Joutsenlaulu

//Sindacol vampyyriherransa kanssa tänne//

Pimeys oli vallannut pikkukujat, eikä niillä liikkunut juuri ketään. Ainoastaan muutama kapakoista palaava lievästi juopunut, tai niin Cirissë ainakin luuli. Hohtavan valkoisissa valkoisella hevosellaan, vieläpä valkosulkaiset siivet selässään, saattoi joutsenhaltia näyttää näiden pirtua liiaksi nauttineiden mielestä enkeliltä. Jäänharmaat silmät ilmasta kaupunkia tutkien hän hoputti asperiitaan. Täytyisi löytää majapaikka, eikä se olisi helppoa tähän aikaan. Pian olisi jo keskiyö, eikä silloin tulijaa katsottaisi hyvällä, olipa tämä kuka tahansa.

Yhdessäkään majatalossa ei näkynyt elämää. Cirissë kaarsi porteille, sisään kaupunkiin ei muuten kuin ilmasta tähän aikaan pääsisi. Joutsenhaltia päätti jäädä metsään porttien lähettyville yhdeksi yöksi. Asperii kaarteli hetken aikaa porttiaukion yläpuolella ja laskeutui sitten. Tyttö liukui alas selästä, taputti Fjallaa kiitokseksi ja päästi asperiin sitten takaisin ylöspäin. Se jatkoi porttien ulkopuolelle ja katosi sitten pilviin. Oli uusikuun aika, mikä teki pimeydestä lähes läpitunkematonta. Cirissë katseli ympärilleen arvioivasti.

"Mikäs tytönheitukka se täällä yksin kuljeskelee?"
Möreällä, selvästi hiukan juopuneella äänellä lausuttu kysymys sai Cirissen kääntymään. Kymmenkunta metriä hänestä seisoi viinapullo kädessään mies, joka ei ollut ajanut partaansa pariin vuoteen. Hänestä lähtevä löyhkä oli sanoinkuvaamaton. Juoppo, selvästi. Mies lähti hiukan hoippuen Cirissëä kohti. Haltia veti miekkansa esiin.
"Älä tule lähemmäs."
Mies jatkoi kulkuaan harittavat slmät mittaillen Cirissëä. Haltia varoitti tätä uudelleeen, ja kun mitään muutosta ei tapahtunut, hän upotti miekkansa tämän rintaan. Mies korahti ja eloton ruumis vajosi maahan. Verilammikko levisi tämän alla ja rautainen haju leijui ympäristöön. Cirissë katsoi tätä inhoavasti, ravistellen verisiä käsiään.
"Minä kielsin tulemasta lähemmäs."

//Herran nimi vaihtui, kun löytyi toinen samanniminen tästäkin kolkasta.//

Albireo nousi Aisleshionin selkään, tuntien sen miellyttävän voiman käytössään. Hevonen pärskähti kevyesti tervehdyksensä, liikuttaen innoissaan jalkojaan. Se saattoi tuntea isäntänsä odotuksen yön vauhdista. Albireo antoi ratsunsa kuitenkin odottaa. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja hän tahtoi lähteä vasta, kun pimeys koittaisi. Vilkaistessaan ylös hän näki vain tummenevaa mustuutta, oli uusikuu, ja tähdet olivat pilvien peitossa. /Siis täydellinen hetki ratsastukselle/, Albireo ajatteli tyytyväisenä.

Viimein ratsukon odotus palkittiin, ja punainen aurinko katosi horisonttiin, sulattaen viimeisetkin varjot yön pimeyteen. Albireon ei tarvinnut kuin jännittää itsensä, ja Aisleshion kavahti pystyyn, hypäten valtavalla loikalla kartanon pihalta tielle, ja siitä eteenpäin. Albireo saattoi vain nauttia kaikesta tästä vauhdista ja voimasta. Ratsu tiesi kyllä tien, eikä sitä tarvinnut ohjata. Kevyt satula ja ohjakset olivat vain näön vuoksi, Aisleshion ei pudottaisi isäntäänsä, eikä sen isäntä putoaisi.

Pian yötä mustempi ratsu laukkasi pitkin läheisen metsän polkuja pitkin askelin, hypähdellen iloisesti kaatuneiden puunrunkojen ja pienten pensaiden yli. Valoa ei ollut juuri nimeksikään tuossa synkässä ja tiheässä metsässä, mutta ratsu ei kompuroinut eikä sen isäntä raapinut kasvojaan puiden oksiin. Hymy hiipi Albireon kasvoille. Hänellä ei ollut ollut pitkään aikaan yhtä hauskaa, hän tunsi hevosensa riemun ja aisti metsän pimeyden. Vasta, kun he olivat päässeet takaisin metsän reunamille, Aisleshion pysähtyi. Albireo katsahti kysyvänä ratsuaan, kun tuttu tuoksu kantautui hänellekin asti. Rautainen veren haju leijui ilmassa, saaden Albireon silmät kiiltämään vaarallisesti. Oli kuin viimeisestä ateriasta olisi kulunut kuukausia, tuoksu oli voimakas ja tuli ilmeisen läheltä. Tuuli kantoi myös epämiellyttävää alkoholin ja lian sivuhajua, mutta verta hamuava vampyyri siirsi sen ajatuksissaan syrjään.

Rauhallisesti Aisleshion asteli eteenpäin, kunnes edessäpäin alkoi näkyä liikettä. Albireo laskeutui alas hevosen selästä, antaen sen seurata itseään eteenpäin kävellessään. Pian hän huomasi hajun lähteen; muutaman metrin päässä makasi eloton ruumis, josta pulppusi runsaasti verta. Huolimatta veren karkeahkosta hajusta Albireo huomasi pahoittelevansa ruumiin elottomuutta. Hän ei ollut haaskalintu, hän ei koskenut ruumiisiin. Hiljakseen Albireo oli lähtemässä takaisin, kun jokin valkoinen kiinnitti hänen huomionsa. Kääntäen tarkan katseensa eteenpäin ruumiista hän näki jotain paljon mielenkiintoisempaa.

//Pahoitteluni, jos tekstin yhteydessä esiintyi kammottavia asiavirheitä, en aivan tajunnut, oliko metsä porttien ulkopuolella vai ei.. Typerä minä, toivottavasti en kauheasti sekoittanut : )//

// Ajattelin metsän kyllä porttien sisälle, mutta kirjoitin varmaan niin sekavasti, ettet tajunnut. Ihan oikein käsitit.

Cirissë potkaisi ruumiin kauemmas ja veti samalla miekkansa irti sen rinnasta. Korot kopisten hän perääntyi kauemmas ruumiista, kun kopinaan sekoittui hevosen kavioiden kapse. Haltia käänsi päätään äänen suuntaan. Pikimustan hevosen selästä laskeutui yhtä mustiin pukeutunut mies. Cirissën sisäinen ääni varoitti häntä kulkijan vaarallisuudesta, niinpä haltia kääntyi kokonaan mieheen päin ja piti miekkansa kädessään. Varmuuden vuoksi hän veti selästään myös toisen, tyttö oli mielestään aina ollut parempi taistelemaan kahdella terällä. Cirissë tunsi itsensä kenties hiukan ylivarovaiseksi, mutta kaupungissa riehui sota ja kulkija nyt saattoi olla kuka tahansa. Joutsenhaltia taittoi valkosulkaiset siipensä selkää vasten ja ravisti pitkät, vaaleat hiukset niiden peitoksi. Joutsenensulka hänen hiuksissaan liikahti ja aiheutti värähtävän äänen hiljaiseen yöhön.

Mies oli arvokkaan näköinen, pukeutunut korkea-arvoisten suosimiin vaatteisiin, ja jos niiden väri olisi ollut erilainen, hän olisi muistuttanut melkoisen paljon Cirissën isää. Päättäväisesti Cirissë työnsi muistonsa syrjään ja jäi katselemaan, mitä paikalle saapunut kulkija aikoi.

// Lyhyt, anteeksianteeksi.

Tyttö, Albireo huomasi ajattelevansa yllättyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tämä teki yksin metsässä, varsinkin keskellä mustaa yötä. Hän loi tutkivan katseen tähän, tämän valkea asu korosti pitkää ja siroa olemustaan. Albireo kummaksui tytön asuvalintaa, housut eivät olleet tavallinen näky naisilla. Eipä sillä, että asia olisi haitannut häntä, eiväthän muiden tekemiset hänelle kuuluneet. Tyttö oli vetänyt esiin kaksi miekkaansa, ja odotti Albireoa ilmeisen varautuneena. Albireo ymmärsi sen hyvin, olihan hän tuntematon mies keskellä mustaa metsää. Hän ei kuitenkaan tahtonut näytettä tytön aseiden terävyydestä, ja pysähtyi kohteliaan matkan päähän tästä, hilliten nopeasti syttyneen janonsa. Vielä ei kannattaisi edes yrittää.

"Pahoitteluni, jos.. keskeytin jotain, neiti." Albireo yritti pitää äänensä kohteliaana, vaikka edessään makaavan ruumiin alkoholihuurut tunkivatkin hänen ajatuksiinsa. Albireo oli myös varsin tietoinen äänessään vilahtavasta, kenties hieman pilkkaavasta äänensävystä, jota hän toisinaan kirosi mielessään. Hän tunsi kulmahampaidensa pidentyvän tahtomattaan, pieni myrkyn maku hiipi hiljaa hänen suuhunsa. Viimekerrasta oli tosiaan liiaksi aikaa, hänen pitäisi käydä ulkona useammin.

Albireo iski katseensa uudelleen tyttöön. Tämä oli kaunis, ja hänen täytyi tehdä työtä pitääkseen ajatuksensa kurissa. Hän ei saanut hätiköidä, tyttö tuntui olevan kuin säikähtänyt lintu. Yksikin väärä liike, ja häneltä voisi jäädä illallinen väliin. Yrittäen vaikuttaa mahdollisimman vaarattomalta Albireo nosti katseensa taivaalle, jossa pilvet olivat peittäneet viimeisenkin tähden. Hän ei ollut kokenut pitkään aikaan vastaavanlaista pimeyttä, ja tahtoikin ottaa siitä nyt kaiken irti.

Miehen pilkkaava puhetyyli sai Cirissën tuhahtamaan.
"Keskeytit? Hah! Joku juoppo kuvitteli saavansa minusta helpon saaliin. Tuloksen voit nähdä."
Cirissë tuijotti paikalle saapunutta halveksuvasti. Tämään ei ollut edes haltia, ja Cirissën aatelliskasvatus oli saanut hänet pitämään haltiarotujen ulkopuolisia automaattisesti alempiarvoisina.

Miehen katse tuntui mittaavan Cirissëä ja kulkevan hitaasti hänen vartaloaan pitkin. Haltiatyttö tuhahti uudelleen ja sanoi myrkyllisesti:
"Olisi kohteliasta esitellä itsensä."
Haltia piti ulkokuorensa täydellisen tyynenä ja itsevarmana, mutta sisällään hän pelkäsi. Pelontunne välähti hetken ajaksi hänen silmiinsä, mutta katosi sitten ja jäänharmaaseen katseeseen tuli jälleen teräksenkova sävy. Cirissë siirsi miekkaparinsa ristiin rintansa korkeudelle ja tuijotti mustiin pukeutunutta miestä. Mielessään hän lähetti kutsun Fjallalle, hän tunsi nyt tarvitsevansa asperiin seuraa.

Hetkisen kuluttua valkoinen asperii laskeutui aukiolle Cirissën taakse. Fjalla tönäisi haltiaa turvallaan ja hörähti. Cirissë perääntyi askelen verran ja jäi nojailemaan vasten asperiin lapaa.

Tytön alkaessa puhutella häntä Albireo käänsi hitaasti katseensa tähän. Häntä huvitti suuresti tämän halveksuva katse, ilmeisesti jo aivan lapsena opittu, kuten luultavasti tämän nokkavat tuhahdukset. "Olisi kohteliasta esitellä itsensä", tämä huomautti ääni myrkkyä tihkuen. Albireo katsoi tyynenä naisen teräksittyneisiin silmiin, nyökäten kevyen tervehdyksen. "Olen Albireo, palveluksessanne, neiti." Hänen äänensä oli ivallinen, kenties jopa hieman hetkestä nautiskeleva. Nainen oli selvästi hermostunut, mistä Albireo nautti suuresti. Ei ollut mitään hauskempaa kuin saada yksinäiset naiset pelkäämään niin, että sen melkein haistoi ilmassa.

Albireo käänsi taas hetkeksi katseensa taivaalle, jonne ilmestyi pian valkoinen hahmo. Terävillä silmillään hän huomasi hahmon hevoseksi, joka kohta laskeutui tytön taakse, kuin suojelemaan tätä. Tyttö oli vetänyt miekkansa ristiin rinnalleen. Albireo tutkaili tummin silmin valkoista ratsua. Asperii? Hän oli ilmeisesti arvioinut tytön hieman väärin. Ainakin hänellä oli luonteenlujuutta, asperille.

"Pelkäätkö?" Hän kysyi huvittuneena naiselta, kääntäen jälleen katseensa tämän puoleen. Tyttöhän kävi kokoajan vain mielenkiintoisemmaksi. Albireo tunsi lämpimän virtauksen takanaan, ja pian yötä mustempi ori asteli hänen viereensä. Uskollinen Aisleshion, tämä oli ilmeisesti vaistonnut vieraan hevosen ja saapui isäntänsä tueksi todistaakseen, ettei olisi yhtään sen huonompi. Tyynesti Albireo katsahti ratsuaan, taputtaen kevyesti tämän kaulaa. "Mielenkiintoisia nämä nelijalkaiset ystävämme", Albireo tuumasi hiljaa kuin ohimennen. "Vaistotessaan jonkin olevan pielessä ne hylkäävät oman turvallisuutensa, saapuen omistajansa vierelle suojellakseen tätä.. Kuolemaan asti." Albireo aavisti pienen kutinan mielessään, joka saattoi aivan yhtä hyvin olla Aisleshionilta peräisin. Jokatapauksessa aukiolla oli ainakin yksi olento, joka nautti tilanteesta suuresti, eikä hänellä ollut aikomustakaan jäädä pois laskuista.

Miehen esittäydyttyä Cirissë tunsi kohteliaaksi esitellä itsensä, muttei halunnut silti kertoa koko nimeään tälle mahdollisesti vaarallisellekin herralle.
"Cirissë", hän tyytyi toteamaan yksinkertaisesti. Tutkiva, Fjallaan suunnattu katse erottui pimeydessäkin miehen silmistä. Asperii taisi aiheuttaa hiukan hämmennystä. Siitäs sai. Musta hevonen oli kävellyt Albireon taakse. Cirisse vilkaisi kunnioittavasti eläintä, se oli erittäin hieno hevonen. Cirissë nielasi myrkyllisen kommentin omistajaansa paremmasta eläimestä ja kuunteli miehen puhetta. Hän tajusi miehen kysyneen hänen pelkäämisestään. Joutsenhaltia naurahti.
"Vain pelkäämisessä on jotain pelättävää", tyttö totesi.

Hän tunsi olonsa tilanteeseen nähden turvalliseksi. Albireon jatkaessa hän keskittyi kuuntelemaan.
"Mielenkiintoisia nämä nelijalkaiset ystävämme. Vaistotessaan jonkin olevan pielessä ne hylkäävät oman turvallisuutensa, saapuen omistajansa vierelle suojellakseen tätä.. Kuolemaan asti." Haltian mielestä mies puhui omituisesti. Tämä ei ainakaan vähentänyt Cirissën epäluuloja. Tyyni hän oli silti edelleen, ei pelokas vain utelias.
"Hevonen on hieno eläin. Ja hevonenhan se on asperiikin."
Cirisse vilkaisi rakastavasti Fjallaa, joka hörähti vastaukseksi ja töykkäisi tyttöä pehmeästi turvallaan. Koska Albireo ei ollut vetänyt asettaan esiin, haltia heilautti teränsä nopealla liikkeellä takaisin selkään ja avasi siipensä taitteilta selästä. Jos olisi lähdettävä pakoon vauhdilla, ei olisi pahitteeksi, että lentokyky olisi kunnossa. Cirissë ravisti siroja, valkosulkaisia siipiään hetken rapsutellen samalla Fjallan kaulaa ja jäi katsomaan miehen reaktiota uusinpaan tilanteen käännökseen.

Cirissëksi esittäytynyt tyttö oli yllättävän peloton. Albireo jatkoi Aisleshionin kaulan silittelyä, tuntien hevosen lihasten väräjävän hieman. Hänen ratsunsa kaipasi toimintaa, laukkaa aamuun asti väsymystä tuntematta. Ja sitähän hän oli oikeastaan tälle luvannut. Hieman pahoitellen hän kääntyi ratsustaan pois, jälleen Cirissën puoleen. Tämä heilautti nopeasti veitsensä selkäänsä, avaten kaksi valkoista siipeä selästään.

Albireo katsoi siipiä kevyen hämmästyksen hiipiessä hänen tajuntaansa. Oliko hän haastanut itse enkelin? Hän kyllä tiesi joutsenhaltioista, muttei koskaan ollut tavannut yhtään.. Ennen kuin nyt. Siivet havisivat hieman öisen, kevyen tuulen liikutellessa niitä, ääni oli hiljaisuudesta pitävän Albireon korvissa kuin veisten kilinää toisiaan vasten. Noh, ainakaan tyttö ei enää ollut valmis sivaltamaan häntä kappaleiksi saman tien. Toisaalta siipien esiintaitto ilmensi mahdollisimman nopeaa lähtöä, jota Albireo hieman harmitteli. Joutsehaltioita tapasi erittäin harvoin, ja hänestä olisi hieman tahditonta kadota välittömästi kevyen esittelyn jälkeen.
"Pahoitteluni, jos utelen, mutta mitä kaltaisesi haltia tekee metsässä juoppojen armoilla näin.. pimeällä?"

Albireo myönsi hämmästyneensä kevyesti, hän oli mieltänyt haltiat enemmänkin valoa rakastavaksi kansaksi, eikä hän olisi uskonut tapaavansa yhtään tällaisena kuuttomana yönä. Eihän Cirissë toki avuttomalta näyttänyt veistensä kanssa taiteillessaan, tällä kun oli vielä asperiikin tukenaan. Aisleshion käänsi nopeasti päänsä valkoisen hevosen suuntaan, vaikuttaen kovin epävarmalta. Albireo ei voinut kuin hymähtää mielessään ratsulleen. Tämä jakoi hänen ajatuksensa täydellisesti, ja tiesi täsmälleen miltä oriin mieltä häiritsevä, epävarma ajatus tuntui.

//Töks-töks..//

Cirissë näki hämmennyksen, joka oli noussut miehen silmiin tämän nähtyä Cirissën todellisen olemuksen. Hän nautti tilanteesta saadessaan toisen epävarmaksi. Haltian täydellisen tyyni olemus sai Fjallan rentoutumaan. Asperii nuokkui vasten Cirissën olkapäätä. Tyttö rapsutti ratsunsa siroa päätä ja kuljetti kättään pehmeässä harjassa.
"Hieno tyttö, Fjalla. Rauhassa vain."

Cirissë huomasi Albireon sanoneen jotain ja kiinnitti huomionsa vaaleahiuksiseen mieheen. Tämä kysäisi jotain hänen syistään oleskella metsässä, mikä hiukan ärsytti haltiaa. Mitä se hänelle kuuluu? Jotain pitäisi kuitenkin vastata, ei hän halunnut olla epäkohtelias.
"Kaupunkiin on vaikeaa päästä näin myöhällä", hän sanoi ja käänsi päätään niin että näki sekä miehen että Fjallan. Jotain hämärää Albireossa oli, sen Cirissë aisti, olihan hän tottunut tarkkailemaan ympärillään liikkuvia. Kuitenkin hän luotti asperiinsa harkintakykyyn, Fjalla varoittaisi häntä välittömästi. Toisen kulkijan hevonen oli todella upea, mutta haltia ei uskonut että se olisi asperii. Ne olivat tätä nykyä melko harvinaisia. Tietenkään se ei mahdottomuus olisi, mies vaikutti vauraalta ja sellaiselta, joka sai kaiken minkä halusi. Fjalla olisi kuitenkin tuulennopea, tilanteen vaatiessa he olisivat kaukana täältä hetkessä.

Yön äänet olivat voimakkaita Cirissën korvissa. Hän kuunteli erottaakseen lintujen sirityksen alta muita ääniä, kuten mahdollisia hyökkääjiä, sillä hän kuvitteli kuulleensa jotain. Adrenaliini hänen veressään alkoi nousta, ja ääntäkään päästämättä haltia veti veitsensä uudelleen esiin. Oksien rasahtelu kuului uudelleen. Ei, hän ei ollut kuvitellut. Fjallakin kohotti päätään ja höristeli kohti pimeyttä. Mitä ihmettä siellä on? Haltia katsoi Albieroon, miettien, oliko tämä kuullut saman.

Albireoa huvitti Cirissën vastaus. Hänelle kaupunkiin pääseminen tai sieltä lähteminen ei juuri tuottanut vaikeuksia, kulta ja tummanpuhuva olemus sai arvokkaimmankin vartijan kiertämään sääntönsä. Eihän hän juuri kaupungista poistunut, sillä jatkuvista rajanylityksistä nousisi pian häly, ja sitä Albireo vähiten halusi. Mieluiten hän valtasi Payonin tyhjät kadut Aisleshionin kanssa, saaden nauttia täydellisestä rauhallisuudesta vain omien ajatustensa kanssa.

Luoden katseensa taas todellisuuteen Albireo katsoi hieman kummaksuen Cirissën ja tämän asperiin käytöstä. Näillä oli ilmiselvästi rikkumaton luottamus toisiinsa, mutta tytön hempeät puheet.. Hän vilkaisi Aisleshionia, jonka mustuuttakin mustempi karva hohti hienoisesti. Tämä ei ollut liikkunut juurikaan, vaan seisoi yhä valppaana, tummat silmät vaaleaan parivaljakkoon luotuina. Aisleshion oli ylpeä ja joidenkin mielestä jopa pahansisuinen ratsu, joka tuskin piittaisi Albireon hempeilystä. Toki Albireo luotti ratsuunsa, ja hänen ratsunsa luotti Albireoon, mutta heidän välillään oli luottamuksen lisäksi se erittäin harvoin tavattava kunnioitus, joka ylitti kaikki mahdolliset rajat. Heidän elämässään oli kuria ja voitontahtoa, säälimättömyyttä ja oman arvonsa tuntemista. Toisinaan hän saattoi nähdä ystävänsä silmissä itse kirjoitusten paholaisen, mutta hän ei ollut koskaan varma oliko sittenkin nähnyt vain itsensä heijastuksen.

Albireo havahtui kevyeen rapinaan metsästä. Hän katsahti joutsenhaltiaa ja tämän ratsua, he olivat myös huomanneet sen. Hitaasti hän käänsi tummankultaisten silmiensä katseen metsän pimeyteen. Joku aivan selvästi liikkui siellä, kävellen heitä kohti. Vasta nyt Aisleshion suvaitsi liikkua, uskomattoman äänettömästi se asteli Albireon toiselle puolen, tuoden kevyessä satulassa roikkuvan, valtaisan miekan tämän ulottuville. Albireo loi kiitollisen katseen ratsuunsa, aikomatta kuitenkaan vielä vetää asettaan huotrasta. Hän oli kiinnostunut metsän öisistä olennoista, ja kaipasi muutenkin jännitystä elämäänsä. Niin hän tyytyi laskemaan pienen, synkän ja kenties jopa vaarallisen hymyn metsän pimeyteen, valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa sieltä saapuisikaan.

//Anteeksi että on kestänyt, koeviikko päällä.

Fjalla asettui suojelevasti Cirissën eteen niin, että tämä kuitenkin näki äänten suuntaan. Hänen täytyisi nyt olla erittäin varuillaan, kääntäessään selkänsä Abireolle, varsinkin kun tällä oli miekka ulottuvillaan. Eihän sitä koskaan tiedä, saatan olla kahden vihollisen väijytyksessä. Cirissen luontainen epäluuloisuus nosti jälleen päätään. Joutsenhaltia viittasi ratsuaan siirtymään hänen taakseen, jotta hän saisi nojata selkäänsä sen kylkeen. Pehmein, äänettömin askelin Fjalla siirtyi Cirissën taakse, nyt Albireo ei voisi iskeä häntä selkään ainakaan huomaamatta. Tämä oli taas hetkiä, jolloin Cirissë oli kiitollinen ratsun olemassaolosta. Silmänräpäyksessä he olisivat poissa.

Cirissë otti kasvoilleen jäätävän rauhallisen ilmeen, vilkaisi sitten Fjallan lavan ohitse Albireoon. Tämäkin näytti rauhalliselta, ei ollut edes ottanut asettaan huotrasta. Joko tämän täytyi olla varma puolustustaidoistaan, tai sitten tämä todellakin oli väijytys. Cirissë muutti suunnitelmaansa ja nousi Fjallan selkään. Sieltä olisi ainakin helppo puolustautua, tai paeta. Ei joutsenhaltian omatuntoa olisi lainkaan pistellyt Albieron jättäminen tänne. Sota riehui kaupungissa ja muuallakin, tämä oli aikaa jolloin vain vahvimmat selvisivät ja tärkeintä oli pelastaa oma nahkansa. Eikä tyttö edes uskonut, että Albiero häviäisi taistelua, ellei metsästä tulisi ihan jotain yliluonnollista. Oksat rysähtivät ja tumma hahmo astui aukiolle.

Karhu. Ihan tavallinen karhu. Cirissën eläintaikuuden lahja oli linnuissa, joten hän ei välttämättä saisi yhteyttä karhun mieleen. Ruskeat silmät kääntyivät häneen, joten hän päätti yrittää.

//Joo, sama täällä..//

Albireo katsoi välinpitämättömänä Cirissën temppuilua asperiinsa kanssa. Paetkoon vain, jos noin arka oli luonteeltaan, hän jäisi tänne mitä ikinä sieltä tulisikaan vastaan. Hänen elämästään oli tullut turhan yksinkertaista ja yllätyksetöntä Valhallaan muuttonsa jälkeen, pienet virikkeet olivat aina tervetulleita, olivat ne kuinka vaarallisen oloisia tahansa. Pettymys oli pienoinen öisen hiippailijan paljastettua itsensä tavalliseksi mesikämmeneksi. Eikä edes vihaisen oloiseksi sellaiseksi.
"Karhu.." Albireo tuhahti hieman halveksuen. Tokihan hän saisi nopeasti karhun ärsyyntymään, jolloin siitä voisi irrota edes jotain huvia. Syötäväksi siitä ei ollut, karhun veri maistui kaamealta.

Kaikessa hiljaisuudessa Albireo ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta Aisleshionin epätavallista rauhattomuutta. Tämän lihakset olivat jännittyneet, ja kaula oli taipunut kevyelle kaarelle. Albireo silitteli rauhoittavasti ratsunsa kaulaa, vilkaisten vielä uudelleen tuota metsän asukkia, antaen katseensa viipyä hetken Cirissëssäkin. Mitä ihmettä tämä oikein teki? Haltia näytti siltä, kuin yrittäisi puhua karhulle äänettömästi. Albireo ei olisi antanut paljonkaan tytön onnistumisen puolesta. Karhut olivat uppiniskaisia ja hieman typeriäkin, suututettuina silti vaarallisia. Eläimille puhuminen oli yleensäkin ottaen.. no, typerää.

Aisleshionin hermostunut olemus ei kuitenkaan poistunut, ja Albireo alkoi olla hieman huolissaan tämän puolesta. Hän luotti ratsunsa arvostelukykyyn varsinkin, jos paikalla oli jotain erityisen pahaa tai hyvää, sanottiinhan hevosta joskus itse paholaisen lemmikiksi. Vilkaistuaan vielä kerran karhua Albireo huomasikin syyn, sen takkuiseen karvaan oli poltettu ilmeisesti jollain raudalla pahoja merkkejä. Se riitti Albireolle, joka veti yhdellä pitkällä vedolla miekkansa esiin, tuntien jälleen sen miellyttävän raskauden käsissään. Varmasti hän tarttui siihen paremmin, tuijottaen silmää räväyttämättä outoa eläintä.

//Joo, köh, mielikuvituksetonta..//