Valoja ja varjoja

Auringon paiste siivilöityi puitten lehtien läpi, päästäen vain pieniä valopilkkuja maahan asti. Puistossa oli liikkeellä jonkin verran väkeä, mutta kenties oli liian kuuma ilma lähteä puistoon tai sitten väki liikuskeli jossain muualla.
Vaikka puut varjostivat puistoa, oli silti hyvin lämmintä. Lämmin, tukahduttava helle jatkuisi vielä, aina illan hämäryyteen saakka. Ja siihen olisi aikaa.

Gabrielle oli asettunut mukavasti puiston vierustalle nojaamaan suureen puuhun. Hän aikoi hankkia hieman rahaa, seuraavaa päivää varten. Toivottavasti helle saisi ihmiset kilteiksi, antaisivat köyhälle laulaja-tanssialle ruokarahaa...
Gabrielle asetti lautasen maahan. Lautanen oli posliininen, valkoinen ja kauniisti kuvioitu. Tosin kuviot olivat aikojen saatossa haalistuneet, sininen väri kulunut. Mutta ei se Gabriellea haitannut.
Gabriellellakin oli kuuma tuossa säässä ja ajattelikin vain laulaa. Tanssiessa tulisi vieläkin kuumempi. Haltia sipaisi punaisia hiuksiaan korvan taakse ja suoriste hameensa helman.

Puistossa kuului lintujen liverrys. Pian äänten joukkoon kipusi yhtä iloinen ääni, haltian ääni. Se liversi lintujen lailla, kauniimminkin. Se kipusi kuin tikapuita pitkin yhä korkeammalle.
Sitten naisen ääni muuttui ja rupesi laulamaan tuulen lailla. Ääni oli hento, mutta silti se kiiri jokaisen lähellä olevan ihmisen korvaan. Ääni kertoi tuulen matkasta pohjoiseen ja etelään.. Laulu oli kuin tarina; se vei kuulijansa myrskyihin ja tyrskyihin, heinien kahinaan ja savupiippujen ylle. Sitten ääni taukosi, se vaimeni kuin etäinen tuulen humu.

Gabrielle sulki silmänsä ja kuullosteli mahdollisten kolikkojen tipahtelua lautaselle. Haltia oli hengästynyt lievästi, tuollainen laulu esitys otti jo voimille, varsinkin helleilmalla.

Valkovihreä pukuinen nainen asteli eteen päin ja kuuteli kuka oli puistossa hänen kanssaan. varovaisesti hän asteli, mutta askeleissa ei ollut yhtään mitään kuin ei muillakaan henkilöillä. Katse kääntyi kuuli joonkun antavan rytmiväisen askelen ja hellä ääni kuului samalta henkilöltä. Harmaat silmät katsettivat sinne ja pää hieman meni kallellee. Katse oli kylmä ja pelottava tassialle henkilölle. Katseessa oli myös hieman nukke maista tyyliä.

Kävely askeleissa ei ollut yhtään nukkemaista tyyliä. Tassin ja laulujen lopuksi naiselle oli hieman vaikea löytää tassian kohteen, mutta lehtien tippuninen puusta alas maahan ja ihmisten haltijoden ja muiden henkilöt potkailivat puiston tiässä olevia kiviä. Niiten katsominen ja kuuteliminen hetken aikaa ja alkoi uudestaan etsimään tassiaa. Omalla jalla teki pienen liikken, että nainen osasi tiputtaa rahan oikeeseen paikaan.

" Toivottavasti saat kerttyä lisää. Se oli upea esitys. " Nainen sanoi.
Nainen hymyili kauniisti ja hänen harmaat silmät katsoivat tyhjyyttä. Hymyilyttyään hän asteli pois päin. Kuunellen ekana paikan uudelleen ja sitten hän lähti matkan.

//Ihanasti kirjoitit roolisi, Jelia! Pidin sen lukemisesta kovin!//

*Seleth asteli puistossa olevaa hiekkaista tietä pitkin. Hän siirsi hiuksia suustaan, jotka olivat sinne tuulen tuivertaessa joutuneet. Vilkaisee aurinkoon, mutta kääntää katseensa siitä nopeasti pois, sen kirkas valo kirveli silmiä. Kuuma ilma sai hien pintaan. Seleth vilkuilee ympärilleen ja huomaa varjoisen suuren tammen. Hän käy istumaan sen alle ja henkäisee syvään.

Tuuli alkaa laulaa kauniisti, vai oliko se tuuli? Kuuntelee hetken silmät kiinni kaunista ääntä, kunnes hän nousee itsekin ylös. Seleth kummastelee hetken, kunnes vilkaisee tammen toiselle puolen. Kaksi naista seisoivat vastatusten puun toisella puolen. Toisella oli rahakuppi edessään. Kun toinen nainen lähtee kävelemään pois päin, ottaa taskustaan toiseksi viimeisen kolikkonsa ja astuu reippaasti kipon luokse. Laskee hiljaa rahan kuppiin ja nyökkää. "Lauloit upeasti!" Lähettää lämpimän hymyn Gabriellelle. "Itsekin kerään rahani laulamalla ja esiintymällä. Ei mikään kultakaivos ole, mutta saa siitä rahan päivän leipään." Hetken hiljaisuus. Ojentaa kätensä ja kysyy samalla hymyillen:"Haluaisin tietää nimesi. Minä olen Seleth."

Gabrielle katseli kahta naista, jotka kumpainenkin oli pudottanut lantin hänen lautaselleen. Haltianeito mutisi ensimmäiselle naiselle "Kiitos" ja nyökäytti päätään.
Toiselle naiselle hän vastasi: "Kiitoksia paljon, Olen Gabrielle-Ilene Juanintytär. Mukavaa kun tekin laulatte."
Sitten haltia keräsi lantit lautaselta ja käveli hyvin ripein askelin lähimmän puun varjoon. Ruokaa tällä saisi, niin eläisi ainakin huomiseen. Kohta olisi toisen säkeistön vuoro, mutta vasta kun olisi viileämpää.

//Kiitos, mutta minun täytyy ikäväkseni vetäytyä tästä pelistä. Voitte jatkaa keskenään, Kittyh ja Darcy. Ai niin, Kittyh, loikit imperfektistä preesensiin, kirjoitathan kokoajan jommassakummassa, eli mieluiten imperfektissä, eli menneessä aikamuodossa. Esim. Kittyh kävelee haltian luo (on preesens) ja Kittyh käveli haltian luo (imperfekti). Muuten tosi hyvin kirjoitit, hyvin menee//

//Jos vedäydyt olisit voinut tehdä, että hahmo lähi jonnekkin. Minulle sopii, mutta en tiedä Kittyh:stä//

Vaalen vihreä asu lennehteli pienen tuulen virtana. kuitenkaan hänen ei tarvinnut pitää helmasta kiinni.
" Ole hyvä vain. " Hän sanoi.
Hän kuuteli enenmäkseen tassijan ja naisen juttelua. Osittain hän oli arka, mutta yleisesti hän ei ollut arka puhua mistään. Silmät eivät katsoneet heitä, vaikka se näytti siltä. Hän oli kuitenkin parempi kuuntelemaan, vaikka eleet tai asento kerro sitä. Vaikka nainen oli kauempana hän kuuli todeela hyvin naisten jutustelu.

//Lyhyt//

//Juu, Jelia. Kun itse olen kirjoittanut roolipelejä sillä tyylillä, että hahmo olisin minä. Siksi saattaa joskus vähän hyppiä, olenkin kiinnittänyt siihen huomiota. Minullako äidinkieli 10 :'D
Jäimme siis kahdestaan.. ^^//

*Seleth hätkähti Gabriellen nopeita liikkeitä, kun tämä lähti ripein askelin karkuun. Tyttö kohautti olkiaan ja huomasi jääneensä yksin. Seleth nappasi siniseltä mekoltaan roskan ja heitti sen pois. Hetken aikaa tuuli leikitteli sen kanssa, mutta laski sen viimein maahan.
Pieni lehti näytti niin orvolta kylmällä harmaalla laatalla. Vanha haltia pariskunta käveli ohitse. Seleth ei nostanut katsettaan, kääntyi vain ja lähti kävelemään eteenpäin. Tässä puistossa oli niin paljon hänelle rakkaita muistoja. Tyttö oli nostanut katseensa. Hän käveli juuri naisen ohitse, joka oli ollut suuren suun alla. Hän heitti pienen hymyn, mutta se ei kestänyt kauaa. Hymy vaihtui tuskan irvistykseksi. Selethiä kirpaisi selkäänsä. Selkä oli ollut hänen koko elämänsä kipeä, eikä hän saanut sitä suoraksi..*

//Lyhyt tämäkin, pitempiä tulee taatusti sitten, kun alkaa tapahtumaan //

//Anteeksi, että vastailen näin myöhää ja nopeasti//

Nainen oli hieman kauempana edelleen niistä kahdesta. Askelten äänistä ja muista äänistä hän huomasi, että toinen osapuooli oli lähtenyt pois. Toinen nainen, joka oli myös sanonut toisesta naisesta hyvää oli jäänyt hieman paikoilleen. Aleina ei oikein tiennyt mitä tekisi seuraavaksi, mutta ryhdisti itseäänsä ja asteli tuntematonta henkilöä kohtaan.
" Se oli todella hyvä esiintyjä."
Ääni oli hiljainen ja varovainen. Hän uskoi, että oli alkanut väärillä sanoilla.

//Ei mitään, minullakin saattaa joskus tuo vastaus vähän kestää, kun on koulukiireitä ja harrastuksia niin paljon.. Mutta mahdollisimman nopsaan yritän aina vastailla ;D//

*Seleth kulki kauniin suihkulähteen ohitse. Vesi ryöppysi sen sisuksista. Näytti kuin vesi ei olisi halunnut olla ikuisessa kierrossa vesilähteessä. Mutta toisaalta, se oli sen työ, eikä se voinut muutakaan. Puut vihelsivät kauniita sointuja tuulen mukana. Joidenkin mukaan puutkin olivat eläviä, että niillä oli sielu. Seleth ei uskonut sitä. Silti hän arvosti puita, sille niille saattoi aina puhua ja kertoa ongelmistaan.
Hetken käveltyään nuori nainen kääntyi vasemmalle polkujen risteyksestä. Hän asteli edelleen kivisiä laattoja pitkin jonnekin. Kauan hän oli puistossa ollut. Joka päivä hän tänne saapui ja käveli saman tutun lenkin. Polun vierellä alkoi kasvustoa tiheentyä. Suuret vaahterat ja erikoiset puut nousivat maasta suurina ja jykevinä. Polulle ei päässyt yhtään kirkasta auringon valoa, vaan se oli mustan varjon peitossa.
Seleth rauhoitti tahtiaan ja käveli "metsäosuuden" hiljalleen pitäen välillä silmiään kiinni.
Metsä loppui. Seleth oli jälleen lähtöpisteessään, suuren puun vierellä, jossa hän oli puolisen tuntia sitten kuunnellut kaunista laulua. Seleth alkoi hyräilemään itsekseen samaista laulua. Hän oli kuullut sitä laulettavan vähän kaikkialla, mutta toisaalta, kaikki pitivät siitä. Se oli soinut vuosikaudet sukupolvelta toiselle. Silti se oli säilyttänyt sanomansa, eikä ollut muuttunut juuri lainkaan useiden vuosikymmenien saatossa. *

Nainen huomasi, että vieressä ollut nainen asteli muualle. Varmaakaan hän ei ollut myöskään nooteerannut hänen sanoihin mitä hän oli sanonnut hänelle. Vaalea hiuksinen nainen oli tottunut semmoisiin, kun pienestä asti tottunut seurapiireissä olla syrjäytettynynä. Osa jotka olivat utelijoita olivat kovasti kysellyt ja keskustellut Aleinan kanssa, vaikka yleisesti Aleina on mennyt omasta tahdosta syrjään muilta henkilöiltä. Hänestä se tuntui turvalisesta.
Kahdeen muun menytä pois hänestä. Hän uskoi, että näkisi joskus uudestaan kahden naisen. Sen sijaan hän oli päättänyt astella numikolla varpaisillaan. Se asia sai naisen hieman rauhuttumaan, vaikka ympärillä vilisi pikku lapsia.

//tönkäistä//

//Juuh, anteeksi kovin, etten ole päässyt kirjoittamaan. On tietokone ollut vähän remontissa.
Anteeksi, että nyt lähden, mutta kiitoksia seurasta (:. Suomeksi en enää kirjoita aiheeseen, eli hypähdän pois.//

//Hyvä on asia, kun minäkään en oikein huomaa tätä kohtaa, kun sinä käy harvoin. Sopii minulle//