Puolikuun yö

//Ta-daaa, tässä se nyt on, kökkö otsikon kanssa ! Eli Carmildee siis Dellereen kanssa tänne, ja Serag?//

Theodor kulki hitain askelin kohti satamaa, pidellen Dellereetä yhä kainalossaan?
He olivat aikaisemmin viettäneet aikaa Mimirin Viisauden-Lähteellä, josta olivat päättäneet loikkia sitten satamaan päin, kuuta katsomaan, kun ahdistava ja jopa kirkuva seireeni, oli heitä Mimirin metsästä tullut häiritsemään.

Satamassa yö oli kaunis. Kuu loisti puolikuuna taivaalla, luoden kimaltelevaa valoa mereen, aavaan mereen, joka herätti Theodorissa vapauden tunnetta. Meri jatkui kantamattomiin, muurit eivät estäneet sieltä käsin merille lähtöä, taikka pakoa Payonista.
Tosin mies oli aika varma, että vaikka muurit eivät pakoa estäneetkään, oli pakko olla jotakin muuta, mikä meriteistse paon estäisi.

Sataman laitureihin oli kiinnitetty aluksia, joita oli runsaasti enemmän kuin päiväsaikaan, jolloin suurin osa aluksista oli purjehtimassa, öisin ne lepäsivät laitureissa.
Hiljaiset laineet saivat aikaan liplattavaa ääntä, kun ne iskeytyivät rantahiekkaan, rantakiviin, ja veneiden kylkiin.

Puolikuun varjo heijastui meriveteen, jota mies oli jäänyt tuijottamaan. Kuun varjon nähdessään, mies kohotti katseensa taivaalle, tarkastelemaan nyt oikeaa kuuta.
Pieni hymy suupielessään, hän siirsi katseensa Dellereehen.
"Siinä sinulle nyt silmänruokaa. Oikein kaunis puolikuu tänä yönä", hän hymähti, tarkastellen sitten satamaa tarkemmin.

Pitkän oloinen hiekkaranta näkyi toiselle puolella, yhdessä kohtaa satamaa oli muutamia varastorakennuksia, ja sitten olivat nämä kapakat, joista iloinen musiikki kajahteli.
Vaikka satama muuten yöllä olikin ihan kuolleen oloinen, kapakka oli silti tällöin ilmi elossa.
Theodor siirsi katsettaan vielä hieman, hiekkarannan alku tuntumissa kohoili sileä, harmaa kallio. Tämä sai miehen kasvoille kohoamaan jälleen hymyntapaisen.
"Mitä mieltä olet, jos kiipeäisimme tuolle kalliolle, kuuta voisi katsella sieltä käsin paremmin?" hän sanoi, osoittaen sileää kalliota, rannantuntumassa, heidän takanaan.
"Vaikka oikeastaan katsoisin kyllä paljon mielummin sinua", miehen oli aivan pakko lisätä, virnistyksen kera.

Hän kuitenkin katsoi toista kysyvästi, odottaen vastausta.
Olipa kaunis yö.

|| // NOOH sanotaanko, että eräällä nimeltä mainitsemattomalla RYHÄVALAALLA oli hauskaa .''D Sinä sitten voit aloitella uutta peliä tuonne satamaan. ^^// - Hmm, anteeksi kun utelen Carmildee, mutta mitä mahdoit tarkoittaa tällä nimeltä mainitsemattomalla RYHÄVALAALLA? :D Tämähän menee jo hauskaksi! ||

// No Aidallapas on ollut hauskaa .''D Toivon, että ehdit lukemaan tämän offini ennenkuin yli-innokas viestienikopeloija Aida ehättää paikalle,' RYHÄVALAAN' tilalla oli minun jäljiltäni 'admin' mutta tuo Aidan ryhävalas oli kyllä osuvampi .'D //

Dellereetä karmi yhä Mimirin lähteen tapahtumat. Hän ei saanut käryävän tuhkakasan mielikuvaa karkotettua ajatuksistaan. Häntä ei pelottanut, kulkihan hän Theodorin kainalossa, ainoastaan karmi. Hänestä oli inhottavaa ajatella, miten seireeni oli räjähtänyt. Olivatko tämän silmät pullistuneet kuopistaan ennen lopullista tuhoa...?
Delleree sulki hetkeksi tiukasti silmänsä. Hän ei halunnut ajatella tällaisia asioita. Silmänsä avatessaan avautui lähes tyyni meri heidän edessään.

Yö oli kaunis. Kuun valju hohde heijastui kirkkaana meren tummasta pinnasta. Korkeamastoisten purjelaivojen tummat hahmot kirkasta tähtitaivasta vasten loi tilanteeseen hieman mystistä tunnelmaa. Aallot iskivät tasaisin väliajoin laitureiden paaluihin ja rosoisiin kiviin, ja piiskasivat hiljaisesti Tyrin rannan tasaista hiekkaa vedenrajassa. Tuuli oli lähes olematon. Aavalla merellä ei näkynyt yhtäkään elävää hahmoa, ei lintua tai hyppäävää kalaa. Yksikään laiva ei halkonut tummaa merta.
Kauempaa heidän takaansa kuului vaimeaa musisointia kapakasta. Yöllinen elämä oli siellä alkanut.

Delleree kohotti katseensa taivaalla tähtien reunustamaan kuuhun. Hän erotti sen valkoisenkuultavalta pinnalta harmaampia aluieita. Delleree tunsi eräänlaista kaihoa kuuta katsellessaan; tämä taivaalla hohtava puolikuu tuntui yksinäiseltä. Se ei koskaan nähnyt päivänvaloa, aina vain pimeyden. Delleree oli kiitollinen siitä, ettei hän enää ollut kuun kaltainen. Hän ei ollut enää yksin.

"Siinä sinulle nyt silmänruokaa. Oikein kaunis puolikuu tänä yönä", Theodor sanoi ja herätti Dellereen takaisin todellisuuteen. Hän siirsi katseensa mieheen, leikkisä hymy kohoten kasvoille. Hän naurahti kevyesti ja nyökäytti hieman päätään. Ei ollut Theodorin sanoja kiistäminen. Puolikuu näytti hänen silmissään jopa hieman kauniimmalta ja ylhäisemmältä kuin koskaan ennen.

Theodor ehdotti, josko he kiipeäisivät kalliolle, joka edempänä hiekkarannalla epämääräisen harmaana ja sileänä kohoili. Sieltä kuuta voisi paremmin katsella. Delleree katsahti tyytyväinen hymy kasvoillaan tätä kalliota, joka sekin hieman laimeanhopeaksi värjäytyi kuun heijastuksesta.
''Se käy minulle täydellisesti'', Delleree sanoi hymyillen.

"Vaikka oikeastaan katsoisin kyllä paljon mielummin sinua", Theodor lisäsi virnistäen. Delleree vilkaisii tätä silmät loistaen.
''Ei kuu minun silmänruokaani ole, vaan sinä'', hän totesi ja vaivautuneesti naurahtaen tarttui Theodorin käteen siirtäen sen kevyesti pois olkapäältään, lähtien miestä hieman perässään vetäen kulkemaan kohti tuota kalliota.

//Hahhaa, vai sillä lailla xD Et arvaakan, kuinka paljon aluksi jouduin tätä hommaa ihmettelemään ! //


Kuu loisti niin kirkkaan kauniina tänä yönä. Theodor ei ollut koskaan aikaisemmin kiinnittänyt minkäänlaista huomiota kuuhun. Tai kyllähän hän oli sen nähnyt, mutta vain pikaisesti. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut keskittynyt sitä katsomaan.
Ja nytkin hän tajusi tarkkailla sitä vain Dellereen ansiosta.

Theodor ehdotti sitten kallioille kiipeämistä, sillä sieltä käsin kuun voisi nähdä paremmin.
"Se käy minulle täydellisesti", Delleree sanoi hymyillen.
Theodor hymyili takaisin. Toisella oli niin kaunis hymykin, tämä oli varmaan ensimmäisiä kertoja, kun hän saattoi nähdä neidon hymyn ilman epävarmuutta.
Hän saattoi tuntea itseään jo iloisemmaksi, tai ainakin hänen surunsa alkoi verhoutua hänessä jonkun sisäisen seinän taakse, pois näkyvistä.

Mielestään Theodor keksi jälleen jotain näppärää sanottavaa: "Vaikka oikeastaan katsoisin kyllä paljon mielummin sinua", hänen tavallinen virnistyksensä nousi kasvoille lopulta, koristamaan lausahduksen loppua.
Pian mies huomasikin Dellereen vilkaisevan häntä nopeasti, silmät loistaen.
Noista loistavasti silmistä tuli mieleen taivaalla tuikkivat tähdet.
"Ei kuu minun silmäruokaani ole, vaan sinä", Delleree totesi vastaukseksi.

Yllättäen Theodor tunsi jälleen jonkinlaista onnen tuntua sisässään. Sanat lämmittivät häntä. Theodor oli usein liehitellyt neitoja nokkelilla sananparsillaan, ja saikin aina silloin tällöin kuulla, jotakin tuon suuntaista mitä Delleree oli hänelle sanonut.
Koskaan hän ei vain ollut tullut onnelliseksi niistä sanoista, mutta Dellereen lausumana oli.
Hänen sydämensä hakkasi aavistuksen verran lujempaa kuin tavallisesti, hän tunsi itsensä ensikertaa jopa hieman hermostuneeksi, mikä oli hänen itsevarmalle virnistelijän imagolleen täysin vierasta. Dellereessä täytyi olla jotakin erikoista. Jotakin sellaista, mikä sai Theodorin sydämen pamppailemaan ja jotain sellaista mihin mies oli niin kovasti kiintynyt.

Vaivaantuneesti neitokainen tarttui hänen käteensä, siirtäen sen kevyesti pois olkapäältä, lähtien sitten kulkemaan kohti kallioita, vetäen häntä hieman perässään.
Tilanne oli Theodorin mielestä hauska, eikä kestänyt kauaa, kunnes Delleree oli saanut hänet enemmän tai vähemmän hilattua kallion juurelle.
Sileä pintainen kallio ei ollut hirmuisen korkea, sileä pinta vain ei jättänyt jalansijaa, ja saattoi olla liukaskin.
Nopeasti Theodor sai kätensä vapaaksi Dellereen kädestä, ja kapusi niin ketterästi kuin saattoi kaliolle, kumartuen sitten sen reunalle, niin kumaraan kuin saattoi, ojentaen sitten kättään Dellereen suuntaan.
"Saanko ojentaa auttavan käteni?", hymähti hymyillen.

// No uskon .''DD //

Delleree antoi otteensa irrota Theodorin kädestä heidän päästyään kalliolle. Kallio ei ollut kovin korkea, ja aallot aikoinaan olivat sen pinnan kuluttaneet lähes tasaiseksi. Kuun heikko hohde heijastui sen kivipinnasta. Dellereen mielestä tämä kallio muistutti suuresti rantaan ajautunutta valaan ruhoa. Hännestä tämä ajatus kuitenkin vain lisäsi yön kauneutta. Lähempänä merta aallot iskivät tasaisesti kalliota vasten, kuluttaen hitaasti sen sileää pintaa.

Theodor kipusi yllättävän ketterästi kalliolle, kumartuen sitten kallion reunalle kurottaen kättään hänen suuntaansa.
"Saanko ojentaa auttavan käteni?" tämä kysyi hymyillen.
Delleree hymyili tälle takaisin, raotti sitten huuliaan tälle vastatakseen, kun äkisti naurahti yllättyneesti.
''Oh, minun täytyy riisua kenkäni'', hän sanoi hieman nolostuneena ja kumartui vetämään ensin vasenta saapikastaan jalasta. Hänen mieleensä ei edes juolahtanut ajatus, että hän olisi voinut selittää Theodorille, miten näin korkeilla koroilla olisi lähes mahdoton kiivetä tuollaista kalliota ylös, varsinkin, kun se saattoi olla vieläpä liukaskin. Hänelle se oli niin päivänselvyys, ja jotenkin hän oletti, että jokainen sen selittämättäkin ymmärtäisi.

Pitkävartisissa kengissä ei ollut minkäänlaista kiinnitystä, ja ne olivat varsin tuskalliset ottaa pois jalasta. Delleree sai vasemman kengän riisuttua nykäistyään sitä hieman kovempaa, mutta oli sitten lennähtää nurin yhdellä jalalla hiekalla hyppiessään. Huvittuneesti naurahtaen hän laski nyt paljaan vasemman jalkansa maahan ja kävi oikean kengän kimppuun. Tällekkin kävi samalla lailla, kovemmin nykäistyään ja hetken hiekalla hypittyään hän asetti molemmat saapikkaat vierekkäin kallion juurelle ja kohotti huvittuneesti hymyillen kasvonsa kohti Theodoria. Hän taivutteli hieman aristavia nilkkojaan ja tarttui sitten Theodorin ojentamaan käteen.
''Toki saat'', hän vastasi hieman myöhässä tämän kysymykseen.

//Kun nyt on tulossa tuo tanssiaispeli, niin voisiko Delleree mennä tänne Theon kanssa? :3 //

Ennen kalliolle kiipeämistä Dellereen täytyi riisua kenkänsä, joiden irrottamisessa tällä näytti olevan kova työ.
Naisen taistelu kenkien kanssa sai Theodorin vain virnistämään huvittuneesti.
'Naiset ja heidän jalkineensa' oli varmaankin hieman turhautunut ajatus, joka miehen päässä pyöri.

Kun tämä sitten oli saanut molemmat kengät jalastaan kohotti Delleree huvittuneesti hymyillen kasvonsa kohti Theodoria. Hän taivutteli hieman aristavia nilkkojaan ja tarttui sitten Theodorin ojentamaan käteen.
''Toki saat'', hän vastasi hieman myöhässä tämän kysymykseen.

Mies nyökkäsi hymyillen "No, vinhdoin", otti sitten paremman otteen toisen kädestä ja hilasi varovasti kallion päälle, taputellen sitten kovaa, mutta sileää kallion pintaa vieressään. "Istuisitko?"
Sitten miehen kasvoille kohosi ovela virne, "tai tietysti, mieluusti sylinikin on sinulle vapaa."
Hänen tuikkivat silmänsä katsoivat hetken silmiin Dellereetä, käänsi sitten katseensa taivaalle, ja etsi kauniin puolikuun.

"Kappas vain, kuu tosiaan näyttää paljon hianommalta täältä kallion päältä katsottuna, kuin tuolta alhaalta!", hän virnisti tuijottaen haaveillen kuuta.
Hän tunsi olonsa yhtäaikaa rennoksi ja epävarmaksi. Dellereen seurassa oli helppo olla, mutta hän mietti kokoajan seuraavaa siirtoaan. Eihän Theodor halunnut tehdä mitään, mikä voisi pilata tämän hänen ja Dellereen välillä muodostoneen erityisen suhteen.
Sitten hän käänsi silkaa lämpöä tuikkivat silmänsä takaisin Dellereehen.

"Minä todella pidän sinusta."

//MAHTAVAA! Sopii oikein hyvin! //

// Oi, kiva ^^ <33 //

Delleree kipusi yllättävän ketterästi sileälle, kuun valaisemalle kalliolle Theodorin avustuksella. Hän loi kirkkaan ja avoimen katseensa kohti meren yllä loistavaa puolikuuta, jonka ympärillä tuikkivat kirkkaat tähdet. Koko tilanne oli jotenkin lumoava ja yksipuolisen kaunis. Takaa ylempää rannalta heikkona kantautuva musiikki täydensi tunnelmaa. Delleree loi autuaan onnellisen hymyn Theodorille ja istuutui kalliolle tämän kehotuksesta.
"Tai tietysti, mieluusti sylinikin on sinulle vapaa", mies sanoi silmät tuikkien Dellereetä katsoen. Haltianainen naurahti pehmeästi ja suoristi hameensa lievettä. Hän oletti miehen ainakin puoliksi vitsailleen, mutta oli silti todella otettu tuosta huomautuksesta.
''Onhan täällä kieltämättä kylmä'', hän vastasi ja huomaamattaan nykäisi harteillaan olevaa Theodorin takkia tiukemmin ympärilleen, kääntäen hitaasti katseensa merelle.

"Kappas vain, kuu tosiaan näyttää paljon hianommalta täältä kallion päältä katsottuna, kuin tuolta alhaalta!", Theo virnisti kuuta tuijottaen. Delleree vilkaisi tätä leikkisästi hymyillen, ja totesi hiljaisella äänellä:
''Minähän sanoin.''

Delleree koukisti polviaan lähemmäs itseään ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille, hetken vain hiljaa kuuta katsoen. Oli ihanaa tuntea Theodor siinä vierellä. Hitaasti Delleree tajusi, ettei pitkiin aikoihin ollut ollut yhtä onnellinen. oikeastaan hän ei edes muistanut hetkeä, jolloin olisi tuntenut olonsa yhtä turvalliseksi ja rauhalliseksi. Hän hätääntyi ajatellessaan, että lausuisi tai tekisi jotain typerää ja tämä kaikki katoaisi. Hän vertasi tilannetta ohueen saippuakuplaan, joka saattoi kosketuksesta rikkoontua. Hän tunsi äkkiä olonsa epävarmaksi, mutta samalla tiesi, että tämä oli se hetki, jota hän halusi nyt elää. Hän ei mistään hinnasta olisi halunnut tästä luopua.

"Minä todella pidän sinusta."
Delleree havahtui mietteistään. Hän käänsi hieman hämmentyneen katseensa Theodoriin. Olihan hän tiennyt, että heidän välillään jotain oli, mutta yllätyksenä miehen sanat silti olivat tulleet. Hän vaivoin muisti äitinsä joskus osoittaneen kiintymystään häneen, muulloin kukaan ei koskaan ollut osoittanut hänestä välittävän. Hän oli ollut yksin, eikä ollut itsekkään tajunnut, miten yksinäinen ja vajaa oli ollut.
Hän nojautui hieman lähemmäs Theodoria, laskien katseensa. Hän myönsi vastahakoisesti itselleen, että häntä pelotti. Tämä oli hänelle niin vierasta, ja silti se tuntui vain epätodelliselta unelmalta. Hän värähti lähes huomaamattomasti huomatessaan otsansa koskevan miehen olkapäätä. Samassa hän tunsi kyynelten sumentavan näkönsä. Hän tarttui toisella kädellään kiinni Theodorin käsivarresta, puristaen silmänsä tiukasti kiinni. Kyyneleet valuivat hitaasti pitkin hänen poskiaan.
''Pelkään, että tämä kaikki katoaa'', hän sanoi lähes kuiskaten ja nielaisten nyyhkytyksensä. ''Pelkään, että menetän tämän kaiken. Pelkään, että menetän sinut. En ole koskaan ollut näin onnellinen'', hän jatkoi särkyneellä äänellä.