I'll be there for you when the sky falls down~

//Jonatus Slyddeninsä kera tänne - päästän sinut
inspiraation tuskistasi xD Otsikko on outo. Myönnän...//

Caliga juoksi hiljaisena Slyddenin perässä. Hän ei jaksanut sanoa mitään. Se
oli si vain keskeyttänyt hänen keskittymisensä yrittämään pysyä pystyssä. Jokaisella oikean jalan askeleella hänen päässään tykytti vain kaksi sanaa... 'Älä katkea, älä katkea, älä katkea,' Caliga pyyteli päässään. Jos hänen
puujalkansa nyt katkeaisi, se olisi sen lyhyen pakomatkan loppu. Eikä Slydden varmasti jäisi häntä odottamaan. Vaikka nainen kuinka halusikaan uskoa ettei toinen häntä jättäisi, hän ei aivan täysin voinut. Pieni ääni hänen sisässään käski olemaan varovainen tuon miehen kanssa jos halusi pitää sydämensä ja mielensä terveenä. Mutta kerran rakastanut ei voinut enää kääntyä takaisin tuossa vaiheessa vainharhaisuuden takia.

Lopultakin he saavuttivat sataman. Vieläkin hengästyneenä juoksusta Caliga ei sanonut mitään. Katseli vain puuskuttaen ku Slydden hylkäsi reikäisen veneen ja otti hieman vantteramman, mutta pienen soutuveneen. Hän meni veneeseen Slyddenin perässä ja istui keskipuomille. Melat eivät näyttäneet kovin raskailta - hyvä. Mutta puolihaltialla oli varma tunne siitä, ettei Slydden jaksaisi itse meloa.
"Istu, minä soudan."
Caliga käski miestä, otti yhden airon molempaan käteensä ja alkoi meloa. Hitaasti, mutta varmasti. Lopulta kun hän oli saanut tahdin kiinni hän pystyi melomaan yhä nopeammin ja nopeammin. Vielä ei ainakaan näkynyt takaa-ajajia edessäpäin. Tuli olisi hankala sammuttaa, ja hidas kiertää. Miehillä kestäisi vielä vähän aikaa ennen kuin he pääsisivät heidän peräänsä.

"Saimme hyvän etumatkan."
Caliga sanoi hieman hilpeämpään sävyyn Slyddenille. Hiljainen puuskutus pääsi naisen suusta aina hänen vetäessä venettä eteenpäin. Hetken päästä hänen katseensa kääntyi kivistävään puujalkaan. Puujalan jalkaosa oli kulunut päivän käytöstä, ja kiinnityskohta vinkstti hieman. Tulennielijä kurtisti kulmiaan, päästi airot syliinsä ja kumartui loksauttamaan proteesin takaisin paikalleen. Samalla kumarruksella hän nakkasi kipulääkettä kurkkuunsa ennen kuin jatkoi melomista.

Lyhyen, taikka pitkän - Caliga ei ollut ajatellut ajan menoa - he olivat keskellä ei mitään. Oikeastaan tuo nainen ei ollut koskaan ollutkaan merillä. Ainahan hän oli sinne menosta unelmoinut. Mutta nyt he olivat jossain merellä. Payonin ulkopuolella. Varmaankin jossain Payonista etelään. Mutta siitä hän ei osannut olla varma. Puolihaltia laski airot syliinsä, ottaen pienen lepotauon. Hänen kätensä olivat vähän rakoilla, mutta ei vielä kovinkaan pahasti.
"Kannattaisi varmaan etsiytyä jollekin saarelle, josta voimme miettiä tilannetta."
Caliga puhui puoliksi itselleen nyt. Puoliksi Slyddenille. Mutta hän ei ainakaan jaksaisi meloa nyt koko matkaa takaisin Payoniin. Olihan hän varmaankin melonut jo tunteja hiljaisuudessa.

Caliga kiersi päätään ympäri niin paljon kuin taisi ja tähysti horisonttiin. Kaukana, juuri ja juuri näköpiirin laitamilla näkyi pieniä mustia alueita. Saaria. Sinne he varmaankin voisivat mennä lepäämään joksikin aikaa. Ensimmäinen hyvä huomio pitkään aikaan.
"Mennään noille saarille."
Caliga sanoi ja osoitti taakseen. Odottamatta miehen vastausta hän jo tarttui taas airoihin ja alkoi soutaa. Hitaammin kuin aikaisemmin, koska hänn kätensä eivät enää jaksaisi pitkään. Pian hän taas pysähtyi, katsomaan lähemmin saaria. Niitä oli muutama rykelmässä - mikäköhän olisi helpoin paikka nousta maihin?

//*Muahahahaa* Odotahan vain Slydden mikä kaikki sinua odottaakaan 8 )
Ja otsikossa ei ole mitään outoa, sen sijaan se on hyvin suloinen ^__^//


"Istu, minä soudan", Caliga käski Slyddeniä ja mieshän teki työtä käskettyä - oli siis tekemättä mitään. Juuri sopivaa hommaa hänelle, eihän hän voisi liata käsiään työntekoon, sellainen ei olisi lainkaan sopivaa aatelisnuorukaisen arvolle. Tulennielijän soutaessa Slydden tarkkaili rantaa takaa-ajajien varalta. Gepardin silmät olivatkin omiaan tähän tarkoitukseen.
"Voit varmaan lopettaa jo, sotureita ei näy", mies sanoi hetken soutamisen jälkeen, hän ei kuitenkaan uimataidottomana tuntenut oloaan kovinkaan mukavaksi keskellä merta.

"Tai itseasiassa... Jatka", animaagi korjasi hetken kuluttua, kun näki sotureiden parveilevan rannalla ja hyppäävään omaan veneeseensä. Eivät näköjään halunneet luovuttaa aivan helpolla. Ja täällä he olivat, keskellä merta, jos miehet saavuttaisivat heidät, ei pakokeinoa olisi. Veneen laitaa puristavien käsien ote kiristyi ja rystyset valkenivat. Äkkiä hän kiskaisi säpsähtäen ja älähtäen kätensä irti, tikku oli uponnut kämmeneen ja hetkeksi huomio kiinnittyi sen irrottamiseen, vaikka samalla piti vilkuilla lähestyviä sotureitakin. Onneksi nuo sentään olivat vielä kaukana.

"Saimme hyvän etumatkan", Caliga sanoi jonkin ajan kuluttua, Slyddenin tiiratessa yhä kohden toista venettä, joka lähestyä useamman airoparin voimin. Animaagi ynähti jotain myöntävää vastaukseksi, hän oli nyt liian huolissaan sotureista, vaikkeivät nuo nyt sentään aivan lähellä olleet. Eikä meri todellakaan ollut omiaan rauhoittamaan hänen hermojaan.

"Se kuulostaa erinomaiselta ajatukselta", Slydden nyökkäsi hieman hymyillen tulennielijän ehdottaessa maihinnousua jollekin saarelle. Jalat kuivalla maalla olo tuntuisi varmasti paljon miellyttävämmältä. Kun veneen kokka viimein kolahti erään saaripahasen rantaan, animaagi suorastaan hypähti rannalle, ojentaen kuitenkin kätensä auttaakseen myös Caligan maihin. Naamio yritti yhä pysytellä paikoillaan.

"Toivottavasti meidän ei kovin kauaa tarvitse odottaa noiden lähtöä", nuorukainen mutisi tähyillessään sotureiden venettä. Se näytti pysähtyneen, kenties miehillä ei ollut varmuutta Caligan ja Slyddenin sijainnista, olihan tässä kohtuullinen saarirykelmä.
"Olisi varmaan parempi siirtyä kuitenkin hieman syrjemmälle, pois näkyviltä", ruskeasilmäinen ehdotti ja lähtikin itse samassa kävelemään hieman kauemmaksi kiviseltä rannalta.

Muutamien kymmenien metrien päästä merestä saaren pinta alkoi jo vihertää ja pian kohosi pieni metsikkö. Tuohon metsikköön animaagi suuntasi kulkunsa, mutta ei tarvinnut ottaa montaakaan askelta puiden lomassa kun saattoi jo nähdä meren liplattavan saaren vastarannalla. Eipä ollut länttiä ainakaan koolla pilattu.


//No sainpas raapusteltua : D//

Caliga ei enää puhunut ennen kuin sai veneen osumaan erään mukavan oloisen saaren rantaan. Slydden puheli siinä jotain omiaan, mutta soutamiseen keskittynyt puolihaltia päätti pitää katseensa omassa työssään. Kun vene lopulta - viimeinkin oli rannassa, Caliga nousi käsiänsä hieroen pystyyn. Nainen ei jaksanut valittaa, vaan tarttui animaagin käteen ja hypähti itsekin alas rannalle veneestä. Vaalea, pehmeä hiekka vasemman jalan alla ja sotureiden vene kaukana taivaanrannassa helpotti kummasti. Mutta he olivat silti keskellä ties mitä. Kaksin, ilman ruokaa. Tästä tulisi vielä ongelmallista, siitä tulennielijä saattaisi vaikka lyödä vetoa.

"Mene edeltä, vedän venettä kuiville."
Caliga sanoi, ja tarttui pienen veneen keula osaan kaksin käsin. Vaivoin hän sai vedettyä pientä puuvenettä vähän rantaan päin. Ei enempää kuin muutaman metrin kuitenkaan. Ajattelematta toki ollenkaan vuorovesia, jotka varmaan vetäisivät veneen mukanaan. Saatuaan veneen ainakin omasta mielestään kuiville tulennielijä huokaisi syvään ja kääntyi lähteäkseen Slyddenin perään.

Hieman metsässä kompuroiduttuaan Caliga saattoi jo nähdä Slyddenin. Nainen asteli miehen viereen ja katseli ympärilleen. Saari oli pieni, se täytyi myöntää. Mutta kai se nyt kelpaisi niin pitkäksi aikaa että heidän olisi turvallista lähteä pois. Myönnettävästi jos tarkemmin ajattelli, siinäkin saattoi kulua aika kauan aikaa. Ainakin sen verran että heidän tarvitsisi syödä jotain ja ehkä tehdä jonkinlainen suoja itsellensä. Ugh. Slyddenistä tuskin olisi ainakaan mihinkään, tuo tulennielijä ajatteli ja huokaisi. Nainen laski kätensä animaagin olalle hieman ivallinen hymy huulillaan. Tästä tulisi tuskainen matka.

"Oletko nälkäinen? Minä ainakin olen, en ole syönyt tunteihin..."
Caliga lopulta avasi suunsa kuultuaan että hänen vatsansa kurisi kovaan ääneen. Se oli totta. Hän oli syönyt viimeksi... Eilen, kai. Jos hän oikein muisti. Eikä heillä nyt oikeastaan muutakaan tekemistä ollut kuin odottaa että varijavene vihdoin katoaisi näkyvistä ja he voisivat olla rauhassa. Ja lähteä kotiin. Jos sekään nyt olisi enää turvallista. Mutta toimettomana istuminenkin olisi kovin tylsää, ja tarpeetonta.

Tulennielijä otti kätensä pois Slyddenin olalta ja lähti hiljaa kävelemään kohti metsää. Tähystellen ylös josko löytäisi jotain hedelmiä tai vastaavaa. Täytyihän siellä nyt jotain kasvaa.

"Mene edeltä, vedän venettä kuiville", Caliga sanoi ja nyökäten Slydden menikin metsää kohden. Ihme ja kumma, hän ei muistanut edes pelätä metsikössä mahdollisesti piileskeleviä petoja, heitä jahtaavat soturit olivat nyt päällimmäinen huolenaihe. Eikä tuohon metsikköön mitään petoja olisi mahtunutkaan, pikemminkin saari oli hämäävän hiljainen sen rauhaa häirinnyttä kaksikkoa lukuunottamatta.

Kun Caligan käsi laskeutui animaagin olalle, kääntyi mies toisen puoleen hieman hymyillen. Eivätköhän he täällä pärjäisi sen aikaa kuin oli tarvis, tuskin soturit kovin kauaa vaivautuisivat merellä partioimaan. Varmasti heillä olisi tärkeämpääkin tekemistä.
"Oletko nälkäinen? Minä ainakin olen, en ole syönyt tunteihin..." tulennielijä sanoi. Toisen vatsasta kuulunut kurahdus sai Slyddenin naurahtamaan, ei kuitenkaan mitenkään pahanilkisesti. Oikeastaan mies tunsi olonsa hyvin vapautuneeksi, uskoihan hän nyt päässeensä turvaan sotureilta.

"Kyllä minä ennen lähtöäni söin, mutta kieltämättä tässä alkaa olla nälkä", mies totesi, vaikka oli kulunut vain parisen tuntia siitä, kun hän oli istunut Sifin-Tornin höyryävien ruokapatojen ääressä. Aatelisilla ei ollut puutetta ruuasta, ei ainakaan vielä. Caligan jatkaessa metsän tutkiskelua myös Slydden lähti liikkeelle. Nythän oli syksy, eivätkös hedelmät silloin kypsyneet? Vai kuinka se nyt olikaan... Paljasjalkaisena kaupunkilaisena animaagi ei ollut kovinkaan perehtynyt kasvitietouteen, mutta erotti hän sentään omenan perunasta. Tosin olisi saattanut etsiä perunoita puusta.

Valitettavaa vain oli, ettei ainakaan aasanuorukaisen silmiin osunut yhden ainoata hedelmää tai mitään muutakaan syötävää. Jotkin juuret kuulemma olivat syötäviä, mutta niiden kanssa hän ei todellakaan aikonut kokeilla onneaan. Ajatuskin multaisesta maasta tongituista suupaloista tuntui inhottavalta, toivottavasti niihin ei jouduttaisi turvautumaan. Ja tuskinpa sentään, pianhan he taas lähtisivät täältä.

Slydden oli kulkeutunut jo saaren vastarannalle, se ei todellakaan ollut vaatinut kovin montaa askelta.
"Caliga, täällä on meille syötävää", animaagi huudahti puolihaltialle. Rannalle oli kasautunut runsain määrin ostereita, noita rikkaiden herkkuja. Ne maistuivat ainakin Slyddenille, vaikka monet tunsivatkin ennakkoluuloja raakojen nilviäisten syömistä kohtaan. Eräs ongelma tässä tosin oli, miten saada osterit auki kun palvelijat eivät olleetkaan paikalla avaamassa niitä valmiiksi?

"Onko sinulla mitään käteviä ideoita noiden ostereiden avaamiseen?" nuorukainen kysyi Caligalta, oikeastaan melko avuttoman oloisena, vaikka yrittikin peittää neuvottomuuttaan. Olihan se jo kohteliastakin kysyä toisen mielipidettä, ei se suinkaan vain omasta osaamattomuudesta johtunut. Näyttääkseen siltä, että tekikin jotain, animaagi otti muutaman askeleen ja noukki maasta yhden osterin, pyöritellen sitä käsissään. Avaamistakin hän yritti, mutta eihän osteri pelkkien käsivoimien edessä antautunut.