Pettävä peilikuva

[[Sever, alahan kipitellä ja mukaan voi tulla vapaasti kolmaskin osapuoli, jos kiinnostaa~]]

Tiesitkö, että peilikuva valehtelee aina ? Toisinaan se lihavoittaa katselijaansa, välillä taas näyttää kieroon kaikki virheet, jos niitä jäät tihrustelemaan. Aina pitäisi luottaa vain muiden kanssaeläjien kommentteihin omasta ulkonäöstäsi, sillä kauneushan on tunnetusti katsojan silmissä - varsinkin, jos olet todella itsekriittinen persoona. Pikku kivi putosi plumpsahtaen rikkomaan veden tasaista pintaa, jonka päälle nyt muotoutui monta värisevää lainetta. Kivi itse upposi aina pohjaan asti, missä se tästä lähin pysyisi ja levättyisi. Olihan sillä varmasti parempi pinnan alla, kuin ihmisten jaloissa. Monen kuukauden uurastuksen ja kieroilun ohelle oli mahtunut ainoastaan yksi tylsä vapaapäivä, jonka tämä lähteen ääressä istuva neito näytti viettävän kaapunsa huppu tiukasti sarvien suojana. Ulkona liikkumiskiellon vuoksi Mimirin viisauden lähdekkin jäi omaan jylhään yksinäisyyteensä ja mikäs sen parempi takiaisdemonittarelle ? Tämä oli saanut kuulla noin viikko sitten elämänsä saarnan, kun pieni kömmähdysten sarja oli sysännyt hänet ulos sovitusta aikataulusta. Lelouch oli selvästi nauttinut sätinnästä ja kuten tavallista Soura puolestaan vain myönsi jokaisen virheen.

Kuihtuva huokaisu. Istuallaan ollut neito nousi ylös ja pudotti loputkin pikku kivet veteen sormien lomitse. Hah, muka tämä antaisi viisautta ? Kaikkea muuta. Ties kuinka moni oli siinä uittanut hikisiä jalkojaan tai kylpenyt - epähygieenistä ja niin ominaista ihmisluonnolle. Siitä juolahtikin mieleen, että taas se sama tunne kalvasi häntä. Aivan kuin joku koko ajan seuraisi silmillään naisen selkää - välillä tämä kuvitteli myös kuulevansa askelia takaansa, mutta kun hän kääntyi niin eteen aukeni pelkkä tyhjyys. Ehkä mielenterveys alkoi rapistua näissä hommissa.
No, samapa tuo. Nyt valkeaveriköllä olisi ainakin aikaa käydä omassa kodissaan hakemassa loput tavaransa piilopaikkaan. Elämänsä oli muuttunut kertaheitolla ruhtinaallisemmaksi - riitti vain, että isäntä oli palannut ja tarjonnut yhtä huonetta. Yhä Souran mielessä kuitenkin kyti epäilys, että tarjoukseen oli koira haudattuna, mutta eikö sanottukkin että piti antaa virran viedä ? Se mitä tulisi tapahtumaan tulevaisuudessa ei ollut kenenkään nähtävissä, vaan vain koettavissa. Verkkaisesti pitkäsarvi lähti astelemaan puun viertä hipoen kohti tutumpaa kujastoa, jossa sotkuisan pölyinen kämppä odotti tuuletusta.

[[Lyhkäisä aloitus, mutta enpähän nipota ainakaan laadustani \o/.]]

//Ja täältähän Sever kipittää~//

Mimirin viisauden lähde, se sai yleensä melkoisen paljon vieraita osakseen, jotka halusivat hakea sieltä viisautta, mutta nyt siellä käyminen oli selvästi vähentynyt ja lähde oli jäänyt oman onnensa nojaan. Se sai olla aivan rauhassa. Nyt sinne oli kuitenkin tullut neitonen, ja toinenkin, mutta tämä toinen oli piilossa. Kultainen ja hopeinen silmä tiirailivat hieman rusehtavien lehtien lomasta tätä vaaleaverikköä. Ääntäkään ei kuulunut. Demoni oli hyvin ketterä ja taitava, hän osasi olla aivan ääneti jos vain halusi olla. Ja miksi hän oikein oli jaksanut raahautua viisaudenlähteelle? Juuri tämän demonittaren takia, joka katseli lähteen pintaa, tiputellen sinne kiviä. Punaiset hiukset heiluivat vienossa tuulessa puiden lehtien suojassa ja hienoinen hymy karehti miehen kasvoilla. Hän oli oikeastaan jättänyt suurimman osan vapaasta-ajastaan seuraillakseen tätä lajitoveria, johon oli sattumalta tutustunut. Oliko se vain pahainen sattuma vai kohtalo? Kuka ties. Viittaansa tämä veti paremmin kaulansa suojaksi ja sen viininpunainen väri onneksi sopeutui hyvin noihin varjoihin, jotka peittivät demonin koko olemuksen. Pääkallot koruissaan kolisivat hieman yhteen ja aseensa oli kiedottu ranteen ympärille. Katse ei väistynyt mihinkään suuntaan tästä neitosesta, Sourasta. Niin hän vihdoin ja viimein sitten sai kuin saikin tietää Ohdakkeen kirpuksi nimenneen neitosen nimen.

Mutta koskaan ei ollut Ohdakkeenkaan suunnitelmat täydellisiä. Puut olivat vanhoja ja sammaloituneitakin osittain ja eiköhän asennon vaihdoskin ollut jossain kohti paikallaan. Ja kun jalka siirtyi oksalta toiselle, niin märkä sammal vetäisi jalan luisuun ja demoni parka mätkähti maahan päistikkaa. Ja suoraan Souran eteen. Parahdus pääsi punapään suusta ja sitten vasta nolostus alkoi näkyä pienenä helakkana punana kasvoillaan. Ja Ohdakehan ei yleensä punastellut mutta nyt nolostus oli ihan liian suuri. Ja hänhän ei edes uskaltanut katsoa vaaleahiuksisen suuntaan, ei ollenkaan, mutta pystyikö hän olemaan katsomatta? Ei. Väkisinkin eri väriset silmät kääntyivät toista katsomaan ja samalla tämä nousi käsiensä varaan ja siitä ylös, hieman hoiperrellen, ja punaisista hiuksistaan pölyjä pyyhkien. Suupieltä nyki, pitäisikö hänen sanoa jotakin vai ei? Tilanne oli nolo ja pahimmaksi onnekseen toinen saattaisi vaikka alkaa kiljua, sehän siitä vasta puuttuisikin. Noh, hän toivoi että lajitoveri olisi sen verran kylmähermoinen nainen, ettei pienestä pillastuisi.
”Kuinkas sattuikaan...” punahiuksinen sai vihdoin mutistua jotakin suustaan, vaikkei se nyt ehkä mitään fiksua ollutkaan. Ja ihan kuin kala kuivalla maalla, herra availi suutaan ja mittaili katseellaan tilannetta. Sisimmässään ja mielessään tuo vain toivoi, ettei Soura alkaisi huutaa.

//Ihana aloitus <3//

//Ja Jonatuskin hyppää mukaan ^__^//


Kerrankin Katrin oli saanut edes jonkinlaisen syyn lähteä ulos, hän oli vaatimalla vaatinut saada saattaa luonaan haavojaan parannelleet soturit koteihinsa. Olihan se parantajan velvollisuus huolehtia potilaistaan loppuun asti. Xewin, velipuolensa Rikin kanssa löytämänsä ketun puolihaltia oli jättänyt kaupalle, hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että eläin vahingoittuisi juuri toivuttuaan entisistä haavoistaan. Kettu oli toipumisensa aikana selvästi kiintynyt Katriniin ja se olisi varmasti tervetullutta seuraa nyt toipilaiden sotureiden lähdettyä.

Nyt parantaja oli kotimatkalla, mutta hän oli tehnyt pienen kaarroksen käväistäkseen Mimirin lähteellä. Vesi, eritoten laaja meri, oli aina ollut hänelle rakas elementti, olihan hänen isänsä ollut merihaltia ja äitinsä animaaginveren vuoksi hän kykeni omaksumaan saukon hahmon. Mutta meri oli sen verran kaukana, ettei hän uskaltanut poiketa siellä, niinpä pitäisi tyytyä pieneen pysähdykseen Mimirillä. Siellä olisi hyvä koota ajatuksia, viisaan Mimirin huomassa.

Mutta sodasta huolimatta Katrin ei näköjään ollut ainoa paikalla. Toinen, tiukasti hupun alle piiloutunut hahmo, oli ilmeisesti juuri lähdössä. Puolihaltian teki melkein mieli avata suunsa ja aloittaa keskustelu, mutta tajusi hän sentään pitää leipäläpensä ummessa. Mistä sitä tiesi, millaisia olivatkaan ne, jotka näinäkin aikoina uskalsivat kulkea ulkosalla. Siis muut kuin Katrinin kaltaiset uteliaat olennot, jotka eivät vain osanneet pysytellä turvallisissa piiloissaan, vaikka järki siihen olisikin kehottanut.

Parahduksen ja mätkähdyksen saattelemana paljastui vielä yksi olento, joka kaatui juuri huppupään eteen. Mielessä juolahti ajatus, että kenties piileskelijä oli ollut jomman kumman killan soturi, joka oli ollut väijyksissä. Mutta vaikka tilanne saattoikin luvata vaaraa, ei Katrin voinut olla nauramatta toisen hullunkuriselle toiminnalle. Hänhän itsekin oli malliesimerkki kompuroijasta, joka meni kumoon vaikkei tiellä edes ollut mitään, siksi hänellä oli mielestään täysi oikeus ottaa hieman huvia muidenkin vastaavasta söhellyksestä. Jos parantaja olisi nähnyt jomman kumman olennon demoniset sarvet, olisi hän luultavasti ollut paljon hiljaisempi, mutta nyt nuo lajitunnukset peittyivät hänen näkyvistään.

Yksi ainut ironnut lehti ja outo kahina puusta saivat yhdistettynä valkeaverikön nostamaan katseensa ylöspäin. Hän odotti näkevänsä vain jonkin lihavan linnun soidinvirtta riekumassa, mutta ei - jokinhan oli pudota suoraan niskaan! Silmät melkein kuopistaan ulos pulpahtaen neito otti äkkinäisen peruutusvaihteen päälle ja vältti kiitos sen kivuliaan allejäämisen. Kädet olivat kohonneet rutistamaan kaapunsa rintapuolta, jossa sydän sijaitsi - hyvä, että mokoma enää edes tykytti!
"Mitä sinä oikein.."
Soura huohahti ja päästi irti kankaasta viimein. Tuota naamaa ei hevillä tullut unohtaneeksi, kyseessä nimittäin oli vanha tuttu Ohdake, joka näytti ikään kuin tarkoittaneensa laskeutua "tyylikkäästi" demonitaren eteen. Valitan, tällä kertaa ei onnistunut. Kyllähän tässä oli monenlaisia mahalaskuja tultu nähtyä ja koettua, mutta tuo oli ehdottomasti siitä noloimmasta päästä. Pelkästä myötähäpeästä sarvipää käänsikin kasvonsa muualle, sillähän tämän kömmähdyksen saisi kuitattua.

Hitaasti päässä alkoi raksuttamaan uuden kerran. Mitä nuorukainen oli toimittanut puussa ? Ei tuo aivan ollut hänen lajinsa ominaista käytöstä kivuta latvaan ja katsella sieltä ammoista maailmaa, kuin pikkulapsi nukkenäytöstä. Ruskeakatse palasi punapäähän tuon puhuessa, sattumaa ? Sitäkö se tosiaan oli ollut ? Hah, ei varmasti.
"Askelkin lähemmäs, niin alan huutamaan.."
Mistä uhkaus oli peräisin ? No, tietenkin siitä, että nuorekko oli alkanut elättelemään huolestuttavia ja paisuteltuja mielikuvia päässään. Täällä ei tuntunut olevan muita, vain he kaksi ja se riitti. Sormia napsauttamalla Soura päästi ensimmäisen neitikiljaisun kumpuamaan kurkustaan ulos ja uskokaa pois - se oli vasta alkua.
"Sinä pervessi, kyttäsit minua tuolta!"
Johan Ohdakkeen naamalla kukoistava punastuskin sen kertoi, että oksalla roikkumiseen liittyi tämä valkeasuortuvainen kiukkupussi.

"Sinä olet varmasti se, joka on seuraillut minua! Jok'ikinen päivä, kun olen astunut ulos, niin selässäni on roikkunut silmäpari!"
Siis sehän oli vasta oletettus, että joku mukamas oli seurannut neitiä. Monet ihmiset, varsinkin jollain tavalla mielisairaat, kuvittelivat herkästi olevansa mielenkiintoisempia kuin olivatkaan. Näin oli tainnut sattua myös Souralle, joka elävöitti hysteeristä rääyntäänsä huiskimalla käsillään Ohdaketta etäämmälle.
Ja kuinka ollakkaan - eräs kolmas henkilö oli jäänyt toistaiseksi täysin huomioitta kaiken tohinan keskellä.

Kuinka ihmeessä siinä olikaan päässyt niin käymään? Punatukka oli tippunut puusta, kun jalka oli lipsahtanut märkään kohtaan. Tumps oli vain käynyt ja mies oli alhaalla, suoraan tuon ruskeasilmäisen lajitoverin edessä. Puna nousi naamalleen, tuolle komealle, ja hän ei voinut kuin odottaa, miten Soura mahtaisi reagoida. Niin, hänhän oli viime tapaamisellaan loppuen lopuksi kuullut neidin nimen. Ja sitten vielä epätoivoinen toteamus päälle, kun demoni nousi pystyyn ja haroi hiuksiaan, voivotellen samalla kuinka pölyiseksi oli tullut ja kaikkea maan ja taivaan välillä, liittyen tietenkin herran rakkaaseen ulkonäköön. Kuinkas muuten. Ulkonäkö oli miehelle kuitenkin tärkeä ja rakas asia, eihän sitä nyt ihan kuka tahansa hurmannutkaan naisia. Piti sitä näköä olla, sillä sai melkein kaiken mitä halusi, ainakin demoni toivoi niin - tai siis uskoi. Hän oli komea, hän oli Ohdake. Punahiuksinen piti itseään komeana ja luuli aina saavansa kaiken huomion mitä hän halusikaan. Ja nyt kiiri katse vielä hetkeksi yläilmoihin, josta kuului linnunlaulua. Hänen satakielensä tuolla jossain lirkutti kaunista lauluaan.

Kröhöm, sitten katse harhautui jälleen Souran suuntaan, punan yhä loistaessa miehen kasvoilla viimeistä päivää. Hän ei todellakaan ollut ottamassa askeltakaan lähemmäs toista, pikemminkin olisi mies voinut kirmata saman tien karkuun. Hänen vakoilunsa oli mennyt hieman mönkään, ja nyt se potutti häntä ja suuresti. Lisäksi toinen ei todellakaan ottanut tätä mitenkään hyvin. Ja niinpä niin, juuri kun Ohdake pääsi toivomasta tätä asiaa, että ruskeasilmäinen ottaisi kaiken ihan iisisti, niin toinen kiljaisi. Ohdakkeen silmät pyöristyivät ja tämä hyssytteli toista, kunnes se sitten katosi vaaleaverikön lausahdukseen. Perverssi! Ja taas suu aukeni vähän väliä kuin happea haukkovalla kalalla, mutta mitään äännähdyksiä ei mies kurkustaan saanut ulos. Ehei hän ei kuitenkaan ollut mikään perverssi.

Ohdake perääntyi pari kolme askelta ja eripari silmät katselivat koko ajan toista. Soura jatkoi puheluaan, ja punatukan pää painui hieman alemmas. Hänen ei käynyt kieltäminen, sillä hänhän oli seuraillut Souraa aina vain kun oli mahdollista. Hän ei ollut edes jaksanut paneutua omaan harrastukseensa, naisten sydämien särkemiseen.
"En edes ole seuraillut, nyt sinä kirppu puhut ihan höpöjä!", Ohdake vihdoin sai koottua itsensä ja puna kasvoiltaan hälveni mukavasti pois. Nyt mies katsoi suoraan ruskeasilmäistä ja seisoi ryhdikkäästi. Ja vielä pari askelta taaksepäin, toisen huiskutuksien ansiosta. Eikä ollut Ohdakekaan huomannut yhtä toisaammalla.
"...miksi ihmeessä seurailisin sinua joka päivä?" Ja vielä jotakin puolustukseksi ja kulman kohotus ja omahyväinen, Ohdakkeelle tyypillinen, virne naamalle.

Kumpikaan kaksikosta ei ainakaan näyttänyt kuulleensa Katrinin vahingonilosävytteistä naurua tai huomanneensa muutoin hänen läsnäoloaan. Muina naisina tuo puolihaltia siirtyi hieman lähemmäksi, napatakseen uteliaisiin korviinsa jokaisen lausutun sanan. Tuo uteliaisuus oli kyllä useammin kuin kerran ajanut hänet ongelmiin, mutta aina hän oli myös selvinnyt niistä, miksi siis huolimaan. Ja vaikuttihan tämä kehitteillä oleva draama paljon mielenkiintoisemmalta kuin uutiset sodan kuolonuhreista ja muista masentavista aiheista.

Jo muutaman askeleen liikahdus tarjosi uuden kuvakulman ja nyt Katrin havaitsi viimein puusta pudonneen sarvet. Demoniko puussa olikin piileskellyt? Kaksikon sananvaihtoa kuunnellessaan parantajatar muodosti nopeasti oman käsityksensä tapahtuneesta. Kyttääjän demonisuus sai meripihkasilmäisen kallistumaan huppupäisen naisen kannalle, eiväthän tuon sarvet näkyneet hupun alta niin, että Katrin olisi osannut arvata hänenkin kuuluvan samaan lajiin puusta pudonneen miekkosen kanssa.

Huppupäisen naisen lausuttua ilmoille syytöksensä puolihaltia lähti määrätietoisen näköisenä harppomaan kaksikkoa kohden, terävien sanojen kierrellessä jo kielellä. Kaivattiin häntä tai ei, hän aikoi kyllä lausua tuolle miekkoselle muutaman valitun sanan tukeakseen huppupäistä naista. Saappaat tömähtelivät maahan ja ilme oli melkoisen tuima, ainakin Katrinin ilmeeksi, mutta äkkiä se vaihtui hieman säikähtäneeksi.

Luonnollisesti polulla oli kiemurtanut puunjuuri, johon Katrinin jalka ei vain voinut olla tarrautumatta. Kädet saivat vispata ilmaa kuin parhaatkin myllynsiivet ja muutaman horjahtavan askeleen jälkeen puolihaltia seisoi jo tukevasti vain muutaman askeleen päässä demonista. Ainakaan hän ei ollut lentänyt rähmälleen kuten tuo, ottaisi vain oppia. Parantajattarelle kaatuilu ja kompurointi oli arkipäivää, niinpä hän ei osannut edes mennä lainkaan hämilleen horjumisensa jäljiltä.

"Kuulkaahan nyt", saattoi suorastaan kuulla kuinka Katrin nielaisi 'hyvän herran' tästä välistä, eihän sellainen nimitys hänen mielestään ollut lainkaan demonille sopiva. "Jos tämän naisen sanoissa on lainkaan totuuspohjaa, mitä minä en kyllä epäile, saisitte todellakin hävetä tekojanne. Eikö aikuisella olennolla voi olla mitään muuta tekemistä kuin leikkiä piilosta ja säikytellä toiset henkihieveriin, tuollainen typeryys kertoo vain erittäin alhaisesta älykkyyden tasosta, mikä kyllä teistä paistaa ulos muutenkin. Voisitte antaa edes pienen osoituksen sisällänne piilevästä järjenhippusesta pyytämällä moukkamaista käytöstänne anteeksi tältä naiselta ja jättämällä hänet rauhaan, se olisi hänelle varmasti suuri helpotus kun ei enää tarvitsisi katsella tuollaista pärstää."

Katrin oli tosiaankin jälleen päästänyt kielensä valloilleen, oikeastaan hän nautti siitä kun sai pyöritellä sanoja kielellään ja suoltaa ne ulos tulvana, aina sellaisten asioiden puolesta, joita hän piti oikeina. Nyt tuon demonin käytös oli naisen kertoman vuoksi saanut Katrinin tuohtumaan, eikä asiaa kyllä ainakaan auttanut, että kyseessä oli nimenomaan demoni. Kuten useimmat, myöskään meripihkasilmäinen ei arvostanut tuota rotua.

Voi kuinka pimeyden herra oli omannut epämiellyttävän tunteen heti aamusta lähtien. Tämä oli miettinyt, mihin hänen ihanainen Souransa menisi viettämään ainoaa vapaa päiväänsä. Ei niinkään, että Lelouch olisi tahtonut vahdata alaisiaan kellon ympäri, mutta tämä päivä oli antanut antoisasta tee kupposesta lähtien epäilyttäviä merkkejä, että pakkohan sitä oli lähteä ulos tarkistamaan! Mies oli hoidellut kyllä alamaailman asioita tähän hetkeen asti, mutta nyt oli uteliaisuus vienyt demonin huomion töistä muualle.

Lelouch oli kyennyt aistimaan Souran läsnäolon viisauden-lähteellä ja oli siis tiensä sinne suunnannut. Pitkää kävelymatkaa puiden ja sammalten seassa demoni ei ollut kuitenkaan lähtenyt kävelemään, hän käytti omalle asemalleen käytännöllisempää tapaa liikkua, pimeyden läpi liikkumista. Demoni oli päättänyt astua pimeyteen ja antaa sen kuljettaa hänet lähteelle. Portaalin tapainen ilmestyi lähteelle josta tietenkin tämä pimeyden herra asteli paikalle. Maan olisi voinut vannoa vavahtelevan, lähteen lopettaneen pulppuamisensa ja tuulen tyyntyvän miehen astuessa kaikessa mahtavuudessaan paikalle. Elegantilla käden liikkeellä mies siirsi tumman sinisiä hiuksiaan pois verenpunaisten silmiensä edestä. Kunhan tuo oli saanut kohennettua ulkonäköään oli show jo käynnissä. Soura kiljui ja uhkaili jollekkin jotakin, mitä demoni ei ollut viitsinyt pistää merkille, joku sekasikiö puolestaan oli hihitellyt sivussa ja rynnännyt väliin saarnaamaan toiselle demonille jotakin. Lelouch tunsi kuinka hänen päätään alkoi särkemään tämä täydellinen sekasorto! Kaikki oli sekaisin ja nuo tekivät itsensä naurunalaiseksi. Lelouch itse ei voinut kyllä alkaa nauramaan, hänestä se kun olisi ollut niin rahvaanomaista tällaisessa tilanteessa.
Hetken tilannetta arvioidessaan, mies itse päätti pysyä lähteen lähellä, miksi hänen pitäisi lähteä liikkumaan noiden kolmen luokse, kun voisi yhtä hyvin seisoa siinä ja antaa heidän tulla hänen luokseen? Lelouch huokaisi hyvin raskaasti, aivan kuin hän olisi katsellut teatterissa täyttä fiaskoa, missä oli kaikki särmä, säännöllisyys ja se kaikki, mitä teatteriin kuului? Jos tämä oli olevinaan joku draama, niin tämä oli huono sellainen.

Laimea taputus alkoi kuulua lähteeltä. Lelouch iski kämmeniään hyvin mitään sanomattomana yhteen. Tämän naurettavampaa tilannetta ei kyllä voisi kukaan muu saada aikaan kuin Soura, tuo nainen pisti itseään aina paremmaksi. Ja ehkäpä Lelouch nautti tällaisesta liioittelusta. Ehkäpä tuo nautti siitä että sai yllättää tuon naisen juuri tällaisista tilanteista ja esittää itse olevansa niin täydellistä ja kaikki tietävää. Joka tapauksessa, nyt tuo taputti täydelliselle fiaskolle. Mutta tätäkään "suosion osoitusta" ei kauan kestänyt, kun herran toinen käsi laskeutui otsalle pitelemään päätään tuskan takia.
"Päätän lähteä ulos ja mitä näenkään? Ah, voi kunpa en olisi noussut tänään ylös ollenkaan."
Lelouch sanoi muka hyvinkin tuskissaan ja piteli ah-niin-täydellisiä kasvojaan.
Kaiken tämän Lelouchen näytöksen keskeltä, sivusilmällään tuo kuitenkin tarkkaili Ohdaketta. Kuka kumma tuo demoni oli? Heti alkujaan Lelouch ei edes halunnut tulla toimeen toisen kanssa, hänellä oli paha tunne tuosta miehestä, että olisi voinut suorastaan hirttää toisen lähimpään puuhun. Mutta koska Lelouch oli aatelinen mies, hän piti päänsä ja oli kuin ei olisi toisesta juuri mitään välittänyt. Tuo toineen sekasikiö puolestaan ei herättänyt mitään sen suurempia epäilyksiä, kunhan oli joku onneton joka oli eksynyt paikalle soittamaan suutaan.

#Tuota...niin...Lulun...mahtava...saapuminen...joka on...aika...sekava#

Kirppu! Joko taas tuo käyräsarvinen pukki uskaltautui nimittelemään häntä kirpuksi, vaikka koko eroa ei ollut suunnilleen silmin havaittavissa. Maata polkaisten äkämystyneenä, neito heilautti käsiään vieläpä suuressa kaaressa sekä alkoi perustelemaan, miksi Ohdakkeella olisi hyvä syy seurata häntä:
"Ensinnäkin olen varmasti ainut lajitoverisi täällä, toisekseen olen nainen ja kolmanneksi.."
Luettelo jäi vain valitettavan lyhyeksi, kun yht'äkkiä varoituksitta väliin ilmaantui joku paasaamaan suu vaahdossa. Kulmat kurtistuivat niin, että pari ryppyä pääsi rumentamaan muuten niin nuoruuden sileää hipiää. Kuka tuo sekaverinen tallaaja oli ja millä rohkeudella toisella oli pokkaa asettua kahden demonin "ristituleen". Ai niin - eihän Souraa voinut tunnistaa demoniksi, kun huppu peitti pitkät sarvet ja kasvot eivät olleet mitenkään ihmismäisyydestä poikkeavat. Maireaa hymyä silti ei voinut estää, kun toruntavirtaa kuunteli. Johan sai Ohdake nokilleen niin ettei varmasti unohtaisi sitä vähään aikaan!
"Voi kiitos, ystäväni. Tämä mies onkin jo ahdistellut minua liian pitkään."
Voisi vaikka vannoa, että valkeaverikkö ehti salaman nopeasti vilauttaa kieltään punasängelle, äänikään toki ei niin ikään ollut mitenkään ylinäyttelevä.

Mutta jokaisella ilolla on oma aikansa, ja nyt tuli tämän päättymisen vuoro. Pitkiin korviin kantautui selvästi taputus, jota seurasi tuskastunut henkäisy. Virneen puolikas valahti olemattomiin Souran kasvoilta - Lelouch -herra oli täällä!
"Oh, Lordini!"
Kämpelön hätäisesti kumarrukseen nytkähtänyt neito oli päästä liiankin läheiseen tuttavuuteen maaperän kanssa. Äsh, himspkatin huono tasapaino se osasi aina vaivata! Vielä jonain päivänä hän kykenisi Punasarven lailla loikkimaan katoilla, mutta ennen tätä tulevaa koitosta piti keskittyä nykyisiin:
"Kuinka Te tänne eksyitte ? Oletin Teidän pysyttelevän kotona."
Oletuksia olisi ehkä turha laukoa ääneen, vaan tehty mikä tehty. Hän hivuttautui hieman sivumpaan suojatakseen alkuperäisiä seuralaisiaan, vaikka eivätpä nuo olleet välttämättä sitä ansainneet. Miksi tämä suojelisi kahta puolituttua omalta isännältään, joka oli suorastaan leppoisan oloinen ?

Noh, vastausta tarkemmin ajatellen, totesi Soura Lelouchen olevan maakunnan petollisin olento. Herra tuskin kaihtoi omien alaisiensa tappoa pienistä virheistä, niin miksi mies siis jättäisi ventovieraat ohikulkijatkaan rauhaan ? Yksinäinen elo neljän seinän sisällä vaati omat veronsa, eikä paineiden purkautuessa kyselty kehen sen sai tehdä.
"Ette kai ole eväämässä vapaapäivääni ?"
Tuokin sattui nyt vain tupsahtamaan mieleen, kun puhuttiin mustahiuksisen nuorukaisen arvaamattomuudesta. Korvat luimuun painuen vilkaisi Soura Ohdaketta ja tuntematonta suupalttia pahansuovasti - se olisi tuon kaksikon vika, jos hän joutuisi pakkopullaiseen työhönsä tältä seisomalta takaisin!
"Minulla ei ole mitään tekemistä näiden kahden kanssa."
Varmuuden vuoksi Soura korosti vielä sitä, ettei halunnut tahria mitenkään Lelouchen nimeä toimittamalla tyhjänpanttisia hetkiä ventovieraiden seurassa. Samalla suojamuuri vain kasvoi tuon selkänsä takana majailevan parivaljakon ympärillä, vaikka se ei välttämättä siltä kuullostanutkaan korvaan.

Ohdake oli oikeasti häpeän vallassa, kun oli mennyt tipahtamaan Souran, tuon jo tutuksi tulleen neitokaisen eteen ja puna oli levinnyt noille kasvoille. Kunnes tämä oli sitten saanut itsensä jälleen kasaan ja alkanut kirputella tuttavuuttaan, kuten viime tapaamisella, ennen kuin hän oli sitten vihdoin ja viimein saanut tietää lajitoverinsa nimen. Soura. Niin, tämä vaaleaverikkö oli, ja melkoisen söpökin vielä kaiken kukkuraksi. Ja mitä olikaan tehnyt tämä punatukka kaiket päivät? Seuraillut varmaan ainokaista lajitoveriaan joka paikkaan. Ei Ohdakkeella oikein ollut mitään muutakaan tekemistä, työtön kun oli, eikä sitä työtä niin helposti saanut, kun oli henkivartijana epäonnistunut, tokkopa tosin Ohdake itse edes jaksaisi asian eteen vaivaa nähdäkään, että hankkisi rehtiä työtä. Olihan hänen suurin harrastuksensa ja ilon aiheensa nytkin viattomien naisparkojen sydänten särkeminen.

Kun Soura sitten aukaisi jälleen suunsa ja kertoi syitä, miksi toinen olisi seuraillut häntä. Virne kohosi komeille kasvoilla ja käsi siirtyi mietiskelevästi haromaan tuota pientä leukapartaansa, katseen tietenkin koko ajan pysyessä Sourassa, kunnes sitten paikalle saapui joku muukin. Pahainen ihminen, siltä tuo ainakin näytti, ja siinä saarnasi hänelle kuin pappi aamenta. Silmät suurenivat jokseenkin ja käsi tipahti sivulle, jolloin suu loksahti auki. Mitä ihmettä?! Miksi tuollainen mammarainen tuli hänelle aukomaan päätään? tylsistynyt, tosin oikeastaan enemmänkin kimpaantunut murahdus kantautui kurkusta ulos ja tämä risti kätensä rintakehänsä päälle, ja naama vääntyi taas oikeaan virneeseen, kunnes alettiin saarnata demonin älynlahjoista. Parkaisu tulvahti väkisinkin ilmoille, oliko toinen sanonut häntä älyttömäksi? Alhainen älykkyys paistoi hänestä! Silmäkulmaa nyki ja pahasti, kun toinen alkoi saada tarpeekseen, ja kun toinen sitten vihdoin lopetti niin, jalka naputti ärsyttävän tasaiseen tahtiin maanpintaan. Eripari silmät olivat käännettyinä poispäin, kummastakin neitokaisesta, varsinkin tästä tuntemattomasta. Miksi toisen oli juuri tänään pitänyt eksyä lähteelle?

Ja kun Ohdake sitten oli tokaisemassa naiselle jotain vastaan, kuului laimea taputus jostakin lähteeltä. Ohdake siirsi katseensa äänen suuntaan, kädet yhä ristissä ja ilmeensä kovinkin puhuva. Tämä katsoi tulevaa, ja nyt puhuvaa sinitukkaa pitkin nenänvarttaan, ja tuhahti ärtyneesti. Kuka tuokin nyt luuli olevansa? Mikäkin mahtailija. Punatukka oli omasta mielestään paljon vetovoimaisempi kuin tämä toinen. Ja Soura tunsi tämän... Hieman toinen kulma kohosi ylemmäs, kun Soura puhui tälle tummatukalle. Eihän tämä nyt ollut ollenkaan järkeenkäypää! Ohdake napsutti yhä saappaankärjellään maata, tahallisesti, jos joku vaikka ärsyyntyisi toistuvasta äänestä ja mulkoili sinihiuksista, paikalle osunutta miestä.

Hienoinen virne nousi kasvoilleen, kun vaaleaverikkö, lajitoverinsa sanoi, ettei hänellä ollut mitään tekemistä muun kahden kanssa. Ja siinä vaiheessa oli Ohdakekin aukaamassa suutaan, kun sitten sulki sen nopeasti, tuntiessaan herran ja ajatellessaan kunnolla mitä esimerkiksi Soura oli puhunut. Oliko hän todellakin älyttömän tyhjäpää? Toinenhan oli Lelouch! Noh, sehän tekikin tästä hauskempaa. Vielä valloittavampi virne kohosi noille komeille kasvoille ja käsi siirtyi jälleen hieromaan leukaa ja partaansa. Tämä katseli arvioiden Lelouchea ja sitten katse käväisi nopeasti tässä tuntemattomassa naisessa ja sitten jumittui ihan tahallaankin Souraan. Käsi leualta siirtyi huitaisemaan hiussuortuviaan paremmin ja sitten kuului pieni köhäisy. Ärsyttävä naputus lakkasi ja Ohdake avasi suunsa.
"Niin että päivää vaan kaikille", katseensa oli koko ajan kohdistettu Leloucheen ja äänensävy oli ivallinen, samoin kuin virne kasvoillaan, ja ihan tahallaan mies tämän tekikin.

Taas sitä nähtiin, kuinka hyvä Katrin olikaan tunkemaan nokkansa toisten asioihin uteliaisuuden ja avuliaisuuden nimissä. Punatukkainen demoni sai osakseen aikamoisen saarnan, vaikkei puolihaltialla oikeastaan ollut moiseen mitään perusteita huppupäisen naisen sanoja lukuunottamatta. Mutta kieltämättä Katrin oli nauttinut saadessaan näyttää jälleen yhdelle itsestään liikoja kuvittelevalle typerykselle kaapin paikan, kuten hän itse tilanteen näki. Oppisipa mokoma sarvipää jättämään naiset rauhaan, jos nuo eivät hänen seuraansa halunneet.

"Voi kiitos, ystäväni. Tämä mies onkin jo ahdistellut minua liian pitkään", ruskeasilmäinen nainen kiitti Katrinia. Ainakaan puolihaltia ei ollut tulkinnut tilannetta aivan väärin ja sotkenut sitä vain entisestään, sellaistakin kun oli toisinaan päässyt tapahtumaan. Pelkällä hyvällä tahdolla ei pitkälle pötkitty, jos paikalle ei tarvittu ylimääräistä suuta laukomaan mielipiteitä. Katrin oli jo aikeissa vastata toisen kiitoksiin, kun kauempaa lähteeltä kuuluvat laiskat aplodit saivat hänetkin kiinnittämään huomionsa sinne ilmestyneeseen mieheen.

Jokin tummahiuksisen miehen olemuksessa ja hänestä huokuvassa voimassa tuntui herättävän pieniä pelon väreitä Katrinissa, toisaalta taas tulija kiehtoi meripihkasilmäisen uteliaisuutta. Mies tunsi selvästi toisen naisen, taisi itseasiassa olla jonkinlainen työnantaja kaksikon puheista päätellen. Kuvio alkoi kiehtoa puolihaltiaa yhä enemmän, mielikuvitus laukkasi ja kehitti kaikenlaisia selityksiä tilanteelle, utelias luonto janosi lisää tietoa. Kaikkein eniten Katrinia kuitenkin ilahdutti se, että viimeinkin tapahtui jotain. Kyllähän hän piti turvallisuudesta ja tasaisuudesta, mutta rajansa kaikella! Jäljellä oli kuitenkin vielä aimo annos sitä villikko-Katrinia, joka velipuolensa kera oli tehnyt nuorempana kaikenlaista enemmän tai vähemmän kiellettyä.

"Minulla ei ole mitään tekemistä näiden kahden kanssa", nuo huppupäisen lausumat sanat ja sitä edeltänyt mulkaisu saivat Katrinin hämmentymään. Miksi ihmeessä toisen piti noin vakuuttaa olevansa vain sattumalta paikalla, eikö hän muka saanut käyttää vapaa-aikaansa kuten halusi? Puolihaltia alkoi jo lähes ladella mieltään painavia kysymyksiä ilmoille, mutta kerrankin hän tajusi pitää suunsa kiinni, jokin naisen käytöksessä ja tummahiuksisen miehen olemuksessa sai hänetkin hieman varovaiseksi. Toisin oli sarvipäisen demonin laita, tuo ei epäröinyt lausua ivallista tervehdystään julki.

"Alaisenne vapaa-ajanvieton tuskin tarvitsee kuulua teidän murheisiinne", Katrin totesi punasilmäiselle miehelle, hän ei kuitenkaan osannut olla sanomatta mielipiteitään ääneen. Aivan tavallista purevuutta lausahduksessa ei kuitenkaan ollut, eikä se saanut seurakseen samankaltaista litaniaa kuin yleensä. Jokin tuossa miehessä kykeni hillitsemään jopa kerkeäkielistä parantajaa.