syvällä maan sisällä

[mukaan vaan kuka uskaltaa : D]

Navakka tuuli puhalsi hautausmaan ylitse aivan kuin sillä olisi ollut kiire jonnekkin. Reth-Aná piteli kaksin käsin kiinni pitsisestä hunnustaan ettei leikkisä tuuli vain olisi vienyt vaatekappaletta mukanaan. Neidon kävellessä ylös rinnettä ohi vanhojen hautojen hänen valkoinen laahustava mekkonsa hulmusi kauniisti tuulessa joka sinä päivänä oli tosiaan voimakkaampi kuin yleensä.

Aivan Rethin takana kulki kuin henkivartija hänen veljensä Shûi-Utu tummanvihreä kaapu hulmuten aivan kuin siskollaankin. Herran kauniilla kasvoilla näkyi selvästi ärtynyt ilme tuulen paiskoessa mustia hiuksia jatkuvasti naamalle. Samaa näytti tapahtuvan myös Rethille, mutta tyttö ei näyttänyt piittaavan koko asiasta päästessään vaihteeksi ulos kartanostaan.

Vähän väliä tyttö pysähtyi ja katseli uteliaana ympärilleen hautoja ja niissä lukevia nimiä joita hän ei tuntenut. Yksikään näiden kahden haltian sukulaisista tuskin makasi tämän maan mullissa, sillä niin pitkälle kuin Shûikaan tiesi, koko heidän sukunsa oli kotoisin Alfheimistä, eikä juurikaan poistunut kaupungista. Sisarukset olivat siis ensimmäiset jotka rikkoivat perinnettä.

Shûi katseli mietteliäänä rinteestä avautuvaa maisemaa, kääntäen sitten katseensa takaisin siskoonsa joka puikkelehti innoissaan hautakivien välissä kuin leikkien jotakin omaa leikkiään.
"Ossa.." hän kutsui tätä lempinimellä jonka juuret juonsivat syvälle heidän lapsuuteensa. Tyttö seisahtui kuin taikaiskusta ja killitti veljeään kysyvä ilme valkoisilla kasvoillaan.
"Miksi sinä tänne halusit tulla?" herra kysyi peittelemättä enää ihmetystään. Tämä ei todellakaan tiennyt miksi sisko haluaisi tutkiskella vanhoja hautoja silloin kuin voisi kelluskella vaikka kylpylässä. Reth hymyili hiljaa ja käänsi katseensa poispäin.
"En tiedä.." tuo sanoi ja silitteli hiljaa harmaata hiuskiehkuraansa.
"Minusta täällä on vain niin ihanan rauhallista ja hiljaista" tyttö jatkoi. Shûi hymähti ja vilkaisi hänkin horisonttia kohti.
"Olisi mukava kuulla ne tuhannet tarinat jotka näillä ihmisillä on kerrottavanaan jotka nyt nukkuvat täällä ikuista untaan.." Reth lisäsi pienen hetken kuluttua ja kyyristyi lähimmän haudan ääreen katsoen sitä lempein silmin. Shûi hymyili hiljaa ja silitti hellästi siskonsa päälakea.

//Hahaa, no minäpä päätinkin nyt sitten tunkea tännekin . D //

Indira oli kumartunut yhden hautakummun ylle, varovasti pyyhkien jonkin moista tomua pois, sen nimen kohdalta, mikä hautakummussa sattui lukemaan.

"Elron-Rondo Rameath Emero-Rondonpoika

Sammui liekkisi varhain,
kaipuumme ei milloinkaan "

Teksti komeili nyt kirkkaana sille kuuluvassa hautakummussa. Navakka tuuli, joka nytkin alueella riehui, oli lennättänyt erinäisiä tomuhiukkasia rumentamaan hautakiveä, mutta Indira oli pitänyt huolen, että ne saisivat pian kadota.
Hauta oli hänen edesmenneen miehensä, jonka menehtymiseen näin yllättävän nuorena, hän itse oli ollut syypää. Indirahan ei tietenkään, ollut jäänyt teoistaan kiinni, vaan esitti kovasti surevaa leskiraukkaa.
Mies oli ollut niin huono hänelle, se oli ehkäpä päällimmäinen syy siihen, miksi Indira oli päättänyt päästää tämän päiviltä.
Loppujen lopuksi nainen ei kuitenkaan voinut tajuta, miksi hän kaipasi toista, vaikka tämä olikin aiheuttanut hänen elämäänsä pelkkää murhetta?

Yksinkertaisesti mies oli loppujen lopuksi ollut hänen ensirakkautensa.
Hitaasti Indira laski pienen ruusun nupun hautakiven viereen, tuntien silmiensä alkavan kostumaan. Ärtyneenä hän puristi hampaansa yhteen, estäen kyynelvirran. Hän oli aina ollut vahva, selvinnyt yksin, ja ennen kaikkea, hänenhän ei kuulunut olla tunteellinen.

Tuuli heilautti hänen hiuksiaan oikein olantakaa, samoin hänen tumman mekkonsa helmaa.
Niin, Indira oli pukeutunut tänään mustaan, mikä kuului surevan lesken osaan mainiosti. Ihmiset olisivat katsoneet häntä oudosti, jos hän liian varhain lopettaisin suruaikainsa.

Nainen heristi äkkiä korviaan, kuullessaan jotain, puhetta? Kyllä hautuumaalla oli muitakin.
Kun hän käänsi katseensa äänen suuntaan hän saattoi erottaa miehen ja naisen, jotka eivät edes loppujen lopuksi olleet kovinkaan kaukana.

"Miksi sinä tänne halusit tulla?" Kyseinen mieshenkilö kysyi seurassaan olevalta naiselta.
"En tiedä...", toinen vastasi sivellen hiuskiehkuraansa.
"Olisi mukava kuulla ne tuhannet tarinat jotka näillä ihmisillä on kerrottavanaan jotka nyt nukkuvat täällä ikuista untaan.." Tuo naishahmo kommentoi vielä hetken päästä.
Tällöin Indira päätti kohottautua seisomaan sen hautakiven takaa, jonka takana oli ollut kumarassa.
Hän nojasi kädet lanteilleen, avaten suunsa pieneen, huvittuneeseen hymyyn.
"Tämän haudan asukin tarinan voin kertoa sinulle", Indira hymähti, nojaten varovasti kyseiseen hautaan.
"Tässä haudassa makaa Emero-Rondonpoika, Aasojen aateliston aatelia. Joka koki yllättävän luonnottaman kuoleman tuossa vain muutamia viikkoja taaksepäin.
Kuoleman jonka hän ansaitsi, olihan hän itsekin tappaja luontoaan.."
Indira totesi närkästyneellä, hieman tempperamenttisella äänensävyllään. Äänensävystä kantoi myös jonkinmoista ivaa, kohdistuen haudassa lepäävään henkilöön. Indira saattoi helposti antaa sellaisen kuvan, että halveksi tätä edesmennyttä henkilöä sydämensä pohjasta. Ja niinhän hän halveksikin, vaikka salaa sydämessään rakastikin.
"Tappaja, se hän oli. Vaikka kukaan ei sitä tiedäkään. Aateliston kärkeä, hän ei kukaan viitsi mustamaalata."

Naisen mustan mekon helma hulmahti räväkässä tuulessa. Tuuli taisi olla tänään yhtä kiivas kuin nainen itsekin.
Indira omasi sekä tulisen, että jäisen luontonsa. Tunteensa hän oli kovettanut jonnekin sydämensä syrjäisempään sopukkaan, vaikka tänään, hetken verran ne olivat meinaanneet tehdä tilaa naisessa.

//Uups, sori, kun Indiran tuollalailla laitoin hahmojesi kimppuun hyökkäämään. . D //

//No minäpäs uskaltaudun seuraanne myös . D //

Cathal siristi ainokaista silmäänsä yrittäen saada selvää himmeästä hautakirjoituksesta. Aika ei ollut säästellyt muistokiveä, vaan oli armotta piiskannut sen aikoinaan hiotun pinnan epätasaisen karheaksi. Joskus kullatuin kirjaimin kirjoitettu vainajan nimi oli lähes kokonaan haalistunut; vain epämääräisiä kullanhiveniä siellä täällä kirjainsyvennyksissä, jotka nekin olivat lähes tasoittuneet. Epätoivoisista yrityksistään huolimatta hän ei saanut kirjoituksesta selvää. Jos hän olisi tohtinut, olisi hän sormenpäällään koettanut seurata kirjainuurteita ja näin hahmottaa kirjaimia, mutta kuka nyt hautakiveen koskisi?
Cathal ei tiennyt, oliko Payonissa sama käytäntö, mutta itse hän kunnioitti vainajia yli kaiken.

Navakka tuuli sai hänen polttavan arpensa kirvelemään. Hän olisi mielellään pitänyt vaikka silmälappua, mutta jälki oli vielä niin vereslihalla, että silmälappu hiersi sitä todella pahasti ja sai veren taas vuotamaan. Hänen teki mieli raapia kutiavaa silmäkuoppaansa, kuitenkin pidättäytyi tästä.
Cathal nykäisi viittansa hupun alas ja nosti oikean kätensä hetkeksi rinnalleen sydämen kohdalle, laskien päätään ja sulkien silmänsä. Vainajalle kunniaa tehtyään hän veti jälleen rispautuneen hupun päähänsä ja nousi kissamaisen kevyesti ja äänettömästi seisomaan. Hautakummun äsken suoman tuulensuojan kadottua navakka puuska tarttui heti hänen villakangasviittaansa ja löysiin vaatteisiinsa. Hän ei jaksanut välittää siitä, miten se sai hänen sotkuiset hiuksensa entistä pahemmalle pörrölle.

Edempänä hautausmaalla erottui tummaa taivasta vasten kaksi hahmoa, toinen osoittautui naiseksi pitämänsä hameen vuoksi. Toinen oli mies. Henkilöt keskustelivat jostain. Ensivilkaisulta Cathal arveli näiden olevan rakastavaisia ja hieman paheksuen ihmetteli sitä, miten nämä tapaamispaikakseen olivat valinneet juuri tämän paikan. Hän tiesi, että kuuloaan tarkentamalla olisi kuullut näiden keskustelun, mutta sehän ei hänelle kuulunut. Hän ei halunnut häiritä, tai olla tungetteleva. Hän valmistautui jo lähteäkseen, kun erään hautakumun luota kohosi mustiin pukeutunut naishahmo. Sureva leski.

Nyt ei voinut Cathal olla kuulematta äsken nousseen naisen sanoja, joka oli häntä lähempänä kuin nämä kaksi aikaisempaa hahmoa, ja häneen selin.

Nainen asetti kädet lanteilleen, ennenkuin aloitti.
"Tämän haudan asukin tarinan voin kertoa sinulle", tämä sanoi ja jatkoi:
"Tässä haudassa makaa Emero-Rondonpoika, Aasojen aateliston aatelia. Joka koki yllättävän luonnottaman kuoleman tuossa vain muutamia viikkoja taaksepäin...
Kuoleman jonka hän ansaitsi, olihan hän itsekin tappaja luontoaan..." naisen ääni oli temperamentinen ja ivallinen, mikä hieman oudoksutti Cathalia, joka luuli naisen olleen suremassa. Tämän äänensävy ei kuitenkaan ollut lesken, joka juuri oli rakkaansa menettänyt. Häntä myös kauhistutti tuo sana, jota nainen käytti vainajaa kuvaamaan. Tappajaksi tätä nimitti. Oliko liikaa pyydetty, että vainajien annettaisiin rauhassa uinua? Tällaiset halveksuvat keskustelut oli tarkoitettu muiden kuin hautakumpujen korville.

"Tappaja, se hän oli. Vaikka kukaan ei sitä tiedäkään. Aateliston kärkeä, häntä ei kukaan viitsi mustamaalata."
Cathal ei voinut enää pysyä hiljaa. Hän nousi varovasti pää painuksissa ja tuuli viittaa riepottaen lähemmäs tätä kolmikkoa, pienesti kahdelle edempänä olevalle hahmolle kumartaen ja kääntyi viimeksi äänessä olleen naisen suuntaan. Hän kohotti päätään sen verran, että näki tämän. Hänen omilla kasvoillaan oli synkkä ja jotenkin pettynyt ilme.
''Odin rankaisee vainajia näiden maanpäällisistä rikkeistä. Tuomitseminen ei ole teidän asianne. Teidän kuuluu antaa vainajille heidän ansaitsemansa rauha. Teidän kuuluisi rakastaen muistella ja surra, mutta sen sijaan otatte itsellenne teille kuulumattoman aseman ja tämän vainajan tuomitsette.'' Rankkaa teksitä nuorelta mieheltä. Cathalin ääni oli karhea, hän puhui vakaalla äänellä ja katsoi naista koko puheenvuoronsa ajan silmiin. Hän ei korostanut sanojaan, vaan puhui vaatimattomalla ja nöyrällä äänellä. Puhe oli kuitenkin selkeää, eikä mitään muminaa. Niin harvoin hän puhui, ja kun niin teki, puhui hän huolellisesti ja harkitusti. Hän ei siirtänyt katsettaan naisesta hijennyttyään, vaan jäi odottamaan tältä jotain vastausta.

[mukavaa : D <3]

Tuuli riepotti haltioiden hiuksia edestakaisin omaan kiivaaseen tahtiinsa. Reth tuntui olevan niin keskittynyt hautakiven tuijottamiseen, että säpsähti varsin näkyvästi kun läheisen haudan juurelta nousikin tummaan pukeutunut hahmo. Kellahtaen melkein kumoon tyttö nousi salamannopeasti pystyyn ja havaitessaan ettei tulija aikonutkaan käydä hänen kimppuunsa, kumarsi hän kohteliaasti vaikkakin hieman liian hätiköiden.

Shûi katseli siskoaan naama peruslukemilla. Sisimmässään häntä kuitenkin hieman hymyilytti toisen sähellys. Jos hän itse yhtään oli yllättynyt kolmannen osapuolen ilmestymisestä, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Vihreät silmät tutkiskelivat naista päästä jalkoihin, todeten muiden tavoin tämän olevan varmasti miehensä menettänyt leski. Naisen puhetyylin perusteella kuitenkaan ei hevillä uskonut että mullan alla makaisi hänen miehensä.

Reth killitti mustamekkoista naista uteliaana. Hän oli vielä niin viaton joidenkin asioiden suhteen ja kuvitteli jokaisen avioliiton olevan ruusuilla tanssimista, eikä näin ollen olettanut että vieras puhui edesmenneestä miehestään.

Shûi oli juuri kysymäisillään asiasta leskeltä, mutta sulki sitten äkisti suunsa huomatessaan vielä neljännen osapuolen liittyvän keskusteluun.
Pieni vilkaisu riitti kertomaan että tulija tuskin itse aatelistoon kuului. Herra yritti huomaamattomasti kädellään työntää siskoaan hieman taaksepäin, kauemmas huppupäisestä kulkijasta.

Reth vähät välitti velipojan suojeluyrityksistä tai siitä äkäisestä katseesta jonka tämä siskoonsa loi tytön kuikuillessa turhan kiinnostuneena uuteen tulokkaaseen.

''Odin rankaisee vainajia näiden maanpäällisistä rikkeistä. Tuomitseminen ei ole teidän asianne. Teidän kuuluu antaa vainajille heidän ansaitsemansa rauha. Teidän kuuluisi rakastaen muistella ja surra, mutta sen sijaan otatte itsellenne teille kuulumattoman aseman ja tämän vainajan tuomitsette.''

Vaikka Shûi ei juuri mieltynytkään huppupään ulkoasuun, täytyi hänen myöntää tämän puhuvan viisaita sanoja. Olisi epäkohteliasta puhua pahaa kuolleista, olivatpa väittämät kuinka tosia tahansa. Herra piti kuitenkin suunsa kiinni odottaen naisen vastausta, vaikuttaen mahdollisimman puolueettomalta.
Nuori Reth ripustautui hiljaa veljensä hihanvarteen napittaen edelleen punaisilla silmillään vierasta poikaa. Yleensä Shûi piti siskonsa tiukasti erossa hänen kaltaisistaan kulkijoista, joten hahmo oli tytölle varsin uusi, ja siksi mahdottoman kiehtova ja kiinnostava.

Indiran olisi tehnyt mieli naurahtaa kevyesti, kun tuo nainen säikähti selvästi hänen yllättävää esille hyppäämistään hautakiven takaa, ja tietysti myös kummallista keskustelun aloitetta. Leski, joka haukkui miestään tämän haudan juurella, oli varmasti omituinen näky. Indira, kun oli niin kyllästynyt esittämään surevaa leskeä, mitä hän ei todellisuudessa ollut. Tai ehkä olikin, muttei halunnut sitä edes itselleen tunnustaa.
Tämä roolin vetäminen oli käynyt niin ärsyttäväksi, että nainenhan jo melkein paljastaisi itsensä. Tänne hautuumaallekin hän oli tullut vain näön vuoksi, todistaakseen edesmenneen miehensä vanhemmille, kuinka surullinen hän tapahtuneesta oikeastaan olikaan. Hän oli jopa itse saanut kirjoittaa tuon hänen mielestään imelän muistokirjoituksen hautakiveen.

Nainen ja mies, joita Indira tietysti luuli pariskunnaksi, eivät saaneet suustaan sanaa jatkaakseen keskustelua, sen sijaan paikalle ilmestyi uusi, nuoren oloinen poika, jakelemaan hänelle neuvoja.
''Odin rankaisee vainajia näiden maanpäällisistä rikkeistä. Tuomitseminen ei ole teidän asianne. Teidän kuuluu antaa vainajille heidän ansaitsemansa rauha. Teidän kuuluisi rakastaen muistella ja surra, mutta sen sijaan otatte itsellenne teille kuulumattoman aseman ja tämän vainajan tuomitsette."
Indira siristi ärtyneesti silmiään kuullessaan pojan sanat.
"En kaipaa neuvoja itseäni nuoremmalta henkilöltä", Indira totesi ykskantaan, edes tietämättä pojan todellisuudessa olevan häntä vanhempi. Toinen vain näytti niin nuorelta.

Pian Indira kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin. Hän ei antaisi surevan lesken roolinsa valua hukkaan, kun sitä oli jo näin kauan jaksanut esittää. Hän päätti korjata tilanteen, hilliten kiukkunsa jollain ihmeen kaupalla, ja kooten kaiken arvokkuutensa. Oli häneltä harvinaista myöntää virheitään.
"Mutta taidatte olla oikeassa, nuori herra. Olen hyvin pahoillani, että suruni ilmeni näin ärtymyksenä. Mieheni oli mikä oli, mutta suren hänen kuolemaansa kovasti", Indira antoi äänensä hivenen särkyä lauseen loppua kohden, käänsi sitten katseensa hetkeksi sivummalle, kuin estääkseen muita näkemästä poskella vierivää kyyneltä, kuitenkin aivan tahallaan jättäen kasvonsa siihen kulmaan, että toiset varmasti vahingossa näkisivät.
Hän räpytteli kiivaasti ripsiiän, saaden kyynelvirran tasoittettua, kääntyen sitten takaisin päin.
"Ah, olen niin pahoillani. Luulin jo päässeni yli hänestä", hän sanoi vinkaten kohti takanaan törröttävää aatelishautaa.

Indira oli mitä taitavin teko-itkijä. Surevana leskenä, sitten oppii kaikenlaista.
Indiran aikaisempi kyynelvuodatus ei ollut ollut aito, mutta aidolta se oli näyttänyt.
Toisaalta naisen edes sitä tietämättä, oli hänen vuodattamassaan kyyneleessä ollut hitunen tunnettakin.
Hän sipaisi varovasti muutamia hiussuotuviaan takaisin paikoilleen, sen jälkeen kun tuuli oli sen ensiksi napannut, ja palauttanut sitten väärälle paikalle.

"Mutta, saanko kysyä mikä teitä tuo tänne hautuumaalle? Täällä ylhäällä tuuleekin niin kovaa."
Hän osoitti sanansa lähinnä kaikille läsnäolijoille, vaikka olikin kuullut jo tuon pariskunnan version ohimennen siitä, mitä he täällä tekivät.
Indira antoi kasvoilleen kohota pienen ystävällisen hymynsä, hän ei ollut niitä henkilöitä, jotka yleensä aurinkoisesti toisille hymyilivät, kaikkien saamiensa kolhujen jälkeen hän oli päättänyt kovettaa sydämensä. Siltikin tarpeen vaatiessa, hän osasi vetää kasvoilleen ystävällisen oloisen hymyn, kuin naamioksi kasvoilleen.


//Huhhuh, onpa Indirasta tulossa outo . DD //

"En kaipaa neuvoja itseäni nuoremmalta henkilöltä", mustiin pukeutunut nainen sanoi ärtyneesti silmiään siristäen. Cathal käänsi kiireesti pelokkaaksi muuttuneen katseensa tummaan maahan. Häntä alkoi heti hävettämään se, että oli edes uskaltautunut alkamaan päätään aukomaan tuolle neidolle. Eihän se tosiaankaan ollut hänen asiansa puuttua muiden tekemisiinsä. Hänen itsevarmuutensa katosi kuin kuiva hiekka tuuleen. Kuin pelokas jänis hän tuntui kyyristyvän kokoon. Totta puhuen hänen teki kovasti mieli paeta paikalta. Alahuultaan kiivaasti purren hän koetti miettiä joitain sanoja pelastuksekseen. Hupun varjot peittivät hänen ainoan silmänsä pimentoon.

"Mutta taidatte olla oikeassa, nuori herra. Olen hyvin pahoillani, että suruni ilmeni näin ärtymyksenä. Mieheni oli mikä oli, mutta suren hänen kuolemaansa kovasti", nainen sanoipienen hiljaisuuden kuluttua ilmeisesti tultuaan toisiin aatoksiin. Tämän ääni särkyi loppua kohden. Cathal ei kuitenkaan nähnyt tämän poskelle vierivää kyyneltä, hän kun ei uskaltanut katsettaan kohottaa. Saattoi jopa nähdä, miten hän tärisi siinä tuulisella rinteellä hautakivien välissä pienenä seistessään.
Hän uskaltautui kohottamaan katsettaan hivenen, tosin ei tuon naisen suuntaan, jota oli puhutellut. Hän vilkaisi nopeasti edempänä kummulla seisovia haltioita, joita luuli pariksi. Hän hätkähti näkyvästi huomatessaan miehen käsivarteen ripustautuneen naisen uteliaan ja kiinteän tuijotuksen. Voimakkaasti punastuen hän laski jälleen katseensa kiireesti maahan. Häntä hävetti suunnattomasti. Jopa tällainen kevyt kanssakäyminen muiden olentojen kanssa oli hänelle suunnaton haaste. Hänen teki mieli vajota maansisään, piiloon noiden punaisten silmien katsetta ja koko tätä ahdistavaa tilannetta. Ahdistuneesti ja hermostuneesti käsiään väännellen hän havahtui jälleen tuon lesken puhuessa.

"Ah, olen niin pahoillani. Luulin jo päässeni yli hänestä", tämä sanoi vinkaten miehensä haudan suuntaan. Cathal puristi kätensä kouristuksenomaisesti nyrkkiin. Häntä pelotti puhe kuolemasta, ja hän rinnasti voimakkaasti tämän keskustelun alun tähän aiheeseen. Kuuluvasti nielaisten hän kohotti hieman kasvojaan, kuin olisi aluksi aikonut kohdata tuon naisen katseen, mutta pysäytti liikkeen kesken. Ei hänsellä ollut rohkeutta siihen. Hän pelkäsi katsoa muita silmiin.

"Mutta, saanko kysyä mikä teitä tuo tänne hautuumaalle? Täällä ylhäällä tuuleekin niin kovaa'', nainen kysyi vielä. Cathalille nousi pala kurkkuun. Hän hätääntyi. Hän ei tiennyt, mitä toisen kysymykseen kuuluisi vastata. Ei hänellä ollut siihen vastausta. Hetken pohdittuaan hän totesi, ettei hänellä edes ollut mitään syytä olla täällä.
Hän oli halunnut paeta todellisuutta tänne hautausmaalle. Hän oli halunnut olla yksin, miettiä. Mutta miten sen sanoisi? Hän loi hieman avuttoman ja ahdistuneen katseensa pariskunnan suuntaan.
''Minä--'' hän aloitti, mutta yllättyi itsekkin äänensä käheyttä ja hiljeni äkisti ääni väreillen. Kurkkuaan hetken kakisteltuaan hän jatkoi hieman vahvemmalla ja kuuluvammalla äänellä:
''...Tulin tänne vainajia muistelemaan.''
Hänen sanansa eivät olleet täysin totta, mutta ei niitä voinut valheeksikaan sanoa. Ei hän valehdella osannut. Hänellä ei ollut yhtään sukulaista tänne haudattuna, mutta eihän hänellä sukulaisia muutenkaan ollut nimeksikään.

Shûi katseli hiljaisena kahden muun paikkallaolijan keskustelua osallistumatta siihen sen kummemmin. Hän oli säästeliäs sanojensa suhteen, ja enemmänkin vältteli kuin haki kontaktia muihin olentoihin, vaikka tarpeen tullen osasikin olla varsin puhelias.
Reth sen sijaan oli kokonaan menettänyt mielenkiintonsa kyseiseen keskusteluun, tiirailessaan huppupäistä hahmoa. Tämän vastatessa tytön katseeseen selvästi hämmentyneenä neiti vain hymyili ujosti ja puristi miehen hihansuuta entistä lujempaa.

Toisen yksisilmäisyys ei jäänyt Rethiltä huomaamatta, eikä hän oikein tiennyt miten suhtautua tilanteeseen. Asia oli hänelle uusi, vaikka olihan hän toki pienenä monesti nähnyt isänsä arvet jotka ruhtinas oli nuoruudessaan saanut. Neiti mutristi huuliaan, mutta päätyi sitten olemaan aivan hiljaa. Eräs toinenkin asia oli vienyt hänen huomionsa.

Reth kohdisti uteliaat silmänsä veljensä vihreisiin silmiin, ja katsahti sitten taas nuorukaiseen.
"Teillä on melkein samanväriset silmät!" tyttö totesi iloisesti, nykäisten veljensä hihaa. Hieman yllättyneenä Shûi kumartui sisarensa puoleen ja tuijotti tätä ankarasti.
"Tiedätkö, että on epäkohteliasta poiketa aiheesta.." herra sanoi, ja sisimmässään hän ei voinut olla hieman loukkaantumatta että häntä oli juuri verrattu tuohon ryysyiseen kulkijaan. Reth killitti hetken miestä kysyvän näköisenä, mutta käänsi sitten katseensa pois jääden tuijottamaan horisonttiin miettivän näköisenä.

"Mutta, saanko kysyä mikä teitä tuo tänne hautuumaalle? Täällä ylhäällä tuuleekin niin kovaa'' mustapukuinen leski kysyi saatuan pienen tunteenpurkauksensa kuriin. Shûi odotteli, että huppupää sai takelleltua vastauksensa ulos.
''Minä--'' tämä aloitti, ja vaikutti hyvin epävarmalta.
''...Tulin tänne vainajia muistelemaan.'' hän sai jatkettua, ja Shûi tarkkaili nuorukaista tarkasti terävillä silmillään, kuin yrittäen selvittää mikä tämä oikein oli miehiään.
Sitähän sitä yleensä hautuumaalle tultiin tekemään, vainajia muistamaan.

Shûi vetäisi huulensa tiukaksi viivaksi, ennen kuin päätti viimein avata suunsa.
"Voisi sanoa että olen täällä siskoani ulkoiluttamassa" herra sanoi ja hymähti hieman. Reth lopetti äkisti maisemantarkkailunsa ja käännähti ympäri kuullessään veljensä puhuvan tästä. Unelmointinsa seurauksena hän ei oikein tiennyt mitä tapahtui tai missä mentiin, ja hämmentyneenä niiasi nopeasti, pieni punastus valkeilla poskillaan.

Indiran tokaistessa toiselle, ettei kaivannut neuvoja itseään nuoremmilta henkilöiltä, tuo poika käänsi pelokkaaksi muuttuneen katseensa maahan. Hetken Indira oli melkein tyytyväinen aikaansaannokseensa, kunnes ajatteli että hänen kommenttinsa oli nyt kuitenkin saattanut olla hieman sopimaton. Eikä tahallinen ilkeily muutenkaan tehnyt hyvää hänen maineelleen. Niinpä hän kerkesi pahoittelemaan käytöstään. Jopa tirauttamaan hitusen tekoitkua.

Indiran huomio kuitenkin kääntyi pois tekoitkustaan, tytön sanoessa jotakin iloisesti.
"Teillä on melkein samanväriset silmät!", tyttönen tarkoitti seuralaisensa ja paikalle saapuneen huppupään silmiä. Asiasta hivenen kiinnostuneena Indirakin katsahti nopeasti kahden herran silmiä hieman uteliaana, siitä olivatko ne nyt todella niin samanväriset.
Ja vasta nyt hän saattoi kunnolla huomata, että toisella näistä ei toista silmää ollutkaan. Asia hieman hämmensi neitoa, mutta hänkin saattoi kiinnostuneena panna merkille, että kahdella miehellä oli lähes saman väriset silmät.

"Tiedätkö, että on epäkohteliasta poiketa aiheesta.." tytön seuralainen sanoi, tuijottaen tätä samalla ankarasti.
Indira ei mitenkään erityisesti halunnut puuttua noiden kahden väleihin, mutta päätti nyt kuitenkin jotakin sanoa.
"Tytön sanoissa oli kyllä perää", hän esitti asiansa varovasti. Jotenkin tyttö oli vaikuttanut niin vilpittömältä, ettei Indira halunnut häntä toruttavan.

Hän kuitenkin vaihtoi aiheen pian, tiedustelemalla mitä toiset oikein tekivät hautuumaalla.
Huppupäinen poika päätti vastata ensimmäisenä, hieman kurkkuaan kakisteltuaan, hän kuitenkin sai sanottua tulleensa muistelemaan vainajia.
"Voisi sanoa että olen täällä siskoani ulkoiluttamassa" sanoi toinen mieshenkilö, hieman hymähtäen. Indira nyökkäsi ja hymähti hänkin. Vai ei tuo kaksikko ollutkaan pariskunta, vaan sisarukset.

//Tässä nyt jotakin mitä irti sain : DD //