Markkinoilla

Pullea orava istui hänen olkapäällään mutustellen pähkinää. Murusia tippui hänen uudelle, kalliille paidalleen, joka tosin oli liian arvokas hänen asemaansa muiden silmissä nähden. Tummansininen, lähes musta, kevyestä kankaasta tehty paita ja sen aatelistyyliset leveät hihat liehuivat rasittavasti tuulessa. Orava loputti syömisensä ja tiputtautui kaula-aukosta paidan sisälle ilmestyen hihasta ulos. Sen kynnet pistelivät sen kiivetessä ylöspäin. Vyön kohdalla, jota hän nykyään piti tiettyjen syiden takia paitansa päällä, se yritti väkisin päästä jatkamaan matkaansa taskuun, joten hän joutui hetken rauhoittelemaan sitä, ettei se olisi kynsinyt hänen ihoaan verille. Kohta orava tupsahti kurkkimaan kaula-aukosta ja kiipesi hänen olkapäälleen takaisin, kuitenkin pudottautuen maahan, näppärästi kiiveten lahjetta pitkin ylös ja sukelsi hänen taskuunsa. Hetken sen tuhina kuului ennen kuin se alkoi rikkoa pähkinöitä itselleen. Tuo otus tuli ulos taskusta posket pullollaan pähkinöitä, joissa oli vielä kuori jäljellä. Se kiipesi takaisin hänen olkapäälleen ja katsoi pyörein nappisilmin häntä hetken aikaa syyttävästi, kunnes tiputti arvokkaan lastinsa ja alkoi nyt kunnolla syödä, kun huomasi, että sai pitää saaliinsa tällä kertaa.
Tätä menoa hänen rahansa kyllä loppuisivat, hänellä rahaa ei kulunut oikeastaan muuhun paitsi ruokaan, joten osan saattoi käyttää myös pienelle oravalle, mutta tämä orava olikin äärimmäisen ahne ja nälkäinen. Ei se itsekään ruokaansa saisi hankittua, tassu siltä oli mennyt ilmeisesti poikki. Nilkutti pahasti, jos joutui kävelemään tasaisella maalla. Varsinainen varastelijakin vielä, tutki kaikki esineet pienillä käpälillään ja yritti tunkea suuhunsa kaiken mikä mahtui. Hän nosti oravan olkapäältään virstanpylvään päälle istumaan ja hetken pienoisen sekasorron jälkeen orava sai järjesteltyä pähkinänsä riviin kivelle ja jatkoi niiden täsmällistä avaamisurakkaansa. Eihän tuo eläin hänestä edes välittänyt, puri ruokkivaa kättä kiukkuisesti jos oli sillä tuulella.
Oikeastaan hänen pitäisi nyt olla etsimässä töitä, varsinkin paikkaa jossa asua syksyn ajan. Pohjoistuuli oli jo kylmentynyt ja yöllä sen saattoi tuntea kunnolla vaatteiden läpi. Kesällä ulkona nukkuminen oli miellyttävää, syksyllä se tuskin onnistuisi.
Mutta mitäpä hän voisi työkseen tehdä? Palvelijaksi hän ei halunnut, ei tekemään tavallisia arkipäiväisiä askareita. Jotain erilaista, mitä hän ei vielä ollut tehnyt. Juoksupojaksikaan häntä ei vielä usein päästetty ikänsä puolesta. Eihän tuntemattomille voinut luottaa rahojaan käyttöön, eihän sitä tiennyt koska ei tulisikaan takaisin. Hän istui kivelle virstanpylvään viereen katsellen oravan syömistä napaten itsekin avaamattoman pähkinän hyppysiinsä. Orava katsoi häntä nyrpeästi kääntäen selkänsä hänelle jatkaen vauhdilla syömistään. Eihän moisesta veijarista voinut olla pitämättä. Hymy kareili hänen suupielillään, kun hän nojasi puuhun, mikä kiven takana sopivasti sattui olemaan. Tunika, minkä hän oli ostanut, oli kyllä mukavan löysä ja rento, mutta tuuli sen isoista hihoista meni sisään kylmästi. Hän jatkoi mietintää mahdollisista ammateista, mihin hänet voisi joku hyväksyä. Tallipojaksi ehkäpä? Kyllä hän eläinten kanssa tuli toimeen, olihan hänellä siitä nyt elävä todiste vierellään. Jonkin sortin oppipojaksi? Pitäisi olla joku joka suosittelisi häntä johonkin työhön, olisi huomattavasti helpompaa, mutta minkäs teet. Hän nousi ylös ja ojensi kätensä oravalle, joka oli saanut ahnehdittua pähkinät sisäänsä. Se vipelsi taas hänen olkapäälleen, jäi hieman niskan taakse, painoi päänsä hänen kaulaansa vasten vikisten tyytyväisenä. Toinen oli ruokittu, nyt enää hänen oma vatsansa tarvitsi täydennystä. Hän lähti kävelemään tietä pitkin kuluneissa nahkasaappaissaan. Virstanpylvään päälle oli jäänyt kasa pähkinänkuoria, jotka tuuli kohta pyyhkäisisi pois. Kylä, oikeammin kaupunki näkyi pienen mäen päältä, jonka laelle tie oli johtanut. Vaikutti hänen silmiinsä lupaavalta, isoja kivitaloja muiden, tavallisen kansan puutalojen joukossa. Kaupungissa, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, näytti olevan meneillään juhlat, tai suuret markkinat, sillä väkeä liikkui pikkuteiltä kohti samaista kaupunkia, minne hän oli matkalla. Hetken seisoskeltuaan katsellen kaikkea tätä tyytyväisenä, hän jatkoi matkaansa mäkeä alas, samalla rapsutellen oravan niskavilloja. Jos hän olisi sen lopettanut, hänellä olisi mitä luultavimmin hampaanjäljet niskassaan.
Hän saapui kaupungin keskustaan ja jäi silmät suurina katsomaan ihmisvilinää hieman syrjemmälle. Oravakin nosti päänsä ja säksätti kiihtyneesti ilma nuuhkien hänen korvan juuressaan.

(( Tämä peli olisi tarkoitus pelata tämän mukaisesti: https://valhalla.palstani.com/ohjeet-f1/kysymyksia-t7-15.htm toivottavasti sieltä löytyy oikea kohta, kun en muuten osannut laittaa tätä... 6 ylhäältä. ^^ Mukaan vain halukkaat ))

Rei oli asettunut istumaan juuri oikeaan paikkaan. Tästä hänet huomattaisiin. Osa torille tulleista tunsi Rein maineen tarinankertojana ja he tulisivat hänen luokseen jos tahtoivat kuulla tarinan. Joku tulisi niin oli aina ja kun ensimmäinen asiakas tulisi hänen perässään tulisivat muut. Joku saattaisi myös kaivata parantajaa, siksi Rei oli asettanut parantajan tarvikkeensa näkyviin. Tämä oli loistava tilaisuus saada hieman rahaa.
Aikansa kuluksi Rei ihaili uusinta hankintaansa ja siveli valkoisia hiuksiaan. Sormus oli mustaa kiveä ja kiilteli kauniisti. Se sopi hänelle täydellisesti. Rei naurahti katsellessaan lasten juoksua ja vanhempien sähläystä.
''Tulkaa kuulemaan tarinaa. Vain yksi pronssikolikko per kertomus.'' Rei huudahti lapsille. Lapset innostuivat ja alkoivat kärttää vanhemmiltaan rahaa, mutta nämä vaiensivat jälkikasvunsa nopeasti ja jatkoivat matkaa. ´Tylsimykset,´ Rei ajatteli halveksuen.
Tänään näytti, että parannustaitoja tarvittiin enemmän kuin tarinoita. Hänen luokseen monia, joilla oli ongelmia pikku kolhuista luunmurtumiin. Suurin osa oli kai joutunut johonkin kilta kahakkaan. Rei paransi minkä ehti.
Hän oli kertonut tänään vain yhden tarinan, mikä oli sinänsä harvinaista, sillä yleensä monia kiinnosti kuulla tarinoita. Ei siinä mitään. Kyllä parantamisellakin tienasi, mutta Rei piti enemmän tarinan kertomisesta. Siinä hommassa ei kulunut niin paljon vaivalla hankittuja yrttejä, siteitä ja lastoja, joilla sidottiin murtuneet raajat.
Rei harkitsi lähtevänsä kiertelemään jos kojuista tarttuisi mukaan jotain mielenkiintoista. Paikan jättäminen ei kuitenkaan olisi järkevää, sillä tässä vilinässä joku muu viihdyttäjä veisi sen ennen kuin ehtisi kissaa sanoa.
Vanhahkon puoleinen aatelis rouva saapui Rein luokse ja pyysi kertomaan jonkin Freijaa kunnioittavan tarinan ja tarjosi hopea kolikkoa. Rei kertoi tarinan mustan kiven soturista, koska se oli ensimmäinen, joka hänen mieleensä juolahti. Rei kertoi ja nainen kuunteli. Lähellä Rein istuma paikkaa kerääntyi nuoria, jotka yrittivät näyttää siltä, että tekisivät jotain tähdellistä. Todennäköisesti he kuuntelivat tarinaa, vaikka eivät olleet sitä maksaneet, mutta Rei ei välittänyt. Sen kun kuuntelivat tarinahan oli jo maksettu.
Naisen lähdettyä Rei päätti nauttia hieman mukaan ottamistaan eväistä. Hän kaivoi laukustaan omenan ja pullon raikasta vettä. Omenaa mutustellen hän alkoi tarkkailla väkijoukkoa. Hän huomasi muutaman varkaan etsimässä sopivaa uhria. Rei tuhahti hän ei pitänyt varkaista vaikka kuuluikin Vaaneihin, jotka varkaat sallivat. Lähes huomaamatta Rein käsi hakeutui sivelemään vasemmassa poskessa olevaa ruskeaa ihoa halkovaa hopeista arpea. ´Älä ajattele sitä nyt.´ Rei komensi itseään vihaisesti ajatuksissaan.
Rei jatkoi väkijoukon katselemista. Kauppiaita, varkaita, kulkureita, maalaisväkeä, viihdyttäjiä, sotureita, aatelistoa... Niin paljon väkeä rientämässä omiin päämääriinsä. Rei nousi hiljaa ylös ja lähti väkivirran vietäväksi. Hiljalleen hän ajautui omilleen teilleen pois torikadulta.

//sori lähen pelaa toisaalle.//