Myrkkykatko ja belladonna.

//Tervetuloa Jonnille ^^ . Kutsupeli siis.
Et arvaakkaan, miten paha paikka on aina pelien nimien keksiminen..! Ah, mutta olen tähän ihan tyytyväinen .'D//

Candra laski tuopin kädestään jykevälle päydälle ja nojasi selkänsä seinää vasten. Hän ei pitänyt siitä, että oli joutunut jättämään lantioviittansa ja ottamaan sen tilalle kunnon paksukankaisen, maanvihreän viitan. Hän ei halunnut herättää huomiota varsinkaan nyt, kun ajat olivat levottomammat. Viitan huppu oli sen verran syvä, että se peitti varjoillan hänen kasvonpiirteensä. Hän vilkaisi syrjäsilmällä huppunsa reunan alta viereisessä pöydässä äänekkäästi mesoavia, pöhöttyneitä miehiä. Hän oli tässä kuppaisessa tavernassa lähinnä työasioissa, eikä hurvittelu huvittanut häntä juuri nyt. Normaalisti hän olisi todennäköisesti liittynyt johonkin humaltuneiden miesten joukoista, mutta nyt hän katsoi näitä murhaavasti. Hän oli avannut mustat hiuksensa, jotteivät ne sidottuina tönköttäisi hupun alta. Mustat hiussuortuvat kehystivät hänen kalpeita kasvojaan.

Hän oli sopinut tapaamisen erään henkilön kanssa, jonka kautta uskoi pystyvänsä saamaan myrkkykatkoa ja belladonnaa. Kyseiset myrkkykasvit olivat päässeet loppumaan, ja hän tulisi tarvitsemaan sitä lähitulevaisuudessa. Hän oli kehitellyt uusia tappavia yhdistelmiä, ja halusi kokeilla belladonnaa. Muuten hän ei sitä ollut koskaan liiemmin tarvinnut.
Candra siirsi katseensa takaisin edessään nököttävään tuoppiinsa rummuttaen pöytää hiljaa sormenpäillään.

Ilta oli jo pitkällä. Ulkoilma ei tuntunut houkuttelevalta. Oli tulossa kylmä yö. Yksi hyvä syy, miksi paksu viitta oli käytännöllisempi ja tarpeellisempi.
Kapealla kujalla sijaitsevan tavernan tupa oli pieni ja suitsukkeiden ja piippukessujen paksu savu sumensi jo valmiiksi tunkkaista ilmaa. Keittiön puolelta tuprahteli aika-ajoin höyrypilviä. Tarjoilijapojat saivat juosta hengästykseen asti keittiön ja pöytien väliä. Juopottelemaan tulleet miehet eivät onneksi olleet kiinnostuneita siitä, sattuiko juomakaveri olemaan vastakkaisesta killasta.
Kukaan ei luonut katsettakaan Candraan, joka yksin istui pienessä nurkkapöydässä selkä seinää vasten huppu kasvoillaan ja pää etukenossa. Hän sulautui hyvin joukkoon. Hänen täältä hakemansa henkilö kyllä tunnistaisi hänet jo siitä, että hän oli ainut naispuolinen henkilö koko tavernassa. Tähän paikkaan ei kukaan saapuisi sattumalta, ja sinne harva osasi etsiytyä. Paikka, jossa elämänsä menettäneet ihmisraukat saivat haettua hieman valonpilkettä elämäänsä. Koko ajatus inhotti Candraa. hän ei viihtynyt tällaisissa paikoissa, joissa tunsi olevansa nurkkaan ahdistettu ja vieläpä alakynnessä. Huomaamattaan hän sipaisi miekkansa kädensijaa, joka oli piilossa viitan poimujen alla.

//Kirjotat ihan liian hyvin! No ehkäpä yritän vielä joskus päästä samaan, koitanpa nyt raapia tähän loput ajatuksen muruseni kasaan, että päästään alkuun^^ Pidän tuosta otsikosta kyllä kovin, ite en keksi ikinä mitään. -_-´//

Jonn käveli kapean kujan reunaa pitkin katse maahan luotuna. Hänen vaatetuksensa ei tahtonut riittää näin kylmään keliin, hentoinenkin tuulenvire meni hihoista läpi ja sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Kadulla, karkealla hiekkatiellä, oli keskellä lammikko, jonka pinnan rikkoivat pienen pienet pisarat, joita putoili taivaalta. Jonn nosti hupun päähänsä, vaikka vielä ei satanutkaan. Ketunhäntä heilui hänen takanaan leikkisästi hänen hypätessään ohimennen lammikon yli haluamatta kastua läpimäräksi. Välillä hänestä tuntui, että hänelle kohta todellakin kasvaisi häntä ja korvat, kun hän pyöri ihmisten nurkissa nuuskimassa epäilevästi muiden tekemisiä. Hänen otsahiuksensa valuivat häiritsevästi silmille, että välillä oli hieman hankala nähdä eteensä, pitäisi saada niitäkin lyhenneltyä hieman, Jonn mietti kaikkien muiden ajatustensa lomassa.

Haukotus pääsi väkisinkin karkaamaan häneltä, juuri syödyn raskaan aterian aiheuttama väsymyksen tunne painoi ikävästi ja paljon mieluummin hän nyt olisi maannut sisällä lämpöisessä, selällään katselemassa vaikka kattoa ja sulattelemassa omasta mielestään ansaitsemaansa runsasta ateriaa. Toki tästä asiasta saattoi olla montaa mieltä, ansaitsiko hän todellakin sen aterian haastavien ja vähemmän arvostettujen töiden jälkeen.

Hänen varjonsakin tuntui seuraavan häntä ahdistavasti, ei hän ikinä tuntenut oloaan kotoisaksi vielä vieraassa paikassa liikkuessaan. Mutta toivottavasti hän saisi hankittua nyt rahaa itselleen, varat alkoivat olla jo lopussa, eikä häntä innostanut lähteä tutkimaan muiden ihmisten taskuja tai koteja, jotta saisi hankittua rahat ruokaansa. Ja niin alhaalla hän ei vielä suostunut olemaan, että joutuisi varastamaan ruokaa pysyäkseen hengissä.

Paikka alkoi näyttää oikeanlaiselta ja hän katsoi vähän matkan päässä hänen edessään näkyvää ovea, minkä uskoi olevan se, jota hän etsi. Oven alta kajasti valoa, kirpeä tuoksu tuntui leijailevan koko paikan ympärillä ja näytti, että oven luota leijaili lisäksi ohut savujuova.
Jonn painoi kahvan alas ja työnsi oven auki. Sisältä pöllähti paksu savupilvi häntä vastaan. Hän ei todellakaan tottuisi tällaisiin paikkoihin, hän ajatteli yrittäen saada itsensä hengittämään paksua ja hieman ummehtuneen oloista ilmaa yskimättä.
Kauaa hänen ei tarvinnut etsiä oikean näköistä henkilöä, ovelta näki suoraan, ettei paikassa ollut muitakaan vaihtoehtoja, joten hän käveli pöydän luokse, missä kyseinen henkilö istui.
”Uskoakseni meillä piti olla tapaaminen?” hän aloitti sen kummemmin esittelemättä itseään, ja istui pöydän toiselle puolelle. Juotavaa hän ei nyt aikonut hakea, muutenkin täysinäinen olo kun oli.

// No eipä ole sinunkaan kirjoittamisessa valittamista, päin vastoin. ^^ //

Candra ei yleisen hälinän yli kuullut tavernan oven avautumista. Lisäksi olivat saranat hyvin rasvatut. Hän ei myöskään kuullut tulijan askeleita, johtuen siitä, että hän oli vajonnut hyvin syvälle itsepohdinnan syövereihin. Hän oli tehnyt paljon pahuutta elämänsä aikana. Ja teki vieläkin. Mutta hän oli vain välikäsi, työkalu. Hän oli vasara, jolla seppä takoi alasinta. Hän ei voinut hallita tekojaan tai kulkemaansa suuntaa. Hän oli itseään paljon suuremman virran vietävissä, joutui tekemään kaikkensa pysyäkseen pinnalla. Mutta hän nautti siitä. Oli ihanaa tuntea pelkoa ja jännitystä. Oli vapauttavaa kun ei tiennyt, mitä huominen toisi tullessaan -

”Uskoakseni meillä piti olla tapaaminen?” mies kysyi ja istuutui häntä vastapäätä. Candra hätkähti. Hän huomasi paheksuen, ettei ollut ollut valppaana. Candra kohotti kätensä ja tarttui niillä hupun kaulukseen, laskeakseen sen alas kasvojaan varjostamasta. Hänen liikkeensä kuitenkin jäi kesken, kun hänen katseensa osui mieheen. Tämä oli kaikkea muuta, kuin mitä hän oli kuvitellut. Huppuun oli ommeltu ketun korvat. Hiukset olivat punervansävyiset ja peittivät osittain hieman eriparisia silmiä. Tämä ei näyttänyt liialla vahvuudella pilatulta.
Tuota ei oikein voinut vielä sanoa mieheksi.
Candra oli tyytyväinen. Hän nimesi tavarantoimittajansa sen enempää miettimättä Kettupojaksi. Hän myös uskoi, ettei joutuisi pettymään. Hymy kohosi väreilemään hänen huulilleen. Salaperäinen hymy, kuin hän olisi tiennyt enemmän kuin mitä todellisuudessa tiesi.

Candra laski huppunsa ja pöyhäisi mustat suortuvansa kehystämään kasvojaan. Hänen vihreät silmänsä katsoivat avoimesti miestä.
''Kyllä'', hän vastasi päätään kohottaen tämän esittämään kysymykseen. Hän laski kätensä eteensä pöydälle ja kohensi ryhtiään, nousten istumaan suorempaan asentoon irrottautuen seinän antamasta tervetulleesta tuesta.

''Nymfadora'', hän esittäytyi sujuvasti. harvoin hän oli esittäytynyt myrkkyjensä hankkijoille, mutta hänestä tuntui, että tälle Kettupojalle löytyisi toimitettavia asioita myöhemminkin. Ainakin ensivaikutelma oli tehnyt vaikutuksen.
Suoraan asiaan, nuoruuden siivittämällä itsevarmuudella.

'' Olen kuullut, että sinä pystyisit hankkimaan eräitä tarvitsemiani asioita..'' hän sanoi jättäen lauseensa hieman puolitiehen. Hän vei kätensä viittansa taskuun ja otti sieltä esille kertaalleen taitetun, kellastuneen pergamentinpalan. Hän laski pergamentin keskelle pöytää, vetäen kätensä jälleen eteensä lepäämään. Hän mittasi miestä tarkalla katseellaan, kuin arvioiden, pystyisikö tämä tosiaan suorittamaan hänen tälle tarjoaman tehtävän.

”Kyllä.” Nainen hänen edessään vastasi hänen kysymykseensä. Hyvä juttu, jos hän olisi ollut väärässä paikassa, hänellä ei olisi ollut hajuakaan minne seuraavaksi juosta etsimään oikeaa paikkaa. Nainen laski huppunsa alas, joten kaipa hänenkin oli muodon vuoksi, ja lisäksi sisällä tulisi pidempään ollessa kuuma hupun kanssa. Hän pyyhkäisi sen alas toisella kädellään huolimattomasti, samalla siirtäen otsahiuksiaan sen verran sivuun, että saattoi nähdä kunnolla kenen kanssa puhui.
Hoikka ja nuori nainen, pitkät mustat hiukset ja läpitunkeva katse, ei röyhkeä, mutta tarkkailevan oloinen.
Hetken Jonnista tuntui kuin olisi ollut hiiri hänen kanssaan leikittelevän kissan edessä. Tottahan se oli, hän teki mitä muut hänelle tehtäväksi antoivat, mutta nainen, joka esitteli itsensä Nymfadoraksi samalla, näytti kuin olisi keksinyt hänelle jotain tekemistä. No, eivät työt pahitteeksi olisi, mutta mistäs sitä koskaan tietäisi.

Hänen tapoihinsa ei esittäytyminen työasioissa kuulunut, toinen kyllä kysyisi, jos häntä kiinnostaisi miksikä häntä voisi kutsua. Yleensä esittelyt eivät olleet tarpeen ja näissä piireissä hän käytti toista nimeään. Harva sitä tosin oikeaksi nimeksi koskaan uskoi, mutta minkäpä hän nimelleen voi. Tietysti voi aina lakata käyttämästä oikeaa nimeään, mutta hänen nimimuistinsa sattui vuotamaan kuin seula, joten peitenimet eivät hänen tapauksessaan tulisi kyseeseen. Kovin hyvää kuvaahan se ei antaisi jos unohtaisi oman nimensä, millä oli esittäytynyt.

”Olen kuullut, että sinä pystyisit hankkimaan eräitä tarvitsemiani asioita..'' nainen, Nymfadora sanoi laskien pergamentin palan pöydälle hänen eteensä.
Jonn laski katseensa paperiin ja silmäili mitä häneltä tällä kertaa pyydettäisiin. Koukeroisia kirjaimia siisteissä, suorissa riveissä, mutta hämärässä valaistuksessa niistä ei tahtonut saada selvää. Helpompaa olisi, jos ihmiset kirjoittaisivat yksinkertaisemmin, jättäen kaikenmoiset ylimääräiset kiekurat pois, Jonn mietti nyrpeänä. Häntä ei liiemmin huvittanut taistella jo pelkkien sanojen kanssa, joista hän ei saisi selvää kunnolla. Lista oli lyhyt, joten hän oli saanut pian luettua sen läpi.
Myrkkyjä, varsin tavallisiakin vielä, sellaisia joista hänkin tiesi jonkin verran.
Lievä pettymyksen tunne, hän oli ajatellut saavansa jotain hieman haastavampaa tekemistä itselleen. Riippuisi tietysti myös siitä, miten helpolla hän saisi kyseiset asiat hankittua, mutta nopeasti ajateltuna tehtävä kuulosti kohtuullisen helpolta.

Sade oli alkanut ropisemaan kattoon. Jonn oli mielessään tyytyväinen, että oli ajoittanut saapumisensa juuri ennen sadetta, eikä joutunut nyt kävelemään ulkona. Hän nosti katseensa pergamentista.
”Tässäkö kaikki?” Jonn kysyi katsoen naista lähes silmiin. Jostain syystä suoraan silmiin katsominen ketä tahansa kohtaan tuotti hänelle suunnattomia vaikeuksia.
Jos nainen ei muuta tarvitsisi, kuin nämä, voitaisiin hänen puolestaan siirtyä puhumaan hänen palkkiostaan.

Candra tunsi pienen loukkaantuneisuuden pistoksen sisällään miehen kasvoilla käväistessä hetkellisen pettymyksen varjon tämän saatua luettua pergamentilla olevat asiat. Hän oli luullut, että myrkkyjä oli vaikea hankkia, eikä siksi ollut ryhtynyt siihen itse. Vastahakoisesti hän joutui toteamaan itselleen, että Payonissa sijaitseva alamaailman verkosto oli yllättävän suuri. Eipähän tarvitsisi Kettupojalle tämän suorittamasta työstä niin paljoa maksaa, kuin hän oli kuvitellut joutuvansa taskujaan kaivelemaan.

''Tässäkö kaikki?'' mies kysyi samalla. Candra kohotti hieman toista kulmakarvaansa. Tämä näytti katsovan häneen, mutta silti hieman sivuun. Hän vetäytyi jälleen nojaamaan seinään, kallistaen loukkaantuneena päätään hieman taakse päin. Alahuultaan purren hän kierrätti hitaasti katsettaan tuvassa. Hän halusi antaa Kettupojalle myös jotain haastavampaa hankittavaa, puhtaan koston vuoksi. Ja koska hän halusi saada toisen kunnolla rehkimään hänen myrkkyjensä vuoksi.
Pieni tupa oli miltei täynnä juopottelemaan tulleita heittiöitä. vastakkaisessa nurkassa rätisi hiljaa pieni ja kylmä takkatuli. Oli alkanut satamaan. Suuret pisarat ropisivat ohutta ja oletettavasti myös lahoa kattoa vasten. candra ei olisi yhtään ihmetellyt, jos rämä katto olisi alkanut vuotamaan. Nämä unohtuneet kapakat syrjäisillä kaduilla olivat paise Payonin lihassa. Näissä paikoissa punottiin likaisimmat juonet vastakkaisten kiltojen merkkihenkilöiden päänmenoksi. Näissä paikoissa eleli tihrusilmäisiä, laihoja ja rahanahneita rottia, jotka näyttäytyivät vain päivänvalossa. Varkaat, ryöstäjät ja murhaajat. Candra ei ollut koskaan laskenut itseään kuuluvaksi tähän sakkiin. Hän piti itseään kuuluvana paljon kehittyneemmälle ja sivistyneemmälle tasolle. Hän suoritti vain tarkkaan suunniteltuja ja selvin päin suoritettuja tappoja. ja vain korkeaa maksua vastaan.

Candra kohottautui jälleen pöydän ääreen ja nojasi kyynerpäänsä pöytään. Hän suuntasi terävän katseensa mieheen.
''Oletko kuullut kasvista, jota kutsutaan yötähdeksi?'' hän kysyi vilkaisten syrjäsilmällä viereisen pöydän väkeä. Nämä näyttivät vähät välittävän heidän puheistaan. Candra jatkoi antamatta miehelle suunvuoroa:
''Siitä saadaan uutettua lähes turkoosia, miltei yhtä kirkasta nestettä kuin vesi. Sitä kutsutaan nimellä ireija. Pystytkö hankkimaan minulle sitä?''

Yötähti -niminen kasvi oli kyllä olemassa, mutta sitä ei kasvanut koko Valhallassa. Se oli paljon pohjoisemman kasvi. Lisäksi siitä ei ikinä olisi saatu uutettua mitään hyödyllistä nesteentapaista. Candra veti kaiken hatusta. Hän toivoi, ettei kettupoika etsisi käsiinsä ketään kasvi-intoilijaa, ja kyselisi tästä kasvista.
Candran harmiksi lähes turkoosia uutetta saatiin Payonin Keskus-Aukion kukkaistutusten kukista, tätä hän ei tiennyt. Hän oletti olevansa se ovela osapuoli, joka narutti Kettupoikaa.

//Sori, en ehtinyt tarkistamaan virheitä nyt ^^' //

Nainen näytti ensin hyvinkin loukkaantuneelta hänen sanoistaan, mutta näytti siirtyvän miettimään jotain. Ehkä lisää toimitettavaa?
''Oletko kuullut kasvista, jota kutsutaan yötähdeksi?” nainen kysyi. Yötähti? Ei, hän ei eläessään ollut vielä kuullut moisesta kasvista, ainakaan mitä muisti antoi heti ymmärtää. Ennen kuin hän ehti mitään vastata, nainen jo jatkoi.
''Siitä saadaan uutettua lähes turkoosia, miltei yhtä kirkasta nestettä kuin vesi. Sitä kutsutaan nimellä ireija. Pystytkö hankkimaan minulle sitä?'' Jonnille tuli epämiellyttävä olo, miten hän muka saisi hankittua jotain, mistä ei tiennyt. Ja tuo nyt ei sanonut vielä paljoakaan, turkoosin väristä nestettä nyt sai helposti monesta kasvista. Olisi inhottavaa vain lähteä kyselemään, mistä tuollaista saisi hankittua. Ja kyllä hän mieluummin olisi tiennyt, mitä kyseisellä aineella voitiin tehdä, ennen kuin sitä hankki, vaikka eihän se hänelle kyllä kuulunut.

Silti hänen luontonsa ei antanut periksi, vaan hän hampaita yhteen purren päätti, että hankkisi sitä hinnalla millä hyvänsä. Eihän hän koskaan aikaisemminkaan ollut kieltäytynyt mistään, joten jos hän nyt.. Ajatuksen katkesivat ja Jonn vastasi hieman epävarmuutta äänessään
”Pystyn, jos saan aikaa jonkun verran.”
Toivottavasti hän todellakin sai jostain hankittua kyseistä ainetta. Syvältä mielen sopukoista hänelle tuli ajatus, että hän oli ehkä sittenkin kuullut joskus tästä yötähti-kasvista, mutta ei ainakaan myrkkyjen listalla, pikemminkin koristekasvien. Hänen täytyi vain sekoittaa jotkin kasvit nyt keskenään, Jonn ajatteli hieman pettyneenä itseensä. Ammattiylpeyshän tässä kärsi.

Sade voimistui hitaasti. Ovesta astui sisään muutama ihminen lisää, märissä vaatteissaan vettä valuen. Ummehtuneeseen sisäilmaan pääsi hieman raikasta ulkoilmaa ennen kuin ovi kolahti kiinni miesten takana.
Savu, suitsukkeiden tuoksu sai Jonnin tuntemaan itsensä hieman pahoinvoivaksi ja nyt hän hitaasti alkoi pitää ulos menemistä yhtenä varteen otettavana vaihtoehtona. Hän ei yksinkertaisesti voinut sille mitään, että hän ei ollut tottunut vetämään keuhkoihinsa raikkaan ilman sijaan paksua savua.

Hän taitteli pergamentin takaisin kasaan ja piti sen kädessään mietteliäästi sen kulmaa sormillaan taitellen. Nytpähän olisi sitä haastetta, mitä hän oli toivonut. Tosin ei ihan näin paljon, mutta kieltäytyminen ei sopinut hänelle. Ja jos halusi menestyä jossain, ei kannattanut kieltäytyä töistä, joita tarjottiin. Lisäksi se olisi nöyryyttävää ainakin hänen mielestään.

Kettupoika mietti hetken ja vastasi sitten, yllättävää kyllä, hieman epävarmalla äänellä:
”Pystyn, jos saan aikaa jonkun verran.”
Candran kasvoille kohosi hetkeksi pieni omahyväinen ja tyytyväinen hymynvarjo. Hänestä oli lohduttavaa ajatella, miten mies joutuisi rehkimään hänen ''ireijansa'' eteen. Hän ei tosin yhtään tullut ajatelleeksi tästä mahdollisesti syntyviä seuraamuksia. Sitä paitsi, hän toivoi, että jos mies ei saisi tätä sepitettyä uutetta hankittua, hän voisi saada myrkkykatkon ja belladonnan halvemmalla.

Candra siirsi katseensa edessään pöydällä nököttävään tuoppiin, tarttui siihen ja kohotti nopeasti huulilleen. Hän otti kunnon kulauksen ja laski tuopin takaisin pöydälle toisen kätensä kämmensyrjällä suupieltään pyyhkäisten. Hän tosiaan oli ollut tämän tarpeessa.
Ovesta astui tupaan pieni, läpimärkä ihmisjoukko. Sade piiskasi kattoa yhä kiivaampaan tahtiin. Ilmassa leijaileva suitsukkeiden ja savun katku sai jopa Candran olon hieman epävarmaksi. Tämä tuntui olevan hänellekkin jo liikaa. Jokainen pöhöttynyt mies salissa haisi pahemmin kuin pari viikkoa mädäntynyt raato. Jopa ne rotat, joita hän vesiämpäreissä uitti myrkyttääkseen veden haisivat miellyttävämmälle.

Candra irvisti epämiellyttävälle hajulle, joka kutitti hänen nenäänsä. Hän tunsi olonsa hieman epävarmaksi tässä joukossa. Hän ei kuulunut tänne. Hänestä oli jo todella epätodellista todeta niin. Ennen hän oli kuvitellut, että jokainen Payonin kapakka ja taverna oli hänen aluettaan. Ehkä se johtui sateesta, joka oli usuttanut näinkin suuren haisevan miesjoukon liikkeelle.

Hän kohotti huokaisten katseensa Kettupoikaan. Häntä masensi ja ahdisti tämä ympäristö. Hän pystyi jo aavistelemaan, että tulisi tämän yön pimeinä tunteina kiduttamaan kehoaan. Vaikkei se mitään auttanut. Hänen mielialansa oli vaihtunut äkisti, kuten aina.
''Kauanko aikaa tarvitset?'' hän kysyi ilme peruslukemilla.

Jonn odotti rauhassa naisen kohottaessaan tuoppinsa huulilleen. Naisen katsoessa taas häneen, tämä näytti hieman erilaiselta. Osa siitä arvokkuudesta, mitä naisesta oli huokunut, näytti kadonneen jonnekin. Ehkä hän vain kuvitteli. Tosin tämä koiranilma tuskin sai ketään pysymään hyvillä mielin pitkää aikaa.
”Kauanko aikaa tarvitset?” Nainen kysyi. Jonn joutui miettimään hetken. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä lähtisi tuota ireijaksi kutsuttua ainetta etsimään. Muut hän löytäisi päivässä, mutta tämän kanssa voisi mennä pidempään. Etenkin jos kukaan hänen tietämistään henkilöistä ei kyseistä ainetta omaisi juuri sillä hetkellä. Uskaltaisikohan hän arvioida muutaman päivän sen etsimistä varten?

”Kolme neljä päivää riittäisi.” Hän sanoi lopulta. Jäisihän hänelle kuitenkin vähintään kaksi päivää aikaa etsiä sitä.
”Vai kestääkö liian kauan?” Hän lisäsi vielä. Eihän sitä koskaan tiennyt mitä toinen odotti. Oli hän joutunut joskus juoksemaan paikasta toiseen henkihieverissä kun liian tiukka aikataulu uhkasi pettää.

Hänen alkoi suunnattomasti tehdä mieli juotavaa, mutta hän osasi jo olla varovainen itsensä kanssa. Siitä tuskin olisi hyötyä, jos hän ei pysyisi tolpillaan. Hän kun häpeäkseen oli yliherkkä juomiselle ja samoin kaikelle makealla. Nöyryyttävää kyllä.
Hänen palkkansa.. no yleensähän se kului pelkästään siihen, että hän saisi huuhdottua murheensa alas kurkustaan.

//Järkky lyhyt, koeta kestää -_-´//

// Anteeksi kauheasti, että tämä vastaamiseni viivästyi. -.-' Hävettää ihan...
Ja turha sinun on tuota edellistä viestiäsi lyhyeksi haukkua . D //

Candra naputteli hiljaa hyvin hoidetuilla kynsillään tuoppinsa reunaa. Vaimea kilahdus seurasi aina kynnen osumista lasiin. Hän olisi voinut upota tähän yksitoikkoiseen kilinään odottaessaan Kettupojan vastausta kysymykseensä. Ryyppäämään tulleiden miesten röhisevä nauru katosi jonnekkin kauas. Suuret pisarat rummuttivat kattoa kiihtyvään tahtiin.
Candra vilkaisi tyhjä katse silmissään ulos. Hän ei halunnut vielä lähteä sateeseen tarpomaan. Jostain syvältä mielen sopukoista ilmestyi esiin mielikuva kananlihalle menneestä käsivarren ihosta. Niin tuttua hänelle. lähes aina työt täytyi hoitaa yön kylminä ja pimeinä tunteina. Äkkiä tuo kaikki tuntui niin vastenmieliseltä ja rasittavalta. Candra aprikoi ohimennen, tuntuiko vanhuksista samalta kun he vihdoin myönsivät itselleen, että pian he tulisivat potkaisemaan tyhjää.

''Kolme, neljä päivää riittäisi'', kuului äkisti Kettupojan vastaus. Candra käänsi pikaisesti katseensa mieheen. hetken hänen kasvoillaan oli yllättynyt ilme. Todellisuudessa hän oli jo ehtinyt unohtaa kokonaan seuralaisensa läsnäolon. Hän joutui pohtimaan hetken, ennen kuin muisti, missä mentiin.
''Vai kestääkö liian kauan?'' mies lisäsi vielä kysymyksensä. Candran kynsien naputteli loppui muita kuuluvampaan kilahdukseen, kun hän siirsi lasiaan pöydän pintaa pitkin vetäen lähemmäs itseään.
''Ei minulla ole kiiretä'', hän vastasi varsin soinnuttomalla äänellä ja oli jälleen kohottamassa jo lähes tyhjää tuoppiaan huulilleen, ennen kuin pysäytti liikkeen.
''Juotko? Voin tarjota'', hän kysyi tuoppinsa reunan yli Kettupoikaa hetken aikaa tarkaten ja kulautti sitten loputkin alkoholipitoisesta juomastaan // sorii, ehdin jo unohtaa mitä candra oli litkimässä ^^' selasin kyllä vanhempia viestejä, mutta ei silmiin sattunut tätä täydentävää tietoa... // kurkustaan alas, laskien sitten tuoppinsa raskaasti takaisin pöydälle.
''...Sillä minä aijon ainakin ottaa lisää'', hän jatkoi edellistä kysymystään ja alkoi sumuisin silmin etsimään kyökkipoikaa katseellaan. Juoma nousi nopeasti päähän, sen hän joutui toteamaan. Mutta sen avulla myös unohti arjen murheet. Kuinka jumalainen olikaan tuo alkoholiksi nimitetty eliksiiri, joka liiallisen käytön myötä johdatti epäonnisen kulkijan jyrkkään alamäkeen, nielaisten uhrinsa pimeyteen. 'Pimeydessä minä jo olenkin', Candra ajatteli surumielisen ivallisesti ja naurahti väsyneesti.

Jonn joutui hetken odottelemaan naisen vastausta, tämä näytti osittain uppoutuneen ajatuksiinsa, eihän ympärillä ollut mitään kiinnostavaa tapahtumaakaan, ainakaan hänen silmin. Hän odotti kärsivällisesti kuunnellen tasaista kilinää ja naurunremakkaa. Sadekin yhä hakkasi kattoa voimillaan.

"Juotko? Voin tarjota." sanat lämmittivät Jonnia.
"Mielellänihän minä." Yleensähän naisten tosin ei kuulunut maksaa, mutta koska hänellä oli aina huutava rahapula, ei hänellä mitään tätä vastaan voinut olla. Vaikkei juominen hänelle tehnytkään ollenkaan hyvää, kaikki mahdollinen kun nousi päähän lähes samantien, ellei hän ollut varovainen.
Kaipa syntymähumalakin auttoi osaltaan asiaa. Näissä piireissä ei vain ollut hyvä menettää tarkkaavaisuuttaan, etenkään vielä varsin vieraassa kaupungissa ja vieraiden ihmisten kanssa. muutenhan hän kyllä olisi jo juonut vähän kaiken kunniaksi, tai kilistänyt tuoppiaan huomiselle ja menneelle päivällä. Yleensä ei huomiselle. Menneet päivät olivat paljon turvallisempia, joten niille oli hyvä juoda. Tai sitten jo edesmenneelle ystävälle, lähemmälle kuin ystävälle, mutta joka oli jättänyt hänet yksin liian aikaisin ja tahtomattaan.
Mutta menneet oli joskus jätettävä taakse ja nyt kun hän sai töitäkin ja tulisi samaan rahaa... Kaikki lähtisi taas sujumaan loistavsati ja kenties hän saisi joskus parempiakin töitä tällä alalla, vaikkei hänellä mitään valittamista ollutkaan. Olisihan se hienoa päästä hieman ylemmäs, eikä olla kaikkien juoksupoikana.

Jonn otti rennomman asennon, jos hä pystyi asentoaan enää ylipäätään rennommaksi saamaan. Hän oli tottunut, ettei työasioiden suhteen yleensä otettu näin rennosti, ainakaan hän, mutta ehkä hänkin voisi vaihtaa vapaalle kunnolla, eikä enää ajatella töitään.
"Niin.. Palkkioni?" Hän kysyi vielä muistaessaan. Sitä asiaahan hän ei unohtanut muuten kuin juodessaan, raha meni yleensä kaiken etusijalle. Ahne hän oli, voi kyllä, mutta ahneella ei ole aina samanlaista loppua kuin monasti hän oli kuullut väitettävän.

//Häpeä ja synti, anteeksi ;( Masennuskausi ollut pelien suhteen ja nyt yön pimeinä tunteina kirjoitan. Alan taas panostaa näihin kaikkii peleihin jotka ovet olleet kirjoittamatta pitkän aikaa, joten toivotavasti vielä haluaisit jatkaa tätä?//

// Toki haluan jatkaa <33 Ehdin jo pelätä, ettei sinua täällä enää ikinä näkyisi ^^ Onneksi olin väärässä.
Tervetuloa takaisin . D Sinuu on ootettu. //

Candra ei mitenkään noteerannut Kettupojan vastaukseen hänen kysymykseensä. Hän oli jo arvannut, että tuo myöntyisi. Jokainen, joka tällaiseen luolaan suostuisi tulemaan, kyllä ottaisi vastaan ilmaisen oluen jos toisenkin.
Candra läimäytti kämmenellään puista pöytää sen päällä ollut tyhjä lasi hiljaisesti helähtäen.
''Kaksi tuoppia mallasolutta'', hän sanoi terävällä äänellä vaivautumatta edes kääntymään kyökkipoikaa kohden.
Kukaan muu salissa ollut ei näyttänyt edes kuulleen kovaa paukahdusta. Silmät levällään ruipelo poika kipitti nöyränä keittiöön.

Sateen yksitoikkoinen ropina kattoa vasten ja masentuneiden juoppojen vinkuva hengitys oli masentavin asia, mitä Candra tiesi. Hän vilkaisi pahansuovasti noita omaan kuonaansa hukkuvia, pöhnäisiä miehiä, jotka lasittunein silmin tuijottivat joko pöytänsä pintaa tai hiljaisena takassa rätisevää tulta.
Takan tuli ei riittänyt lämmittämään sade öinä.

Poika kiiruhti heidän luokseen ja laski tuopit pöytään, kääntyen sitten Candran puoleen maksua odottamaan. Candra ärähti tyytymättömästi ja kaivoi viittansa taskusta tahriintuneen kultarahan. Hän tarkasteli hetken sen himmänä takkatulessa hohtavaa pintaa. Missä lie tuokin raha oli ehtinyt elämänsä aikana kiertää, mutta Payonista se ainakaan ei ollut kotoisin. Samapa tuo. Hän heitti rahan pojalle, joka salamana otti sen kiinni ilmasta.
''Pidä loput itselläsi'', Candra sanoi poikaan katsomatta ja tarttui tuoppiinsa. Kyökkipoika kiiruhti silmät loistaen keittiöön.
''Huonotapainen nulikka'', hän sanoi itsekseen vetäen mallasoluensa tykönsä.

"Niin.. Palkkioni?"
Candra hätkähti ja loi yllättyneen katseensa Kettupoikaan. Näytti siltä, kuin hän olisi unohtanut tuonkin osaavan puhua.
''Minulla kyllä on rahaa... Paljonko pyydät? puolet saat etukäteen, loput vasta sitten, kun olen tilaukseni saanut'', hän vastasi silmiään siristäen. Kaikkea tuo ei kuitenkaan pystyisi toimittamaan, ellei sitten Kettupojassakin asuisi ovela, rahanahne elukka.

Jonn hymyili hieman huvittuneesti poika-raukalle, joka näytti niin kovin säikähtäneen naisen äkillistä tilaus tapaa. Mutta näyttipähän ainakin toimivan hyvin, koska hetimmiten juomat kiikutettiin pöytään ja poika pinkoi takaisin keittiöön rahankiilto silmissään. No, noin käy kun tekee rehellistä työtä, täytyy jokaisen lantin perässä juosta. Tosin niinhän hänkin teki, Jonn kumosi ajatuksensa ja otti tuopin nenänsä eteen, muttei vielä siitä juonut.

''Minulla kyllä on rahaa... Paljonko pyydät? puolet saat etukäteen, loput vasta sitten, kun olen tilaukseni saanut'' Nainen vastasi hänen kysymykseensä. Hän ei pitänyt yhtään siitä, että joutui määrittelemään hinnan itse. Hän joi rauhassa tuopistaan ja mietti. Paljonko hän tarvitsisi ylipäätään? Ei hänellä kuitenkaan rahat kauan taskussa pysyneet, aina hän keksi sille jotain huonoa käyttöä. Mutta ei hänellä ollut aavistustakaan mitä naisen tilaamaan ireijan hankkiminen tulisi maksamaan hänelle. Muut hän kyllä osasi arvioida varsin hyvin, mutta tuo seikka aiheutti hänelle hieman vaivaa. ”Miten paljon tarjoat maksuksi?” Jonn sanoi hymyillen ja hiljaa hyväksyi naisen esittämän ehdotuksen palkkionmaksusta. Saisihan hän sentään puolet rahoista, vaikka nainen varmasti ajattelikin, että hän luikkisi häntä koipien välissä pakoon heti rahat taskunpohjalle saatuaan. Ei se täysin mahdoton ajatus ollut, mutta ei hänellä ollut siihen nyt mitään tarvetta.

Olut maistui hyvältä, lämmitti hieman sisältäpäin ja sitä hän tunsi tarvitsevansakin. Pitäisi vielä kylmään yöhän lähteä, vailla kunnollista majapaikkaa, ainahan jostain jonkinlaisen sateensuojan löysi, muttei aina kovinkaan lämpimän. Pitäisi varmaankin yrittää etsiä tilapäinen asuinpaikka jostain, ei majataloa, mutta kenties jokin muu paikka, mielellään sellainen, missä sai olla rauhassa, tulla ja mennä kenenkään huomaamatta.
Jonn laski katseensa hetkeksi tuoppiinsa. ”Ja voisit varmasti neuvoa jonkin yöpymispaikan?” Jonn sanoi kysyvästi kohottaen tupin huulilleen sen jälkeen toistamiseen.

Candra antoi Kettupojan rauhassa miettiä tarjoustaan. Hänellä ei ollut kiirettä. Hän tuijotti tympääntyneenä tuoppiinsa ja vilkaisi sitten ulos ikkunasta. Masentava sade. Likaista ikkunaruutua vasten satavat pisarat saivat aikaan hiljaisen rummutuksen, joka hukkui salin takassa palavan pienen tulen rätinään.
Candraa puistatti. Hän veti sammaleenvihreän viitan tiukemmin ympärilleen. Äkisti häntä oli alkanut paleltaa. Hän katsahti kananlihalle mennyttä käsivarrenihoaan ja siemaisi kunnon kulauksen tuopista. Olut ei enää lämmittänyt, aiheutti ainoastaan utuisen olon. Ehkä se oli jokin enne.

''Miten paljon tarjoat maksuksi'' Kettupoika vastasi lopulta hymillen hänen kysymykseensä. Candra laski tuopin pöydälle ja katsoi tuota arvioivasti silmiin. Hän hymähti hiljaa virnistäen, pyöritellen hajamielisesti tuoppia käsissään. Hän ei jaksanut enää setviä näitä raha-asioita. Parempi tarjota heti jokin suuri summa, niin ei sitten tarvitsisi jäädä pidemmäksi aikaa kauppoja tekemään.
''Viisikymmentä kultarahaa?'' hän esitti tarjouksensa hieman kysyvään sävyyn, kulmakarvojaan kohottaen. Sillä summalla saisi naisen poikineen.
Tai tuopin.


''Ja voisit varmasti neuvoa jonkin yöpymispaikan?'' tuo vielä kysyi. Candra pysäytti tuoppinsa ropeltamisen ja kohotti sen huulilleen. Hän siristi silmiään kuin tarkkaan pohtien ja laski tuopin takaisin pöydälle siitä ottamatta.
''Varmasti saat yösijan täältäkin, mutta en suosittelisi. Täällä on tapana tyhjentää taskut, kun asiakkaat nukkuvat'', hän kertoi hieman paksulla äänellä äänenvoimakkuudestaan välittämättä. Samainen kyökkipoika oli hieman etäämmällä pöytiä pyyhkimässä, ja vilkaisikin nyt kalveten Candraan.

''Voit yöpyä luonani sataman tienoilla, jos peti lattialla kelpaa. En omista varasänkyä'', hän ehdotti luoden tuohon kysyvän katseen. Hänen äänensävynsä kertoi, että täsä tosiaan oli kyse ainoastaan nukkumisesta.

//Anteeks, että vastaus viivästyi >.< //

Viisikymmentä kultarahaa? Jonnin sydän hypähti ilosta hieman. Sillä eläisi jonkin aikaa, Jonn mietti, muttei viitsinyt alkaa miettiä mitä kaikkea sillä rahasummalla oikein saisikaan!
”Sopii.” Jonn sanoi tyytyväisenä hymyillen ja joi omasta tuopistaan. Hänelle oli tullut erittäin lämmin olo, ei vain oluen takia, vaan tuon rahasumman, jonka oli saanut äsken kuulla. Eiköhän hän pystyisi järjestämään naisen tilaamat myrkyt ja hän pääsisi elelemään taas leveästi hetkeksi aikaa, kunnes taas tarvitsisi ikävä kyllä töitä.

Yösijaa tästä paikasta hän ei ollut edes harkinnut ja häntä hieman kismitti naisen kommentti taskujen tyhjentämisestä yön aikana. Varkaalta varastaminen meni hänen mielestään jo aivan liian paljon yli, eikä hän sietänyt ajatusta, että häneltä varastettaisiin. Jonn laittoi merkille kyökkipojan reaktion. Taisi naisen sanoissa sitten olla perääkin. Mutta olihan sammuneilta asiakkailta helppo viedä rahat yöllä, kun asian niin ajatteli. Jotenkin sellainen näpistely tuntui ala-arvoiselta, eihän siinä ollut edes haastetta.

Kun nainen ehdotti, että hän voisi yöpyä tämän luona, Jonn pysähtyi hetkeksi miettimään. Tuskin sentään työnantaja yöllä kävisi juuri palkkaamaltaan työntekijältään kurkun viiltelemässä auki? Eikä varmasti mitään muutakaan vastaavaa, josta voisi koitua hänelle haittaa.
Naisen äänensävy viestitti, ettei häntä muuhun todellakaan kaivattu. Eikä hänkään tosin kaivannut naista seurakseen. Jos kyseessä olisi ollut hyvännäköinen mieshenkilö, asia olisi voinut olla eri, Jonn mietti. Onneksi nainen ei voinut tietää hänen ajatuksiaan.

”Kyllä se käy, ja tyydyn mieluusti nukkumaan lattialla, kunhan en joudu tuossa koiranilmassa olemaan yötäni.” Jonn sanoi hymyillen ja joi tuoppinsa tyhjiin. Jos hän olisi pitänyt kauniimmasta sukupuolesta, nainen olisi voinut olla hyvinkin houkuttelevan näköinen, Jonn totesi itsekseen.

//toivottavasti kelepaa ^^//

// Eää, syvimmät pahoitteluni, tämän pelin olin jotenkin kokonaan unohtanut ^^'' Anteeksi siis vastauksen pitkä viivästyminen //

Candra loi kettupoikaan arvioivan katseen tuon annettua myntävän vastauksensa mitä maksupuoleen tuli. Tuo hymyili tyytyväisenä ja tarttui sitten tuoppiinsa. Candra teki samoin. Hän kulautti loput oluestaan kurkkuunsa ja kurtisti kulmiaan sen vaikutukselle. Se ei enää lämmittänyt, aiheutti ainoastaan utuisen tympääntyneen olon. Hän pyöritteli hajamielisenä korpinmustia hiuskiehkuroita etusormensa ympärille, nojaten kyynärpäänsä pöydän karkeaan pintaan. Sileät ja vahvana kiiltävät hiukset soljuivat hänen sormiensa lomitse kuin vesiheinä aallokossa.
Ulkona pimeyttä halkoi ukkosen kirkas salama, joka sai hauraan ikkunalasin helisemään. Candra katsahti ulos nojaten kätensä poskeaan vasten, unohtaen hiustensa pyörittelyn. Häntä ei olisi yhtään huvittanut lähteä tuohon myräkäksi yltyvään sadesäähän. Hän olisi mieluummin käpristynyt vaikka salin pöytien alle nukkumaan, mikä hänen kohdallaan ei kuitenkaan ollut mitenkään epätavallista. Hänellä kuitenkin oli nyt seuralainen, jolle oli mennyt lupaamaan tyhmyyksiä. Candraa ei minään erikoisempana lupaustensa pitäjänä tunnettu, hän vain arvosti tuota sopimusta enemmän, koska siihen kytkeytyivät työasiat ja niitä hän ei koskaan laiminlyönyt.



''Kyllä se käy, ja tyydyn mieluusti nukkumaan lattialla, kunhan en joudu tuossa koiranilmassa olemaan yötäni'', mies suostui hänen tarjoamaansa yösijaan. Candra siirsi katseensa jälleen tuohon Kettupoikaan. Hänen tympääntynyt katseensa sai hieman eloa, kun hän alkoi asettelemaan viittansa huppua päähänsä.
Kapakan takassa palava hiljainen tuli rätisi väsyneesti. Salin turruttava ilmapiiri sai Candran miltei voimaan pahoin. Tympääntyneitä ihmisiä tympääntyneessä kapakassa. Hänen halveksiva katseensa kiersi niitä harvoja asiakkaita, jotka eivät jaksaneet koteihinsa raahautua, ennenkuin hän nousi pöydästä tukea ottaenseisomaan ja ujuttautui varovasti pöydän takaa väljemmille vesille.

''Lähtekäämme'', hän sanoi kädellään suurieleisesti viitaten ikkunaruudun takana synkkänä avautuvaa koiranilmaa ja hipsi horjuen ovelle. Hän loi Kettupojalle keikistelevän hymyn ja vasta muutaman tönäisyn jälkeen auenneesta ovesta hän katosi kapakasta, jättäen seuralaisensa maksamaan. Vaikka hän oli sanonut oluet tarjoavansa, ei hänellä ollut aikomustakaan maksaa. Jos tuo vielä tämänkin tempun jälkeen haluaisi tulla yötään hänen luokseen viettämään, hän todellakiin olisi luottanut myrkkyjensä hankkimisen tuon miehen käsiin. Candra jäi nojaamaan kapakan märkään puuseinään niin, ettei häntä nähty ikkunasta. Hänen kasvoillaan pysyi leikittelevä ilme vielä jonkin aikaa, kunnes se hiipui tylsistyksen ottaessa ohjat.

”Lähtekäämme” Nainen sanoi ja jo siinä hetkessä oli hoippumassa hieman epävarman oloisesti ovelle.
Jonn hieman hämmentyi naisen äkillisestä lähtemisen kiireestä, mutta toisaalta, eipä hänelläkään ollut täällä enää mitään tekemistä. Olisi tietysti voinut pelata peri erää noppaa, mutta kukaan koko kapakassa ei näyttänyt sen arvoiselta. Hän ei tykännyt pelata pienillä panoksilla, hänen noppansa tykkäsivät voittaa vain suuria summia.
Jonn närkästyi, närkästyi niin perin pohjin, kun nainen häipyi ulos ja kyökkipoika loi häneen pitkän katseen. Tämä varmasti epäili hänen lähtevän maksamatta. Jonn kuitenkin maksoi, erittäin pitkin hampain. Jo tällainen näennäinen rahanvaihto oli tuskastuttavaa.
Kyökkipoika katsoa tapitti rahoja tiukasti. Jonn kohotti kulmiaan vähän, miettien, mikä tätä vaivasi. Odottiko tämä jotain ylimääräistä? Ja mistäköhän hyvästä mukamas?

Jonn puikkelehti pöytien ja asiakkaiden välistä, hän ei vilkaissut ympärilleen, sehän vasta olisikin herättänyt huomiota. Hänen sormensa ohimennen taiteilivat varsin humaltuneen miehen rahapussin nyörit auki ja sen sisältö vaihtoi vikkelästi omistajaa. Taskuvarkaaksiko tässä jo oli alistuttava? Jonn sai kylmiä inhon väreitä tästä ajatuksesta.
Hän nosti ketunkorvallisen huppunsa päähänsä ja avasi oven mitä harmaimpaan näkymään. Kapeahkolla kadulla virtasi sadeveden aiheuttama puro pitkin talonviertä.

”Tiedäthän..” Jonn sanoi hitaasti, tasaisella äänellä ja jatkoi puhumistaan tuolla talonseinustaan nojaavalle naiselle.
”Ei ole kovinkaan kohteliasta rikkoa lupaustaan?” Jonn kokeili kädellään taskunpohjalle nappaamiaan kolikoita. Pikkuhiluja, mutta kyllä hän oli voitolle päässyt. Ei merkittävästi, mutta sen verran, että se tyynnytti hänen mielensä, eikä hän sanonut asiasta enempää naiselle.
”Toivottavasti ajattelit pitää muut lupauksesi, laittaa miettimään voiko sanoihisi todella luottaa..” Jonn sanoi mietteliään oloisesti ja katsoi tätä puoliksi hupun ja puoliksi hiustensa alle kätketyillä silmillään.
”En kyllä usko, että jättäisit minut ilman palkkiotani, vai mitä? Meistä kumpikaan ei pitäisi siitä.” Viimeinen, se ei olult uhkaus. Se oli vain toteamus.


//Voi, miekin tässä puoliks unohdin tän, nyt joudun lomailemaan (joudun.. umh.. >__<) joten seuraavas vastaukses voi mennä vähän aikaa :3//

Candran ajatukset tuntuivat painavan epäselviltä ja sumuisilta. Hän leijaili epämääräisessä harmaudessa kovin mitään miettimättä, ja antoikin tietoisuudensa temmeltää vapaasti utuisilla kentillä. Hän oli ottanut useamman tuopin kuin oli aikonut, paljon olutta oli jo ehtinyt virtaamaan ennen Kettupojan tuloa. Candra odotti pelolla seuraavan päivän jomottavaa krapulaa, mutta ei kauaa jaksanut murehtia seuraavan päivän ongelmia, tämänkin päivän pulmat kun odottivat vielä ratkomistaan.

Hän nojautui hanakammin kosteaa hirsiseinää vasten kohottaen kasvonsa kohti synkkää ja pilvistä taivasta. Hänen kalpeille kasvoilleen olivat tiensä löytäneet väsymyksen anteeksiantamattomat uurteet. Pohjattoman huokauksen myötä hänen olemuksensa tuntui aavistuksen lysähtävän, kuin häntä pystyssä pitelevää tikkua olisi äkisti taitettu.

''Tiedäthän..'' Kettupojan tasainen puhe havahdutti Candran horteestaan. Nytkähtäen hän kohotti kasvonsa tuon suuntaan, joutuen todella keskittymään jotta sai ajatuksen punaisesta langasta kiinni. Aivan. Hän oli jättänyt maksamisesta huolehtimisen tuolle Kettupojalle.

''Ei ole kovinkaan kohteliasta rikkoa lupaustaan?'' Candra ei niinkään kiinnittänyt huomiotaan Kettupojan sanoihin. Hänen vihreät silmät äkkäsivät, kuinka tuo kokeili taskunpohjaansa. Candra ei tiennyt tuon mitään pihistäneen, joten oletti tuon tosissaan surevan töhnäisten kolikoidensa perään. Hänen ilmeensä muuttui pohtivammaksi, eikä hän enää kohottanut sitä Kettupojan katsetta kohdatakseen, vaikuttaen jokseenkin katuvalta.

”Toivottavasti ajattelit pitää muut lupauksesi, laittaa miettimään voiko sanoihisi todella luottaa..” Tuo totesi vielä yllättävän painokkaasti, mikä sai Candran puremaan hammasta. Pilkka olikin sattunut omaan nilkkaan, hän oli onnistunut asettamaan vaakalaudalle tekemänsä tilauksen. Hän ei varsinaisesti katunut tekemisiään, katuminen ei ollut hänen alaansa. Hän pohti, miten voisi kunnialla selvitä tilanteesta kasvojaan menettämättä.

”En kyllä usko, että jättäisit minut ilman palkkiotani, vai mitä? Meistä kumpikaan ei pitäisi siitä.” Kettupoika vielä uhitteli. Candra kohotti jokseenkin hämmentyneen ja huvittuneen katseensa tuohon, kunnes tajusi tuon olevan tosissaan. Huulensa kielenkärjellään kostuttaen hän totesi sammallustaan peitellen:
''Olen kuitenkin tarjonnut sinulle yösijaa, joten luulisi sinun olevan kiitollinen? Noiden tuoppien hinnalla et olisi yöpynyt edes tuossa saastaisessa kapakassa, joten sovittakoon sen olleen vaikka maksu katosta pään päälle, vai?''
Candra ei puhunut mitään lupaustensa kestävyydestä, koska ei keksinyt niistä mitään kiertelevää sanottavaa. Tietenkään ne eivät olleet vedenpitäviä, eikä valehtelu ollut hänelle temppu eikä mikään. Hänen ajatuksensa olivat niin solmussa, ettei hän keksinyt yhtäkään kaartavaa valetta, joten toivoi ainoastaan, että puhumalla yöpaikasta saisi suunnattua Kettupojan aatteet väljemmille vesille.

Kankeasti Candra irtautui seinästä ja lähti kulkemaan väliin seinään tukeutuen kohti satamaa, huikaten epämääräisesti kädellään Kettupoikaa seuraamaan.

Ainakin oli sen verran sanottava naisen kunniaksi, että tämä osasi varsin hyvin peittää sammalluksensa. Varmastikaan moni ei sitä olisi huomannut, mutta tämän muu olemus kieli hieman tilasta, jossa tämä oli.
Eikä selittelykään ollut erikoisen vakuuttava, mutta kuitenkin käypä syy, tavallaan.
”Hmh. Ainahan sitä jostain löytää maksuttoman yöpaikan.” Jonn totesi naisen muistuttaessa, että oli luvannut hänelle yöksi katon pään päälle. No, tottahan se oikeasti oli, ei hän olisi varmasti muualta saanut yösijaa, joten oli alistuminen tähän tilanteeseen, joten Jonn lähti tämän perään sen enempiä mukisematta vastaan.

Olut, se määrä mitä hän oli juonut, ei ollut vielä ehtinyt turruttaa pahemmin hänen aistejaan ja valppauttaan. Niinpä hän samalla, heidän kävellessä eteenpäin, painoi mieleen kadut ja kujat, niiden tuntomerkkejä ja reitin mitä he kävelivät.
Voi olla, ettei hän sitä nyt aivan ulkoa heti ensimmäisellä kerralla osannut oppia, mutta ainahan kannatti sentään yrittää.
Ei voinut koskaan tietää miten paljon hyötyä kyseisenlaisesta tiedosta oli.

Sadepisarat kastelivat hänen tunikaansa hitaasti mutta varmasti, ketunkorvat näyttivät nyt kovin surkeilta, lerppuivat märkinä. Eikä häntäkään ollut enää kovin kehuttavan tuuhea ja ylväs. Ennemminkin hän näytti nyt tautien vaivaamalta kulkukoiralta kuin metsän viekkaalta ketulta. Hän laski kätensä taskuihinsa takaisin, jotta pysyisi edes hievenen lämpimänä. Ihmisiä ulkona ei liikkunut kuin muutamia, järkevimmät pysyivät tiiviisti sisällä lämpimän takkatulen äärellä.
Niinpä Jonn toivoi tämän naisen talon, tai minne tämä sitten ikänä häntä ohjasikaan, olevan lämmin ja mukava. Takka, suuri takka olisi nyt erittäin hyvä asia. Ja ehkä hänelle tietysti voisi tarjota ruokaakin… Mutta ei hän oikeasti edes odottanut järin suurta vieraanvaraisuutta tällaisissa tapauksissa. Työasioitahan nämä vain.

//Olipa lyhyt, anteeksi//

// Jatkan peliä satamaan, kun siellä tuo Candrasen kotikolo sattuu sijaitsemaan. Unohdin tästä sanoa viime viestissäni, eli jos sinne sitten raahaudut . D //