Pari yskähdystä rikkoi hiljaisuutta.
Naisen ääni huusi käskeviä lausahduksia, mutta Sheila ei aikonut tulla esiin. Hän ei tässä piileskellyt, vaan tuo mies ja juuri tuo huutava nainen. Sheila oli melko keskellä aukiota, mutta patsas, joka sen keskellä seisoi, haittasi näkyvyyttä. Ja sumu heikensi kaiken selvän sumeaksi, eikä ihminen olisi enää kolmen metrin päähän erottanut yksittäisiä katulaattoja toisistaan.
"Minä en ole piilossa, jos tulet vain hieman lähemmäs, saatat nähdä minut", Sheila totesi naisen huutoihin, jotka saivat hänet hieman ärsyyntyneeksi, vaikka sitä ei äänessä kuullutkaan. Sheila ei oikeasti ollut mikään jääkuningatar, mutta hänestä oli mukavaa "leikkiä aasaa" ja jääkuningatarta, joka ei välittänyt tai piitannut mistään.

Mio tuijotteli lamppumaisilla smaragdeillaan pimeyksiin, aivan kuin olisi nähnyt kaiken, aina Payonin toiselle laidalle saakka. Sen kuono nuuhki ääntäkään päästämättä ilmaa ja sen valkoinen turkki ikään kuin hehkui hämärässä. Se istahti ja rupesi puhdistamaan turkkiaan.

//Tingeli saa tulla mukaan kun kerkiää, mutta sitä ennen voivat Ray ja Mi-Mi vastailla.//

Huokaisten, Gabriel astui varjoista esiin vilkaisten naista nyt paljon lähempää. Vau, hänhän on suloinen.. vaikka kova suinen.. Tylsistyneenä, hän potkaisi lähellään lojuvaa randomia sankkoa joka lensi läheisen talon seinään. Aseiden huotrat kilahtelivat toisiaan vasten, miehen askelten johtaessa kohden aukion keskellä seisovaa naista kohden. "Pakko kysyä, mitä kaunis nainen tekee täällä keskellä yötä? Kadut ovat vaaralliset näinä aikoina, tiedättekös?"

//Inspiksen puute >___<

Kovia tuulen puuskia tuli sillin tällöin ja sai Vin-Vinin horjahtelemaan.
Hänen päivänsä ei ollut mennyt niin kuin hän olisi halunnut. Kaikki kertakaikkiaan oli mennyt pieleen. ja nyt vielä jotkut näkisisivät hänet tässä kunnossa.
Hän ylitti hieman rauhoittua. Hän käveli pari askelta eteenpäin ja pysähtyi niin kuin seinä olisi tullut vastaan. Hän yritti erottaa pimeydessä olevia hahmoja, mutta se oli liian vaikeaa. Jos hän astuisi vielä yhden askeleen se saattaisi olla hänen loppunsa jos siellä nyt vaaneja piileskelisi. Uhkarohkeasti hän astui yhden askeleen. Mitä hän oikein oli tehnyt. Hän ei ikinä ollut totellut ketään muuta kuin itseään.

Hän hengitti syvään ja yritti yhä erottaa kahta hahmoa. Äkkinäinen tuulen puuska työnsi häntä hieman sivummaksi. Tuulet olivat tänään todell voimakkaita. kylmä värisytti häntä.

Äkkinäisestä päätöksestään hän pyyhälsi nopeasti hahmojen ohi, mutta kompastui toisen jalkaan. Hän lensi hienolla kaarella kovaa kivetystä vasten. Vaikertaen hän huomasi kivetyksen olevan märkä. Tämä päivä ei todellakaan ollut hänen päivänsä.

Napakasti hän nousi takaisin seisomaan ja pyyhki mekostaan liat pois. Vaikka eihän se auttanut melkein yhtään. Hän siisti nopeasti naamasna ja katsahti tummiin hahmoihin. Hän erotti heidät jo paremmin.

Sheila tuijotti pimeyteen, kun ensin varjomainen hahmo selkiytyi mieheksi. Mies oli arviolta Sheilan ikäinen, ulkonäöllisesti tietenkin. Jotenkin Sheila huomasi tuossa haltiamaisuudessa ihmisen piirteitä, vaikka olikin pimeää. Mies oli iholtaan tummahko ja se sopi hänelle.
"Osaan kyllä pitää itsestäni huolta, tiedän erittäin hyvin, että tämä vuorokauden aika ei ole paras mahdollinen. Minun asiani tällä tuskin kuuluvat juurikaan teille, herra", Sheila sanoi, rauhallisesti ja hieman vapautuneemmin kuin viime kerralla.

Askeleet kaikuivat läheltä.
Ne pyrähtivät juoksuun, kohti heitä. Ei, ne yrittivät hieman väärään suuntaan.
Nuori haltia, kompuroi vain vähän matkan päässä siitä, missä Sheila oli. Nopsaan tyttö nousi ylös ja yritti puhdistaa mekkoaan, jossa oli kuraisia jälkiä.
"Te siellä!" Sheila huikkasi tytölle. "Oletteko varas tai muu rikollinen, kun yritätte pakoon minua?"
Sheila yritti sopeutua hämärään ja sumuun ympärillään. Miksi hän tuhlasi aikaansa moiseen? Hänen väkensä saattaisi huolestua pian, hän oli luvannut tulla tänään kotiin. Vaikka sitä paikkaa hän ei mielellään kodikseen kutsunutkaan.

Gabrielin silmät tarkkailivat hänen edessään seisovaa naista tarkasti. Hänen päätelmiensä mukaan nainen oli hänen ikäisensä, ihminen ja nähtävästi joko Vaani tai Aasa. Mies katsoi ympärilleen, jotenkin tämä yö vain sai hänet levottomaksi. "En koskaan sanonut epäileväni sitä, arvon neiti, sanoin vain olennaisen faktan. Harvat tällaisina öinä ulos uskaltautuvat ja hekin ovat joko murhamiehiä tai alhaisia varkaita." Miehen sanat olivat rauhalliset ja asiaa ajavat, tämän astellessa lähemmäs naista.

Sitten hän kuuli kuinka askeleet lähentyivät, joku kaatui ja jolle nainen alkoi huutamaan. "En usko että hän teitä pakeni, ette te mikään pelottava vastuskaan ole." Laatikkomaiset huotrat kolahtivat toisiaan vasten, miehen pysähtyessä ja viedessään katseensa haltia tyttöön joka kompastui.

- Ku ku kuinka julkeatte luulla minua vaaniksi! Vin-Vin huusi täyttä kurkkua.
- Näytänkö minä muka vaanilta? Käyttäydynkö muka kuin vaani?! Vin-Vin kysyi lujaa ja katseli naista ärsyyntyneesti naama punaisena.
- Olen hienostunut neiti! Vin-Vin sanoi jo hiljentäen ääntään.
- Olen aasa.. Vin-Vin sanoi ja katseli aukiota.

Jostain hieman kauempaa kuului ukkosen jylinää ja tuuli yltyi.
Heidän vieressään olevan rakennuksen kyltti heilui tuulen mukana kuin kehto.
Lopulta se irtoutui ja lenteli hetken tuulen mukana kunnes tipahti nopeasti maahan.
Tummat pilvet kasaantuivat heidän ylleen ja pian alkoikin taas sataa.

- Ei taas! Vin-Vin mutisi ärsyyntyneesti ja laittoi kätensä päänsä suojaksi. Hän kuitenkin otti ne pois päänsä päältä nopeasti huomatessaan että oli jo märkä ja likainen. Ei hän voisi enää kovin paljoa sitä likaisemmaksi ja märäsi tulla.

Sade alkoi pikku hiljaa voimistua. Hönen mekkonsa painautui taas hänen ihoansa vasten.

// sry, lyhyt //

Sheila hymyili lähes säälivästi miehelle, jonka kasvot hän erotti nyt aivan tarkasti.
"Minun ulkomuotoni voi pettää arvostelu kykynne, vaikka tuskin minä teidän kaltaisellenne voimakkaan näköiselle taistelijalle pärjäisin avoimessa taistelussa", nuori nainen sanoi painottaen lähes olemattomasti sanoja "avoimessa taistelussa". Mitä lie se sitten tarkoittikaan, ja miten hän olisi pärjännyt taistelussa, joka oli salakavalaa ja ovelaa?
Sheila kääntyi nyt naiseen päin. Nainen oli alkanut huutamaan hänelle, naaman saattoi juuri ja juuri erottaa punoittavan, sillä sumu tuntui haalistavan värejä.
"Pimeässä ja hämärässä ei juuri erota kaukaa, onko joku vaani tai aasa. Mutta en pyydä sitä anteeksi, sillä sehän ei ole minun syyni, että täällä on näin kurja ilma. Ettekö sitä paitsi lue Masqueradea? Ettekö tiedä, miksi epäilen jokaista tapaamaani ihmistä pimeällä vaaniksi? Huh, neiti, minä toimin niin kuin itsekin olisitte toimineet", Sheila sanoi tahallaan ärsyttävän viattomalla äänellä. Hän ymmärsi naista, muttei voinut käsittää tämän yli-aasamaista käytöstä.

"Hrr. Hyvä neiti ja hyvä herra, minulla on kylmä, eikä säässäkään ole kehumista. Ehdotan lähtö jonnekkin, aivan sama minne", Sheila sanoi päättäväisesti ja kysyvästi, sillä häntä ei juuri huvittanut mennä omaan kartanoonsa, vain jos parempaa ehdotusta ei tulisi. Nuori puolinymfi tunsi sadepisaran kasvoillaan ja hänen oli pakko hymyillä hiukan.

//outoa : P //