Iltapäivän tekemisiä

Jonn käveli hiljalleen tietä pitkin. Iltapäivä oli mitä kaunein, aurinko paistoi täydeltä terältä ja hento tuulenvire käväisi välillä paikalla. Puhkun kavioiden tasainen kopse ja ihmisten puheensorina täyttivät ilman. Muutama koira juosta vilisti hänen ohitseen leikkien keskenään. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota. Monella oli kauniit puvut, naisten hameiden helmat ulottuivat katuun asti ja suuri osa ihmisistä näytti varsin varakkailta, ainakin verrattuna aikaisempaan alueeseen jolla hän oli ollut. Tosin, sen alueen väestö oli ollut kovin köyhää, eikä hän ollut saanut sieltä irti yhtään mitään. Paremman onnen toivossa hän oli nyt saapunut tähän kaupunkiin.
Hän jätti hevosensa muutaman muun hevosen kanssa sidottuna niille tarkoitetun juottopaikan eteen. Vieressä oli sopivan näköinen kapakka, mistä toivottavasti saisi ruokaa, edellisestä kerrasta, jolloin hän oli ehtinyt syödä rauhassa, olikin jo aikaa.
Oven avatessaan hän sai harmikseen todeta paikan olevan varsin täynnä väkeä, eikä hänellä ollut halua liittyä suuremman seurueen pöytään. Paikka oli varsin siistin näköinen, tammiset portaat johtivat yläkertaan, alakerrassa oli pöytiä, suurehko takka, jossa paloi iloisesti räiskyvä tuli, jonka yllä paistui iso lihakimpale, josta riittäisi monelle. Kapakan isäntä oli ystävällisen tuntuinen, vanhempi, punakka kasvoiltaan. Hänen takanaan ruokaa laittoi pyöreähkö nainen, jonka kasvoilta näkyi elämän tuomat naururypyt silmäkulmissa, kun hän katsoi miestään ohimennen.
Jonn osti juotavaa itselleen, päätti antaa ruoan odottaa vielä jonkin aikaa ja käveli yhteen nurkkapöydistä, joihin olivat nähtävästi päätyneet kaikki, joilla ei ollut vielä seuraa. ”Päivää. Saanen istua seuraasi?” Jonn kysyi ystävällisesti hymyillen henkilölle, jonka eteen oli kävellyt. Hän kuitenkin istui lupaa odottamatta, koska muuallakaan paikkoja ei enää ollut paljon vapaana. Pitihän silti olla kohtelias, jotta antaisi hyvän vaikutelman. Ja samahan se oikeastaan olisi kenen kanssa hän istuisi hetken aikaa. Hän vilkaisi muita asiakkaita, jotka olivat tulleet rentoutumaan ystävineen ja puhuivat isoon ääneen päivän tapahtumista, kehuivat hyvillä kaupoillaan ja menestymisellään sillä hetkellä. Muutama murjotti hiljaisena ja siemaili juomaansa välittämättä muiden seurasta. Jonn kävi katsellaan läpi kaikkien kapakan asiakkaiden näkyvän omaisuuden. Joukkoon oli eksynyt muutama sopivakin kohde, joiden painavaa rahapussia voisi keventää hieman. Yksi mies näytti hermostuneelta, ja katseli vierustoveriaan epäilevästi. Jännittyneisyyden huomasi myös toisen kireästä ilmeestä. Jonn huomasi uteliaisuutensa heräävän nopeasti, tästä kapakastahan löytyi elämää enemmän kuin monesta muusta pitkään aikaan.

Hiukset laitettua nutturalle nainen avasi oven. Hän oli rentotunut kunnolla lainaamassa huoneessa. Astelessaan kapakan puisia portaita. Toinen käsi piti portaiden aidasta tukea ja samalla tiesi minne päin piti astella. Kuulonsa näytti minkälainen maila oli ny hänen edessä. Harmaa silmät katsoivat tyhjyyteen.

Nainen asteli hiukset nutturalla ja valkoisella lengillä kapakan tikille. Jonkin lainen mies antoi omansa neidille, kun hän oli menossa pelamaan muiden kaverien kanssa. Nainen kiiteli miehen kohteliaisuudesta.
" Saisinko lasin maitoa? " Aleina sanoi.
hän oli pengonnut rhat esille. Toinen käsi tartui nopeasti maitolasiin ennen kuin hän näkisi sitä. Toisella kädellä se maksoi maidonsa.

Kuulo antoi pienen kuvauksen mailmata ja mitä oikein tapahtuu melkein hänen silmissä. Kun vierelle mies kysyi vapaata penkiä. Aleina nyökkäsi hänelle sen merkiksi, että se oli vapaa tuoli ja siihen saa istua, jso haluaa. Kuitenkaan hän ei katsonut laisinkaan kenelle oli sanonut äskettäin. AHrmaat silmät katsoivat ja etsien maitolaisa.

Jonn kääntyi katsomaan takaisin pöytäseuraansa. Hän huomasi nuoren naisen utuisen näköiset silmät ja myös sen, että nainen näytti hieman haparoiden tavoittelevan lasiaan. Ilmeisestikään toinen ei siis nähnyt ollenkaan. Hän siirsi naisen lasin sen verran eteenpäin, että se osuisi naisen käden tielle. Ihmeen varmasti nainen kuitenkin oli liikkunut, Jonn mietti. Eipä naisen tuloa voinut olla huomaamattakaan, valkoinen leninki erottui selvästi muiden, pääsääntöisesti tummiin asuihin pukeutuneiden asiakkaiden joukosta, mutta ei välttämättä huonossa mielessä. ”Saanen esitellä itseni? Olen Jonn, tai Jonn-Mid, miten vain.” Hänen tuskin tarvitsisi ojentaa kättään tervehdykseksi, hän mietti juoden pitkään juomaansa nauttien sen lämmittävästä vaikutuksesta.

Iloinen hälinä täytti kapakan, kun sisään astui joukko varsin iloluontoisia, jo tukevasti juopuneita miehiä. Jonnia hymyilytti hieman, mutta huomasi miettivänsä minne majoittuisi yöksi. Rahaa hänellä oli vielä jonkin verran, ehkä muutamaksi yöksi, mutta lisääkin täytyisi hankkia. Eikä häntä huvittanut lähteä jatkamaan aivan pian matkaansa, joten mitä luultavimmin hänen täytyisi todellakin tehdä töitä, jonkinlaisia ainakin.

Harmaat silmät olivat harmaat niissä ei edes ollut pupillia. Pupilliton silmä katsoi tyhjyyteen, mutta kuitenkin ne reagoivat nopeasti, kuin salama. Pääkin kääntyi katsomaan miestä kuka oli hetki sitten asettautunut hänen kyselein. Juodessaan maitoa hänen huulille jäi maito viikset. Kiellellä liposi huulet maito viiksistä. Äskeinne mies katseli häntä aika tarkoin naisen mielestä. Kun mies esittäyti hänelle Aleina oli ihan yllättynyt. Nainen kääntyi nousi penkiltä ja niijasi, kuin kätteli. Hän ei kätellyt, koska hän ei ollut ehti katsoa miehen käden sijaintia kuulolla. Niijattuaan hän istahti penkille uudestaan ja sanoi:
" Olen Aleina. " Nainen sanoi herkästi, mutta varmalla änen sävyllä.

Nainen hymyili miehelle.
" Miksi sinä katsoit minua niin, kuin, että minulla olisi jonkinlainen hätä? " Aleina kysyi, kun muuten häntä alkoisi hiritsemään.
Sanottuaan kysymyksen hän käänsi takaisin baarin peiliin ja katsoi sitä vakavain silmin, vaikka silmät nyti tyhjää.
Takaka olevat humalaiset miehet olivat naisen kaipuussa. Sen paikan kaikki naiset olivat tällä hetkellä varuttuina. Aleina oli ainut nainen ja se erottui valkoisesta lenningistä. Miehet kerääntyi ja yrittelivät kaiken voimin houkutella Aleinnan puuhiin.
" Menkää muualle paikalle etsimään, jos täälä työntekijä on loppunut. " Aleinna sanoi ja katsoi baarin beiliä ainakin silmät olittivat sitä kohtaa.
" Mutta sinä olet ainut leidy täältä. " Joku mies sanoi porukasta.
" Olen pahoillani, mutta en ole täälä töissä ja en ole muutenkaan kiinostunut. En ole edes juonnut maitonikaan. Ei kiitos. " Aleina sanoi kauniisti, vaikka miehet haisivat niin pahalle ympärillä.
Joku mies rikkoi Aleinan maidon suoraa hänen kädestä. Aleina säpsähti kovasti maidon lasin rikkoutuessa.
"Nyt kuulut minulle." ÄSkeinen mies sanoi Aleinalle.

Vai Aleina, Jonn mietti ja painoi nimen mieleensä. Hän hieman häpesi itseään, kun oli jäänyt katsomaan liian pitkäksi aikaa, eipä hänelläkään täysin normaalit silmät olleet, hieman eriväriset, mutta eihän hän voinut sille mitään, kun ei ennen ollut nähnyt mitään samanlaista. Valkoinen vaate tuntui vielä korostavan asiaa.
Hän hätkähti aika tavalla, kun mieslauma niin äkisti alkoi ahdistella tuota naista, Aleinaa. Ehkäpä juomisella oli asian kanssa jotain tekemistä, mutta silti se hieman tuntui oudolta. Hän oli oppinut lapsena kunnioittamaan naisia ylipäätään, mutta ilmeisestikin täällä oli eri tavat. Tai sitten nämä olivat vain röyhkeitä, hän mietti itsekseen ja laski juomalasinsa pöydälle.
”Jospa nyt vain jättäisitte hänet rauhaa. Hänhän jo sanoi, ettei ole kiinnostunut seurastanne.” Jonn sanoi tyynesti miehille, jotka kohottivat katseensa häneen. Mies, joka oli rikkonut lasin Aleinan kädestä, kiersi hänen viereensä katsoen häntä hieman säälivästi tai aliarvioiden.
”Mitähän sinullakin on asiaan puuttumista?” Mies sihahti hampaittensa välistä kumartuen hieman häneen päin. Hengitys haisi reilusti viinalta eikä Jonn olisi yhtään ihmetellyt, jos mies olisi kaatunut sammuneena hänen syliinsä.
”Ei oikeastaan mitään, mutta muiden asioihin puuttumisesta on tullut jo ikävä tapa.” Jonn sanoi ja joutui yllätyksekseen väistämään miehen vihaisen nyrkin iskun, joka tömähti seinään hänen oikealla puolellaan. Tätä hän nyt ei ihan ollut odottanut, ensimmäisenä päivänä koko kaupungissa hän ei todellakaan halunnut joutua sen suurempiin ongelmiin.
Mies ei näyttänyt kuitenkaan osaavan pahemmin hillitä itseään, Jonn huokaisi mielessään hieman tuntien sääliä miestä kohtaan, mahtaisi olla ylpeä itsestään kun aamulla heräisi.

Aleina kuuteli tarkoin mitä ympärillä tapahtui. Äänet hän laittoi muistiin osittain. Aleina väistäsi miestä kuka oli rikkonut hänen maitolasin missä oli vielä maitoa. Tultuan penkistä ylös ja käänsi tyhjän katseen Jonniin. Muutakana olevat miehet hurrailivat. Kun he alkoivat hurrtata yhdelle heidän porukasta, vaikka se melkein osui Jonniin. Yksi ruskea hiuksinen mies tartui Aleinan kummastakin kädestä ja veti hänet heti porukan keskelle. Aleina tunsi kun joku tartui hänen käsivarteen ja vetii hänet miesten keskelle. Nainen päästi pienen inahduksen, mutta ei antanut miesten kauan kosketella häntä. Miesten melu alkoi koskea Aleinan korviin.
" Auta minua." Aleina sanoi hiljaa miesten ympäritöitynä.
Aleina ripuili ja potki jaloillaan miesten herkiimpiin alueeseen. Moni potkuista osui juuri siihen arimpaan paikaan. Monet miehet huutelivat tuskistaan.
" En minä niin helpolla antaudu teille. " Aleina sanoi vihoissaan, mutta normaalilla äänen sävyllä.

Lopulta hän onnistui pokimaan keskelle haaroja kuka piti häntä käsistään. Sen avulla se pääsi pienelle pakosalle. Aleina ei pystynyt kunnolla juoksemaan eteen päin. Hän pelkäisi, että hän juoksi suoraan kovaan ja siitä pyörtyisi ja miehet olisivat kaapanneet hänet tehnyt hänelle lopuksi jotain. Miehet ottivat naisen kiinin uudellen ja raahasivat nasita olla ulos baarista. Naisen alkoi tahalteen liukumaan lattiaan päin. Kunnes Aleina pääsi valuten ulko kuistille, mutta miehet huomasiat naisen tempun.

Vai pitäisi vielä auttaakin, eipä nainen näyttänyt mitään apua tarvitsevan vaan pärjäsi itsekseenkin hyvin, Jonn mietti hymyillen itsekseen hetken, kunnes joutui taas keskittymään hänen kimppuunsa tulleeseen mieheen. Iskut ehkä olisivat sattuneetkin, jos tähtäys olisi ollut hiemankaan parempi. Näkökään ei näyttänyt enää toimivan kunnolla, sillä mies joutui hieman siristelemään silmiään, jotta olisi saanut osuttua häneen. Muutkin ihmiset kapakassa olivat kääntyneet katsomaan tapahtumia ja kapakan isäntä näytti närkästyneeltä asioiden kulkuun ja keräsi tiskiltä laseja pois, kuin odottaen isompaakin rähäkkää alkavaksi.
Jonn meinasi juuri puristaa kätensä nyrkkiin lähinnä puolustautumista varten, kun mies kaatui rähmälleen hänen eteensä. Hän pysähtyi hetkeksi ihmettelemään tilannetta, kunnes tajusi miehen sammuneen liiallisen juomisen seurauksena. Hänestä ei tätä tahtia tulisi koskaan minkäänlaista sankaria missään asiassa. Olipahan onnetar sentään tähän asti ollut hänen puolellaan, Jonn mietti astuessaan miehen yli jättäen hänet omaan arvoonsa makaamaan lattialle.
Muut olivat jo ulkona, eikä hänelle kuitenkaan ollut mitään aikomusta jäädä tänne enää, joten hän käveli ovelle hieman huolestuneena, mitä naiselle oli käynyt.

Aleina käsillään hakkasi puista kuistia. Ääni aalot näyttivät hänelle mitä tapahtui ympärillään. Yllätyksi naiselle oli se, että silmien edessä oli tumma puinen mies. Muut kapakassa olleet henkilöt eivät nähneet tumma puikuista miestä.
" Anna kun minä autan sinua. " Tumma pukuinen mies sanoi.
Naisen silmistä huomasi, että hän näki jotain mitä ei ollut tässä mailmassa. Nainen nyökkäsi tummalle henkilölle. Aleina nousi jaloilleen ja alkoi seuraamaan tumma pukuista miestä.

Matka jäi lyhyeen, kun hän törmäsi Jonniin. Aleina sai tietää, että hän oli Jonn, kun hajuaisti sanoi niin.
" Anteeksi." Aleina sanoi kiireisesti.
Muutenkin baarissa olleet juopot miehet astelivat reipaasti Aleinan kohti.
Hitaasti hnen täyti kiertämään Jonin, kun silmät näyttivät kuoleiden mailmaa. Silmät katsoivat miehen silmiin, mutta silmät olivat pahoilaan ja muuten oli aivan pelkää tyhjyyttä. Hetken aikaan varovasti kiertelyttyä. Aleina asteli baariin sisään ja sieltä hitaasti rapput ylös.
" Tiedätkö minne se nainen meni? " Eräs porukan miehistä sanoi.
Mies haisi todella kaljalle.

Jonn jäi ihmettelemään hieman Aleinan perään. Kaipa nainen tiesi mitä teki.
Hän astui ulos ja oli törmätä mieheen, joka isoon ääneen kovisteli tietoja paikalla olijoilta, siitä minne nainen oli mennyt. Hän käveli hiljaa hevosensa luokse tarkoituksenaan lähteä pois paikalta. Mies kääntyi häneen päin ja kysyi kovaan ääneen tiesikö hän missä nainen oli. "Etteköhän te jo saaneet hänet lähtemään aika kauas." Jonn sanoi viitaten jonnekkin tien suuntaan, joka johti pois paikalta. Miehet lähtivät könyämään pois paikalta horjuvin askelin ja isoon ääneen kiroillen sitä, ettei ilta mennytkään suunnitelmien mukaan. Baarin lattialle sammunutta miestä ei näytetty pahemmin kaipaavan, tai sitten hänet oli vain unohdettu sinne.

Hän mietti hetken minne nyt lähtisi. Hän tarvitsisi yöpymispaikan ainakin yhdeksi yöksi näin alkuunsa. Se oli sitten jäänyt kysymättä, hän totesi harmikseen. Hän silitteli Puhkun pehmeää turpaa ja tunsi sen hamuavan hänen hiuksiaan ystävällisesti. Hajamielisesti hän kaivoi taskustaan pari palaa sokeria ja antoi ne sille, saaden palkaksi pienen hyväksyvän puhahduksen korvansa juuressa.

//Anteeksi kovin kun kesti vastata, olimme lomalla, eikä siellä ollut valitettavasti nettiä. Anteeksi vielä //

Aleina oli pääsyt omaan huoneeseen hyvin. Käsillään hän etsi ikkunan. Hieman vaikeuksien kautta hän löysi ikkunan. Siinä samassa kun hän avasi ikkunna. Vahva tuuli puhalsi sisään ja sisällä oleva kynttilä liekki lehatti isosti. Hiljaa kyntilän kipinistä ei näkynyt laisinkaan, että ne olisi saanut tulen palon.

Aleina avattuuan ikkunan vaistosi miehen olevan siinä ja hevosen kanssa. Harmaat silmät eivät katsonut miehen suuntaan. Silmät näytti tyhjyyten.
" Tarvitsetko yön sijaa? " Aleina huudahti.
Hänen ei oikeastaan tarvinnut huonetta, mutta oli huomannut herra tarvitsi sitä enemmän kuin hän itse.

hetken ajan kuitenkin kipinöistä lähtenyt liekki sai lissää syötäävää ja alkoi tupruttaa Aleinan huoneen ikkunasta. Aleina vaistosi tulen, mutta hän ei yhtään näkynyt missä olivat liekit ettei helmat tuli tartuisi siihen. Nopeasti häkä oli jo Aleinan keukoissa. Nainen yski kiivaasti. Toinen käsi etsien ovea ja toinen suussa ettei häkä pääsi liian pahaksi tulisi.

Jonn käännähti katsomaan äänen suuntaan. Mistäpä naiset aina vaistosivatkin, mitä toinen tarvitsi? Miehet vain tyytyivät ohimennen murahtamaan toisilleen tervehdykseksi – jos sitäkään - ja hän oli aina hakkaamassa päätään seinään tämän asian kanssa. Kunnon keskustelua kun ei tahtonut ikinä saada aikaiseksi, ehkä sitten olisikin saanut, jos hän olisi sattunut olemaan nainen. Mutta kovan kohtalon kolhimana hän ei sattunut olemaan nainen.

Jonn juuri oli vastaamassa ystävällisesti hymyillen, kun huoneen ikkunasta näytti kiemurtelevan ulos ohut savujuova ja sen perään enemmänkin.
Jonnilla kesti hetken tajuta mitään, ajatus ei suostunut luistamaan tänään kunnolla mihinkään suuntaan, mutta hieman hitaasti hän kuitenkin tajusi mistä oli kyse, kun savua alkoi tulla enemmänkin ja nainen hävisi ikkunasta sisälle huoneeseen.

Häneltä ei kestänyt kauan päästä yläkertaan asti, kaikki tuntui tapahtuvan ilman, että hän edes ajatteli mitä teki, mutta ei kai hän nyt voinut olla auttamatta naista? Hän huokaisi itselleen ja omille ajatuksilleen, päästessään ilmeisesti huoneen ovelle, ainakin se oli ainoa, jonka alta kiemurteli pieni savuhaituva.
Jonn kokeili oven kahvaa. Lukossa? Ja tällaisella hetkellä, hän mietti surkeana. Ketään ei ollut ylätasanteella, joten.. Hän mietti silmänräpäyksen verran ja päätti lopulta avata oven omalla tavallaan. Sillä tavalla, miten tehtiin, kun haluttuun huomaamattomasti ja luvattomasti jonnekin mennä.

Kauaa ei mennyt, kun Jonn oli saanut heppoisen lukon räpellettyä auki ja savupilvi huoneesta tuli häntä vastaan. Jonn nappasi vain pikaisesti naisen kädestä kiinni, eikä kysellyt sen enempiä, kun kiskaisi tämän ulos huoneesta raikkaampaan ilmaan. Liekit olivatkin jo ehtineet saada paljon syötävää ja hamusivat koko ajan lisää. ”Oletko kunnossa?” Jonn kysyi ensimmäiseksi naiselta, eikä tehnyt mitään tulipalon eteen. Eihän hän mitään sille voisi tyhjin käsin.

Alakerrasta alkoi tulla ihmisiä katsomaan, savun haju varmasti oli kertonut jotain tapahtuneen ja Jonn tunsi olonsa erittäin epämiellyttäväksi ihmispaljoudessa, joista osa jopa tajusi yrittää sammuttaa tulipaloa, muut vain töllistelivät tiellä, kuten ihmisillä tapana oli, jos jotain sattui.

Tuli oli todella valloillaan koko talossa ja oli siirtymässä toiseen taloon tuulen avulla. Ulkoaan katsottuna se oli todella hirveän näköistä, mutta joidenkin mielestä se ei ollut mitenkään hirveää. Talon omistaja oli paniikissa ulkosalla ja hän ei pystynnyt tekemään yhtään mitään.

Aleina tunsi kuumuuden lähenevän. Hän ei nähnyt yhtään mitään eteensä sokeana hän kuin olikaan, mutta sen sijaan hän näki kuoleiden sielujen huutavan ilmeen ja samoi kuuli kirkunnat. Käsikään ei paljoakaan jaksannut etsiä ovea, kun liekit tuntuivat todella läheltä. Nainen hätkähti hiljaa paikoileen, kun kuuli oven suusta pamauksen. Hän yski niin paljon kun keuhkoistaan häkeä, mutta se oli turhauttavaa.

Nainen tunsi ihollaan jonkun koskevan ja vetävän sinne mistä käsi tuli esille. Hän ei voinnut yhtään mitään muutakaan tehdä, kuin luottaa, joka oli tartunut hänen käteensä. Vetäjä meni nopea tahtiin ja Aleina ei oikein pysynnyt miehen kyydissä. Jalat menivät sipusettelen, mutta ripeästi, että pysyisi vetäjän mukana. Kun vetäjä kysyi häneltä oletko kunossa. Siitä lauseesta hän sai tietää vetäjä oli mies. Vastaus oli yskiminne.
" Kiitos. " Tuli sen sijaan naisen suusta.
Hän jatkoi yskimisestä. Hän ei edes tiennyt oli hän turvassa tulesta samoin mies, jolle hän on hengen velkaan.

Jonn ei todellakaan tuntenut oloaan enää ollenkaan turvalliseksi. Ihmisistä viisaimmat olivat jo lähteneet turvaa nleviävältä tulipalolta, joka näytti uhkaavasti leviävän talon kattorakenteisiin.
"Meidän pitäisi mennä ulos." Jonn totesi ja katsoi yllättävän huolestuneena naista. Hän ei edes yleensä välittänyt muukalaisista, saati naisista, joita tuskin tunsikaan. Mutta jokin tässä niasessa sai hänet pysähtymään hetkeksi, eikä vain häviämään jollekin hämäristä kujista, katoaan paikalta kuin ikkunasta ulos kiemurteleva savujuova.
Ehkä hän uskoi, ettei nainen pärjännyt yksinään.
Hän lähti kohti portaita ja huomasi kiskovansa naisen jopa liian kovakouraisesti mukaansa. Se mitä luultavimmin johtui Jonnin omasta pelosta, hän ei pitänyt siitä, että joutui olemaan näin lähellä liekkien tukahduttavaa kuumuutta. Lisäksi talon kattolaudoitus tosiaan alkoi hehkua liekkien nuollessa niitä ahneesti ja jokin puuosa narisi aavemaisesti liekkien syödessä sen nopeasti poikki.
Lisäksi koko tapahtuma oli saanut paikalle lähialueilta ihmisiä, joko vain katsomaan tai sitten auttamaan. Liekkejä enemmän Jonn taisi kyllä pelätä tuota ihmismäärää.
Hän oli tyytynyt aina olemaan syrjässä, usein piilossa katseilta.
Nyt hänen olonsa oli samanlainen kuin häkkiin teljetyllä eläimellä, jonka ympärille ihmiset kerääntyivät sitä ihmettelemään.
Niinpä Jonn pääsi rappuset alas nopeasti, hän unohti täysin sen, ettei nainen tosiaankaan nähnyt. Jonn ei osannut ajatella asiaa tämän kannalta; tuskin oli kovinjkaan turvallisen oloista tulla lähes kiskotuksit portaat alas toisen perässä, takana tulipalon levitessä sammutusyrityksistä huolimatta.
Talo taisi olla vanha ja puu kuivaa ja osittain ehkä jopa lahoa, ainakin se paloi hyvin.
Ainoa ajatus, joka takoi selvänä Jonnin mielessä, oli se, että piti päästä ulos ja mahdollisimman kauas. Hän oli tietyissä tilanteissa säikky, vaikak yleensä varsin itsevarma.
Hän kääntyi naiseen päin. "Pärjäätkö?" Tämähän oli joutunut hengittämään savua.


//En ollut enää edces muistanu tätä peliä, anteeksi. Hyvä ettet kysyit, jatkoi tätä nyt heti. Ja toivottavasti ei haittaa, kun laitoin Jonnin töykeästi kiskomaan Aleinaa mukanaan. Jos tämä haittaa, kerro ihmeessä niin muokkaan jatkoani.//

Ulos majatalosta oli naiselle tuskallista. Miehen äänestä hän oli tunnistanut kuka hän oli ainakin osittain, mutta kuitenkaan sitä, että mies oli kovakourallinen. Se oli hirveä kokemus Aleinalle, kun joutuu raahatuksi pelkäen ettei osuisi liekehtivään alueelle. Kuitenkaan nainen ei voinnut tajuta miksi miehen täytyi tehdä niin pikaisesti ja kovassakourassa. Portaissa Aleina meinasi kaatua nenilleen sekä pepulleen. Se oli niin hirveä kokemus Aleinalle, että kyyneleet valuivat päästettyään ulos talostaan. Hän olisi todella helposti pelastuksen aikana tulla hyvinkin patuksi.

Ulkoaa päästettyään kaikkialla oli satamalaisia katsomassa matatalon palamista. Kuitenkin kaikkein pahin itkevä oli paikan omistaja. Pettyneinä oli sen sijaan oli sytyttäjät. Vaikka hän saattoi hengittää raikasta ilmaa, joka nyt haisi häkälle, kuin kallalle. Miehen kääntyessään häneen hän halusi miehen päästävän otteen kädestä. Kun tuntui siltä, että mies olisi puristanut kädensä hajalle. Aleina ei heti pystynyt vastaamaan miehen kysymykselle. Häkä oli tarttunut todella hyvin hänen keuhkoihiinsa.
" Eiköhän minä pärjää. " Aleina sanoi yskien miehelle.
Hän epäili miehen hävinneen paikalta kokonaan, kun hän oli vastannut.
" Kiitos. " Hän sanoi nopeasti perää, koska halusi kiittää pelastuksesta, vaikka oli kovakourainen mies.

//pitkästä aikaa, viivästyi kaksi päivää siitä lupauksestani että edellisviikolla olisin kirjoittanut, anteeksi//

Jonn ymmärsi vasta nyt irrottaa otteensa tämän kädestä ja hieman häpeissään työnsi kätensä taskuihinsa. Ei hänen tarkoituksensa sentään ollut tämän kättä hajalle puristaa.
"Tuota.. anteeksi." Hän tarkoitti äskeistä kovakouraisuuttaan.
Nuori mies katsahti roihuavaa taloa ja painautui hivenen enemämn varjoihin, viereisen talon seinustaa vasten. Onneksi ilma ei nyt sentään ollut kovin kuiva, muutenhan kaikki puiset talot olisivat kohta ilmi liekeissä, hän ajatteli.
Hän ei oikein tiennyt miten olisi suhtautunut naisen kiitokseen, harvoinhan häntä mistään oli kiitetty, yleensä juuri päinvastoin.
"Ei.. Ei se mitään." Hän takelteli hivenen vaivaantuneesti ja hämmentyneesti.
Hänen kyllä olisi aika lähteä, nyt viimeistäänkin. Hän oli jo viivytellyt palavan talon edessa aivan liian kauan. Ja varmasti nainen nyt pärjäisi, hän päätteli. Tämähän näet oli jo aiemmin iltapäivällä näyttänyt pystyvän pitämään puoliaan aivan itsekin, oli varmasti varsin voimakastahtoinen ja itsenäinen. Ihailtavia piirteitä molemmat, Jonn mietti.
"Ehkä näemme vielä." Hän totesi lyhyesti tälle, mitään hyvästejä hän ei osannut edes harkita sanovansa, mutta jotakin nyt sentään tuli sanottua tälle. Hän vilkaisi vielä pikaisesti tätä ja luikki viereisen talon pimeälle kujalle pois ihmismassasta.

//Anteeksi minultakin, kun siivouksen aikana en ole oikein huomannut, että olet vastannut//

Aleinaan oli kuitenkin häkä tullut jonkun verran. Nainen ei oikein osannut vastat kiitos miehelle, kun hän oli pelastanut hänet kunnolla. Hän halusi sisimmissään myös antaa jotain vasta lahjaksi. Olihan se kiitollisuutta, kun sanoi kiitos. Mutta kuitenkaan naiselle ei oikein riittänyt se asia. Aleina tunsi itsensä todella avuttomaksi. Jos mies oli loukaantunut niin silloin ainakin hän voisi sanoa.
" Oletteko haavoittunut, kun tulitte pelastamaan henkeni? " Aleina kysyi.
Mielessään hän ihmetteli miten epälauseen oli sanonnut. Jotenkin aneleva tyyppinen lause oli Aleinan mielestä. Käsillään tunsisi todella hyvin mikä haava oli kysessää vaikka ei nähnyt. Nopeasti aika oli vierestänyt, kun mies sanoi jo näkemisiin.
" Kuulumisiin sitten. " Aleina sanoi hymyillen.
Hän yritteli astella miten yleisesti asteli, mutta savu oli päässyt niin paljon, ettei oikein luottanut kuulo aisteihin. Toinen käsi piti helmoista kiinni, ettei helmoihin kaadu ja toisella kädellä etsi jonkun laista kiinteää tavaraa, jota pitkin voisi mennä eteen päin ja olla tiellä muista. Yleisesti Aleina jäi alle, kun oli sokea.