Because of you I am alone

[Arppaa with mamma ^^
Otin sellasen aluksen, mis sulla ei ole yhtäkää peliä ((:]

"Hophop, vielä vähän matkaa.. Yksi, kaksi, kolme, neljä.. "näin kaikuivat pimeydessä yksinäiset sanat. Kello löi varmastikin jo kahdeksaa illalla, myrsky tuntui vain nousevan. Tuohon kellon aikaan tuossa säässä ei varmastikaan kukaan hihhuloinut mielellään laivojen kansilla. Tokihan niitä poikkeuksiakin oli. Navire höllkäsi kaikin voimin voimakasta tuulata vasten kohti satama Njordia, jossa hänen määränpäänään olisi jokin upea laiva. Hän voisi kirjoittaa tohon laivaan hänen kommenttinsa isälleen ja äidilleen, saisivat kuulla kunniansa. Ja hän kirjoittaisi viestin kivellä, raapustaisi sen laivan kylkeen kaikin voimin niin, että se näkyisi jokaiselle ohikulkijalle. Kaikki tietäisivät, että hänen äitinsä oli hyljännyt hänet kadulle yksin kuolemaan. Mutta onneksi hänen nuoruuteensa kuuluu pelastuminen, hän todellakin eli vielä.

Tuo nuori poika ei ollut pukeutunut mitenkään erikoisemmin, vaikka keli olikin kylmä ja taivaalta satoi jäätävää vettä. Naviren yllä oli melko kulahtanut musta lyhythihainen paita sekä ruskeat pussihousut, joiden varret oli sullottu pitkien saappaiden varsiin. Hänen vaaleat hiuksensa olivat pienellä poninhännällä takaraivossa, vaikkakin sieltä täällä puski epätoivoisesti muutama hius harottamaan. Hänen "eripariset silmänsä" tähyilivät pitkin sataman laivoja, tai todellisuudessa hänen vihreä silmänsä joka vielä näki, etsi sopivaa laivaa hänen viestilleen.
Tuo 10 vuotias nuori herra oli päättänyt, että hän saisi keinolla millä hyvänsä kostettua sydämettömälle äidilleen ja maailmankuululle isälleen, joka välitti enemmän kompassistaan kuin omasta pojastaan, jossa virtasi häne oma verensä.

Navire saapui viimeinkin satamaa. Hän pysähtyi hetkeksi ja jäi vilkuilemaan laivojen suuntaan. Hänen silmänsä osui heti Meri-Enkeliin, mutta se oli niin pieni kohde hänen maagisille raapustuksilleen. Argo taas oli vieläkin pienempi, eikö tässä satamassa ollut yhtään hieman suurempaa laivaa. Mutta nopeasti tuon nuoren merirosvon kasvoille levisi ivallinen hymy. Suuri ja upea Niraneth-Mír keikkui naruissa kiinni omalla satamapaikallaan. Näytti, kuin sillä ei olisi seilailtu ikinä. Jotenkin se vain näytti kovin vanhalta ja siltä, että olsii melkeinpä juurtunut kiinni laituriin.

Navire naurahti pahansuovasti ja jatkoi hölkkäänsä kohti tuota laivaa. Upean aluksen luona hän tarttui yhteen siitä lähtevistä köysistä ja lähti kapuamaan sitä pitkin kohti laivan kantta. Matka ei tuntunut missään tämän pojan lihaksistossa, tämä työ oli hänelle arkipäiväistä. Niin monet kerrat hän oli kavunnut isänsä laivaan katselemaan ympärilleen, mutta koskaan aluksella ei ollut näkynyt yhtään ristinsielua. Joka kerta hän oli niin toivonut näkevänsä komean isänsä saapastelevan pitkin kantta kädessään suuri aarrekartta ja vanhannäköinen, mutta erittäin toimiva kompassi.

Naviren saappaat tömähtivät kannelle. Hän vilkuili ympärilleen varovasti, sillä ei tahtoisi tähän aikaan yöstä seuraa kyseiselle paatille.
Hänen hymynsä kohensi entisestään, kun hän huomasi että laiva oli tyhjä. Nopeasti puolivampyyri vetäisi vyöltään terävän kiven ja iski sen kanteen. Siihen jäi pieni jälki, joten tähän tarvittaisiin varmankin paljon voimaa saada kirjoitettua lause.
Hetken mietittyään mitä kirjoittaisi, hänen päähänsä tuli lause 'Yksi kapteenin puolesta ja nolla pojan puolesta - Navire' Hymykaare koheni vieläkin entisestään, kun hän iski seuraavan kerran kiven lattiaan. Kuitenkan hän ei vielä voinut tehdö sitä, jokin tässä laivassa yritti selvästiki estää häntä turmelemasta kantta.

Hymy hyytyi yhtä nopeasti, kuin se oli hänen kasvoilleen ennättänyt. Eihän hän voisi tehdö sitä näin upealle laivalle! Kyllä, se oli pakko.
Naviren silmät täyttyivät pienistä suolaisista kyynelistä kun hän lähti mittailemaan, kuinka korkea ja leveä hänen kirjoituksestaan tulisi. Yksi näistä pisaroista tipahti kannelle ja sekoittautui vesipisaroiden mukaan. Vesi ja tuo yksi pisara kulkeutuivat kannelta pois takaisin mereen pienien reikien kautta, joita laitojen "aidoissa" oli.
Puolivampyyri kohotti nyt itsensä suoraksi ja vilkaisi kiveään. Se olisi tehtävä. Kokonaisen tunnin aikana hän oli ehtinyt tänne, mitannut teoksensa suuruuden ja saanut aikaan kaksi erittäin pientä, melkein näkymätönsä kolosta. Pystyisikö hän tekemään sen? Vai saapuisiko joku estämään hänet? Pilaamasta tuota upeaa, kiehtovaa laivaa..

//On noita muitakin pelejä mutta en voinut vastustaa kiusausta xD//

Akunna istui nyrpeällä naamalla koristeltuna pienessä hytissään Hopealuodin pimeimmissä sopeissa. Nainen oli istuutunut riippumatolleen, kun ei tuossa huoneessa muutakaan paikkaa tähän puuhaan oikoin löytynyt. Hänen päänsä oli tukkeutunut ajatuksilla, joita hän ei halunnut sinne. Ehei. Merirosvo nojasi päätään riippumaton köysiin ja huokaisi syvään. Miksi näin olikaan tapahtunut, miksi?
Koskaan ei ollut tämän nuoren kokin päästä tuon pienen pojan huto ja punainen pää veressä. Hänen synnyttämänsä lapsi. Ja tuo nainen joka oli häntä auttanut. Akunna ei olisi ansainnut saada lasta, kun sen niin hylkäsi. Hän oli ehtinyt siitä eteenpäin vain rukoilla rukoilemistaan, että lapsi oli kunnossa. Vaikka tuosta nyt jo kymmentä vuotta oli (Ajat tosiaan menee oudosti O__O), hän ei ollut sitä koskaan unohtanut. Hän halusi palavasti nähdä lapsensa.

Kello löi kahdeksan laivan ainoassa, kumisevassa kellossa. Tuuli ulisi kovaan ääneen sen ikkunoissa ja useat merimiehet mutisit murheellisina sen perään. Koko laiva oli aklanut keinahdella uhkaavasti siinä tuulessa. Aallot varmaan iskivät jo liiankni kovaa rannan kallioihin ja muihin laivoihin. Mutta kapteenit olivat tottuneet tällaiseen merenkäyntiin. heitä se ei pelottanut, ainakaan niin kauan kuin eivät joutuisi merelle siinä tuulessa. Suurimmassa osasta laivoissa oli yhä valot päällä, ainakin kapteenien hytissä. Mutta tuota laivaa lähellä olevassa, Nirnaeth Mírissä ei näkynyt valoja. Syytä ei kukaan tiennyt.

Akunna ravisti tuskissaan päätään ja nousi ylös pedistään. Hän ei kestänyt olla vain, tekemättä mitään. Miehistö kaipaisi ruokaa vasta tuntien päästä. Vampyyri koppasi muutaman veripullon mukaansa ja meni ulos. Toivoen ehkä löytävänsä jonkun johon iskeä vampyyrinhampaansa. Ehkä ei. Kyllähän nainen vielä janoinen oli, mutta pojan ajatteleminen sai ajatukset pois ihmisten kimppuun hyökkäämisestä. Jos hän vielä joku päivä löytäisi poikansa... Ei hänellä oikeastaan suuria toiveita tätä kohtaan ollut, mutta kuitenkin. Toivoa hän ipti aina yllä.

"Käyn ulkona..."
Akunna mutisi vastaantulevalle miehistön työntekijälle ja lampsi laskusiltaa alas laiturille. Kyllästyneen oloisena tuo vampyyri työnsi kädet taskuihinsa ja lähti kiertelemään laitureita kun ei keksinyt muutakaan tekemistä. Ajatukset yhä pahasti harhaillen yhdessä tietyssä jonka jo aikaa sitten oli menettänyt. Ei hän sitä halunnut ajatella, mutta ei päässyt siitä eroonkaan.
Menelkein jo kävellessään tuon naapurissa olevan valtavan laivan ohi hänen silmänsä iskeentyivät johonkin. Joku oli sen kannella kaivertamassa jotain sen kylkeen. Nuori, ehkä kymmenen vuoden iässä oleva poika. Vampyyrin sydän tykähti, mutta ei sen kummempaa. Ehkä vain uteliaisuudesta, tai veren hajusta.

Akunna käveli hitaasti, melkein ääntä päästämättä aivan pojan lähelle. Vaaleat hiukset... Ja vieläpä haisi puolivampyyrilta. Kivi vieläpä kädessään... Naisen sydän hakkasi tuhatta ja sataa, mutta hän ei ollut varma, sanoako mitään. Poika näytti epäröivän, tekisikö vai ei. Ainakin tuo näytti haluavansa kostoa jostain, se nyt oil aivan selvä. Kompassista varmaankin. Oli jonkun poika... Yksin. Tuhannet ajatukset pyörivät sikin sokin naisen päässä, kun hän epäröi, mitä pitäisi sanoa. Mutta kuka nyt tälle laivalle haluaisi kostoa? Siinäpä kysymys. Poika oli vain erehtynyt laivasta. Ehei, sen täytyi olla.
"Kostoako etsit? Tee minulle mieliksi ja tee se tonne viereisen laivan kylkeen, miehelle - joka pakotti minut raskaaksi. Mitä ikinä aiotkaan kirjottaa, se on oikea paikka mille tahansa solvauksille."
Akunna sanoi tämän hiljaisella äänellä, uskoen kuitenkin että poika kuuli. Vampyyri otti takustaan veripullonsa ja nakkasi sen kurkkuunsa - ettei pian hyökkäisi pojan kimppuun. Saatuaan apetta hän jälleen työnsi kätensä taskuihinsa. Huomaamatta että suupieltä pitkin vieri yhä pieni verinoro. Naisen kasvot olivat liian kiinnittyneet tuohon nuoreen mieheen eikä saanut sitä irti.

Puolivampyyri tarttui läheiseen naruun ja heitti itsensä sen varassa laidan yli. Juuri kun hän oli iskemässä kiveä tuohon puuhun, hänen altaan kuului huuto. Se ei varmaankaan ollut tarkoitettu hänelle. Navire vain jatkoi. Mutta siltikään hän ei saanut tungettua näkyviä kirjaimia laivan kylkeen. Jotenkin kirjaimet jäivät haaleiksi, eikä niitä erottanut kunnolla. Jokainen kirjain oli vain pieni viilto puussa, hän ei voinut tuhota laivaa painamalla enempää tai kovempaa. Samassa hän kuitenkin ymmärsi, että tuo huuto oli varmastikin tarkoitettu hänelle. Sivusilmällään hän katsahti tuota, joka sanat oli huutanut. Totta, eihän täällä kukaan muu kirjoitelle Nirnaeth-Mìrin lautoihin tekstejä.

Navire käänsi kasvonsa tuota naista kohden, joka hänelle oli äskettäin huutanut. Kuu heijastui selvästi tämän kasvoista, samoin tuo poika pääsi näkemään alhaalla seisovan hahmon selvemmin. Navire tarttui kiveen tiukemmin ja rusenti sen käsiensä väliin. Miten.. tuo, oli ennättänyt tänne tässä ajassa! Mistä tuo tiesí, että tällä laivalla tapahtuisi jotakin tänä yönä. Hän sentään oli huomaamaton, vielä melko pieni ja lisäksi hän oli peittänyt jälkensä ja sammuttanut valot. Ja juuri kun hän oli alkanut kurkotella laidan ylitse kirjoittamaan tekstiä ((roikkuen narussa ofkurse tietty)), tuo oli ennättänyt hänen luokseen. Jotenkin nuo kasvot ja tuo ääni, missäköhän hän oli ne ennen nähnyt. Varmaankin jollakin laivalla, mitä hän kävi urkkimassa iltaisin.

Mutta samalla välähti, tuohonan oli Hopealuodin kapteeni! Hänen - oma - äitinsä. Navire kelasi sanoja sanomatta sanaakaan, toinenkin oli varmasti huomannut yhdennäköisyyden, mutta varma ei vielä voinut olla.
"Mitä se sinua kiinnostaa, mitä minä teen. Tahdon, että koko maailma saa kuulla kuinka typerä minun äitini oli!" hän oli loikannut takaisin kannelle ja hänen kasvonsa olivat vääristyneet vihasta. Kauan hän oli tätä tapaamista odottanut, mutta nyt se iski kuin vasten kasvoja. Tuntui, että hän ei koskaan voisi unohtaa noita piirteitä, ne näkyivät hänessä itsessään minnelie hän menikin. Nuori puolivampyyri murahti ja käveli hitain, rauhallisin askelin pidemmän narun luokse. Hän heitti
sen maahan ja hyppäsi itse mukaan.

Saappaat tömähtivät kuuluvasti, kun ne tumpsahtivat vasten Mírin laituria. Navire tiesi, ettei voisi tuhota tuota laivaa. Hän heitti kiven veteen, pois hänen käsistään. Sillä nyt hän varmastikin tarvitsisi enemmän käsiä. Hän halusi kostaa vielä enemmän ja enemmän. Mutta toinen vain seisoi hänen edessään. Pimeässä Navire ei nähnyt tämän liikkeitä kunnolla, mutta oletti ainakin tämä seisovan paikoillaan.
"Miten sinä olet eksinyt tänne?" Navire tiukkasi erittäin epämiellyttävään sävyyn, mutta hän pysähtyi. Koska aivan 100% varma hän ei ollut, hänhän saattaisi vaikka joutua linnaan, jos hän tuntemattoman kimppuun hyökkäisi.

"Kysyin, miten sinä olet tänne eksynyt", hän huusi kovempaa niin, että toinen varmasti kuulisi. Edellisistä sanoistaan hän ei ollut varma. Aallot paiskoivat rantoja päin, linnut kirkuivat ja tuuli ujelsi. Nuo kaikki tekijät olivat saattaneet kaapata hänen lauseensa mukaan mennessään.
"Ja kuka sinä oikein olet? Kerro totuus!" Naviren ääni särkyi hänen huutaessaan näitä sanoja. Hän oli vasta kymmenen ja maailma oli kohdellut häntä jo tähän asti näin kaltoin. Miten tuo yksi kehtasikin vielä tulla häntä määräilemään tänne pimeyden keskelle. Ketään ei kiinnostanut tuo poika, joka eli varastamalla ja tekemällä pieniä rikoksia jatkuvasti. Jotkut etsivät häntä saadakseen kynittyä häneltä kaikki rahat, joita hän oli varastanut, tai ne kaikki hedelmät, jotka hän oli kaupoilta kähveltänyt. Hän oli monta vuotta noita "kiinniottajia" uhmannut, ei olisi vaikeaa käydä tuon toisenkin kimppuun..

[Anteeksi, hirvittävää tekstiä -.-]

Akunna katseli tyyni katse silmissään Navirea, kun tämä keikkui laivan kannella. Mutta hänen silmänsä kapenivat sekunnin ajaksi kahdeski viiruksi tämän kommentoidessa tekemisiään. Oliko tuolla pojalla yhtä typerä, sietämätön äiti - kuin hän itse oli ollut lapsen synnyttäessään? Vai oliko hänen älytön hypoteesinsa oikea? No, se oli varmaankin väärä arvaus ainakin. Mutta olihan aina pieni mahdollisuus kaikkeen. Toivoa sai aina pitä yllä, vaikka se olikin eritätin vähäinen. Vain pitääkseen ihmisen mielen lämpimänä, antamatta sen pudota pimeyteen.
"Minuapa kiinnostaa sinun tekemisesi siinä mielessä, että miksi et tekisi jotain miehen laivaan joka sen ansaitsee."

Akunna puhui rauhallisella, hiljaisella äänellä. Hän joutui silti taistelemaan luontoaan vastaan, olemaan tappamatta tätä ärsyttävää pikku nulikkaa. Poika yritti selvästi vain esittää kovaa, vaikka ei ollut. Eikä edes pystynyt siihen, kun laivassa ei vielä yhtään jälkeä nähnyt. Perääntyi viime hetkellä, ei mikään ihme kylläkään. Mutta säälittävää se oli silti - tuolla tavalla ei selviäisi elämässä kovin pitkälle.
Vampyyri tuijotti tyynesti kun poika tuli alas laiturille. Oliko Navire jo ymmärtänyt? Oliko nainen ymmärtänyt? Ei, hän ei tiennyt. Jotain siinä oli. Ehkä jotain sähköistä heidän välillään. Jotain, mitä he eivät kumpikaan voineet ymmärtää. Mutta ainakin toinen oli puolivampyyri - ja vielä aivan Kompassin näköinen. Jokin tässä nyt mättäsi. Eikä se ollut maalle jääneiden mädäntyneiden kalojen haju.

Akunnan ilme ei värähtänyt. Hän vain otti vastaan kaiken tuon vihan joka tuntui uhkuvan pois pojan mielestä. Kivikään ei enää ollut tuon käsissä. Harmi että vampyyri oli jättänyt keihäänsä laivaan. No, ei se mitään. Mutta hän oli nyt varma. Tuon oli pakko olla hänen... Nainen ei osaanut ajatella asiaa. Hänen poikansa. Poika, jonka tuntematon oli pelastanut - ja äiti jättänyt. Ei hän aikonut pysäyttää toista jos tämä halusi satuttaa häntä. Hän asaitsi sen.
"Minulla on aivan yhtä suuri oikeus eksyä tänne omalta laivaltani, kuin siunulla tulla tänne kostamaan elämäsi puolesta."

Akunna puhui yhä rauhallisella äänellä, vaikka olikin menettää kaiken rauhallisuutensa. Mutta hän oli pakko pysyä näin. Muuten kaikki saattaisi mennä pieleen. Ja mitä sitten tapahtuisi? Jotain pahaa, kaiketi. Eikä hän halunnut tietää mitä.
"Olen Akunna ja olen vampyyri. Olen Kompassin laivan Hopealuodin kokki, jos kiinnostaa. Ja aika varmasti olen äitisi, vaikka en olisikaan äitisi ansaitsen sen raivon mitä ikinä haluatkaan purkaa. Jätin lapseni kykenemättä hoitamaan sitä työni takia kaduille, ja olen katunut sitä jo kymmenisen vuotta. Hakkaa minut, huuda minulle, tapa vaikka. En estä sinua, vaikka et olisikaan poikani. Ansaitsen sen..."

Akunna puhui viimeiset sanat hyvin hiljaa, sulkien silmänsä. Odottaen raivoa, aikomatta sanoa mitään. Hän halusi, että joku panisi hänet tilille teoistaan. Ja Kompassin myös jos se olisi mahdollista.

//Pane kiltti Navire hakkaamaan Akunna, annan luvan xD//

Naviren sisällä kiehui, hän tahtoi käydä toiseen käsiksi. Repiä ja raastaa tämän sisälmyksen ulos. Painella veristä sydäntä käsissään ja haudata sen sitten maahan tallottuna ja puhjenneena. Navire ei hymyillyt, hänen kasvonsa olivat vääristyneet raivosta.
"Olen Akunna ja olen vampyyri. Olen Kompassin laivan Hopealuodin kokki, jos kiinnostaa. Ja aika varmasti olen äitisi, vaikka.." Akunna aloitti selittämään itsestään. Nuori puolivampyyri nyökkäsi vihaisena kesken tämän selityksen. Nyt hän tiesi, mistä hän oli perinnyt puoliverisyytensä. Hän ei ollut vampyyri, mutta ei myöskään ihminen. Hän ei ollut mikään.
Loput Akunnan sanoista katosivat, ne eivät koskaan yltäneet Naviren korviin. Nuori merirosvo vain nojaili vasempaan jalkaansa ja päätti olla kuuntelematta. Nyt olisi aikaa tehdä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten.

"Hakkaa minut, huuda minulle, tapa vaikka. En estä sinua, vaikka et olisikaan poikani. Ansaitsen sen..." Navire kuunteli taas naisen sanoja. Selvä, tämä siis todellakin tahtoi saada oikein kunnolla kuonoonsa.
Navire ei jäänyt odottelemaan turhia. Hän avasi kätensä ristiasennosta ja lähti kävelemään toista kohden kädet heilumassa vahvoin elein sivulla hipaisten jokaisella heilautuksella hänen reisiään.
Kun hän saapui tuon typerän kokin lähettyville, hän nosti kätensä. Naisia/tyttöjä ei saisi lyödä. Mutta entäpä tälläinen tilanne? Hänen äitinsä suorastaan kerjäsi saada nenäänsä pientä murtumaa, joka pistäisi sen sojottaamaan typerästi. Mutta sen hän olisi kyllä ansainnutkin. Vaikka hän kuinka yritti olla marttyyrimainen ja vakuutella, että hänen oli ollut pakko hyljätä hänet. Mokomakin lutka.

Navire kohotti kätensä ja huitaisi sillä kaikkien voimiensa takaa. Hän oli kovin lyhyt verrattuna äitiinsä, miksi joutuikin katsomaan yläviistosta, miten tuon naisen nenästä alkoi valua punainen verinoro. Nuoren merikarhun silmät leimusivat tulisina ja hänen kätensä tärisi lyönnin jäljeltä. Siihen oli lennähtänyt hieman verta. Navire katsoi veristä kämmentään ja nuolaisi sen puhtoiseksi. Se oli lämmintä ja maistui hyvälle. Viimeisestä kunnon veri-latingista tuntui olevan ikuisuus. Mutta hän ei voisi juoda äitinsä verta - omaa vertaan.
Jokin tuossa samaisessa veressä sais silti hänet vielä enemmän suuttumaan. Hän huusi ja loikkasi äitiään päin. Hän kaatoi naisen maahan ja potkaisi tätä kylkeen toivoen, että tämä kuolisi juuri tuohon paikkaan eikä koskaan enää heräisi. Hän huusi niin, että sylki lensi hänen suustaan. Hänen potkullaan oli varmaankin jonkinlaista vaikutusta, kuului skova "räks". Navire nousi seisomaan hullunkiilto silmissään. Hän vielä hyppäsi naisen päälle tyhjentäen tältä ilmat vatsalaukustaan. Ja nyt kun toinen oli puolustuskyvytön, ja oli kerrassaan vaatinut tätä, hän tarttui naisen käteen ja kiskaisi hänet kauemmas itsestään. Hän raahasi naisen vahingoittuneen ruumiin läheiselle laiturille ja heitti tämä jalat veteen. Hän kiljahti vielä ja hypääsi sitten Akunnan käsien päälle. Hän ei jäänyt katsomaan, putosiko nainen vai ei, mutta kuului sentään kova "spläts".

Poika kääntyi selätysten Akunnaan. Jos tämä tahtoisi vastata hänen iskuunsa, hän voisi tehdä se nyt. Mutta jos hän tekisi jotakin, saisi varmaankin pian pappi kahvia juodakseen ja jumalat uuden kasvatin suojaansa.

Hän tuijotti hetken tuota vertavaluvaa naista, kunnes päätti pelastaa tämän. Ei hänen silti tarvinnut kuolla. Nuori mies hyppäsi veteen ja tarttui äidistään kiinni. Hän ui läheiselle veneelle ja nosti puolikuolleen naisen ruumiin läheiselle veneelle. Hän hypääsi itse perässä ja raahasi naisen takaisin MÍrin edustalle. Hän jätti naisen käpristelemään maassa, tuskissaan ja kääntyi pois kasvoillaan pieni hymykaare. Hän oli tehnyt sen, mikä täytyi. Jos tuolla vielä oli taistelutahtoa tai voimia, tämä voisi nyt hyökätä poikansa kimppuun takaapäin.

Tuuli ulisi, tuntui kuin se olisi laulanut laulua. Laulu ei ollut kaunis, vaan ruma. Se kertoi menetyksestä ja tuskasta, vihasta ja peloista. Mutta mitä hänen äitinsä muka tiesi mitään noista! Hän olikin elänyt elämänsä rakkaan Kompassin oikeana kätensä keitellen laulellen kukkaesiliina yllään miehistölle makkarakeittoa. Koskaan hän ei ollut päässyt sanomaan, että "menen valmistamaan kotiin ruokaa rakkaalle pojalleni, joka ansaitsee vain parasta." Akunna ei ollut koskaan nähnyt sitä kuolemaa, minkä hän oli nähnyt. Päivittäin kaduilta löytyi ruumiita. Ja muummuassa hän oli tehnyt niitä hyvin nuorena. Jotenkin vaistomaisesti hän kohotti kätensä otsalleen, johon hänen löytäjänsä oli viiltänyt veitsellä haavan. Onneksi viilto oli ollut niin kevyt, ettei siitä ollut jäänyt kunnon jälkeä.

"Äiti, jos sillä nimellä sinua saan kutsua", Navire sanoi ivallisesti kääntämättä katsettaan kituvaa vampyyria kohden, "mitä sinä toivot eniten tässä maailmassa?" Navire kääntyi takaisin tuota päin, mutta varoi visusti katsomasta tuota silmiin, saatika sitten verisiin kasvoihin.
"Tahdotko tietää, mitä minä toivon eniten tässä maailmassa? No? Arvaatko? Sen, että minua ei hakuttaisi kadulla. Minulla olisi isä ja äiti, "hän painotti sanoja 'isä' ja 'äiti', "ja minun ei tarvitsisi elää siinä sekasorrossa, jossa minä nykyään elän. Sinua ei se ehkä kiinnosta, tai sitten yrität epätoivoisesti vakuutella olevasi pahoillasi. Mutta tiedätkö mitä, sinun tulee todistaa se, että olet oikeasti pahoillasi. Muutama sana ei riitä korvaamaan näitä kaikkia vuosia." Poika oli nostanut äänen voimakkuuttaan loppua kohden. Hän sylkäisi maahan naisen jalkoihin ja kääntyi uudestaan selin. Hänen kasvoilleen levisi silti pieni hymy, hän odotti innoissaan, mitä tuo nainen keksisi..

//Anteeksi ihan sairaasti kesto ;_____;//

Akunna katseli yhä kylmän rauhallisesti kun tämä... Kymmenen vuotias o0li
tulossa hakkaamaan hänet. Toki häntä vähän pelotti kuolema, mutta hän tiesi ansaitsevan sen. Ei hän estäisi. Hän antaisi sen vain tulla. Ehkä hieman
toivoen ettei kuolisi, mutta ottaisi kaikki ruhjeet ja mustelmat vastaan
kunnialla. Ihan sama oliko tämä hänen poikansa. Ansaitsi hän silti tuon
kohtelun. Vastustelulle ei ollut syytä.

Akunna tunsi tuon lyönnin voiman. Ehkä olisi sittenkin pitänyt vain estää.
Verivanat valuivat alas hänen murtuneesta nenästään. Melkein laukaisten kaiken
tuon vampyyrin halun. Mutta hän ei iskenyt takaisin. Pojalla oli syytä tehdä
näin. Hänellä ei ollut mitään oikeutta antaa takaisin. Akunna lensi taaksepäin
Naviren potkun ja hypyn viomasta. Nainen ei voinut olla varma, oliko kylkiluita murtunut, mutta siltä ainakin tuntui. Ja hän tiesi yhä voimakkaammin vain että hän ansaitsi sen. Merimies raahautui pojan mukana laiturin päähän. Mutta siinä vaiheess oli alkamassa jo panikoida. Vesi, hukkuminen. Ei näin. Eih...

Pian kuitenkin hän vain saattoi tuntea veden kietoutuvan ympärilleen. Naviren potkun voima oli saanut hänet aika heikoksi. Nainen ei ollut lainkaan
uintikunnossa enää. Vaikka normaalisti erittäin hyvä uimari olikin. köhien
vettä suustaan hän taisteli pysyäkseen pinnalla. Nyt mielessään rukoillen että pojan päässä olisi edes vähän armon tuntua.

Pian tuo tunsikin kuinka poika raahasi hänet takaisin laiturille. Aluksi nainen tunsi vain kylmää, jäätävää kylmyyttä. TUmma vesi oli iskenyt hänen jokaiseen soluunsa kuin puukot. Mutta onneksi hän oli vielä elossa, edes vähän. Kipu kasvoi kasvamistaan tykyttävänä tunteena. Vampyyri tiedosti kyllä Naviren yhä seisovan lähellä varmaankin hymy huulillaan. Nauttikoon tuo nyt vielä kun saattoi.

Kun Navire oli saanut puheensa loppuun, Akunna nousi hitaasti, kädet täristen polvilleen. Pyyhkeisten verta nenästään, täristen kivusta. Taistellen sisältään uhkuvaa taponhaluaan vastaan. Tämä keskustelu nyt jos joku pitäisi käydä kunnialla loppuun. Vaikka hän kuolisikin sitten kun toinen jättäisi hänet rauhaan. Mutta tämä oli hänen ainut mahdollisuutensa päästä juttelemaan ainoan poikasa kanssa.
"Myönnän... Että en tiedä, miltä se tuntuu. Mutta, et ole ainoa joka kärsi. Minut pani paksuksi oman laivani kapteeni, sinun isäsi humalassa. En voinut tappaa sinua omin käsin kun olit sisälläni, koska en halunnut sinulle syntymätöntä elämää. Synnytin sinut kadulla, koska yksi nainen vaivautui auttamaan. En vonu tuoda sinua laiovalle - koska elämäsi on nyt hitonmoisesti parempaa, kuin mitä se olisi ollut jos olisin tuonut sinut mukanani. Usko tai älä. Olen katunut ja itkenyt useasti tekoani, mutta en saa sitä tekemättömäksikään. Et ansaitse sellaista elämää, jonka olisit joutunut saamaan jos olisin pitänyt sinut..."

Akunna puhui hiljaiseen ääneen. Hän painoi päätään ja tuijotti laituria. Kyyneleet alkoivat valua hänen poskiaan pitkin. Oli totta että hän katui tekoaan. Mutta myös totta että näin oli varmasti parempi. Eikä hän enää saisi sitä tekemättömäksikään. Kunhan nyt hän vain edes tästä keskustelusta selviäisi hengissä. Vampyyrin oikea käsi painautui vasempaa kylkeä vasten kivun kasvaessa yhä.

//Tää teksti tekee tätä, anteeksi ;___;//

[Juu, minullakin kestää. Kiitos koulun ja harrastusten.. :/]

Navire tuiijotti toista yökötyksen partaalla. Veri valui edelleenkin hänen suustaan ja näytti, kuin se olisi ollut vähän vinossakin. Mutta Naviren ei tehnyt mieli nauraa, ei todellakaan. Hän tyytyi katselemaan sivusta ja odotti kommenttia toiselta. Vaikka hän kuinka yrittäisi syyttömyyttään vakuutella.. Hän olisi voinut karata aivan muille maille hän mukanaan. Ja tässä he nyt olivat: äiti ja poika. Erossa. Yksin. Puolivampyyri oli saanut päivällä verta, joen hänen ei tehnyt mieli sitä. Ja tuota verta hän ei joisi edes kunnon maksusta.
Äiti laski kätensä polvilleen ja aloitti puolustautumis puheensa.
Hänen mielestään oli selvempi näin, että hänen elämänsä täällä oli parempaa kuin Hopealuodilla. Naviren kuikku alkoi hiljalleen laantumaan ja hän astelikin vaivalloisesti äitinsä eteen tarttuen tätä hartiasta ja auttaen tämän pystyyn seisomaan.
"Annan väliaikaisesti anteeksi, mutta et tiedäkään mitä nuoren miehen pässä voi kulkea. Etenkin näihin aikoihin henkeä turvaava äiti ja isä olisivat kivat, mutta ymmärränhn minä jos ette voi niitä tarjota. Lutka", hän melkeimpä kuiskasi viimeisen sanan, sillä ei tahtonut nimitellä rakasta äitiään. Mutta sana jotenkin vain kimposi hänen sisältään. Isä humalassaalkoholin vaikutuksesta pannut äidin paksuksi. Typerää..

Navire irrotti otteensa ja lähti kävelemään kohti laiturin päätä. Hän tarvitsi nyt muutaman minuutin omaa aikaa miettiäkseen kaikkea tätä hullunmyllyä.
Puolivampyyri astettui istumaan pienen veneen vierelle. Monesti hän oli täällä ennenkin istunut. Ja katsellut tuota venettä. Toivoi, että joku tulisi ja käskisi hänen lähteä. Antaisi rohkeutta, taitoa, tietoa ja voimaa lähteä omaan elämään aivan muualle. Naviren olisi tehnyt mieli karjua kaikki nämä aatoksensa pis itsestää. Niinpä hän teki sen. Vasta äsken hän oli istuutunut, nyt hän jo nousi seisomaan ja avasi suunsa karjuakseen. Hän sulki silmänsä ja nosti kätensä nyrkkiin rinnan kohdalleen. Hön huusi niin kovaa, niin kovaa, niin kovaa.. koko hänen ruumiinsa päästi kaiken tuon tuskan hänestä itsestään ulos. Tuntui, että hän olisi huutanut enemmänkin aikaa.
Mutta lopetettuaan hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmät kyynelehtivät. Hän pyyhkäisi niitä kädellään ja istuutui takaisin.

Olo oli parantunut huomattavasti. Navire laski paljaat jalkansa veteen. Pieni ajatus hänllä kävi, että kohta voisi sieltä valas tulla ja kaapata hänet mukaansa. Tällä samalla laiturilla istuskellessaan hän oli kuullut merimiesten puhuvan kiihkeästi haista ja valaista. Suuria kaloja, todella suuria kuulemma. Pystyisivät nielaisemaan suuriakin laivoja, jos ne olisivat uhaksi. Ja nämä hait voisivat repiä ihmisen kappaleeksi tuhansilla terävillä hampaillaan. Tämä satama oli hänen oppikoulunsa, jossa muutama hänen kavereistaan vietti enemmänkin aikaa. Hän istui satamassa ja kuunteli merimiesten juttuja innostuneena kakesta siitä, mistä he innostuneesti selittivät.
Navire oli kerran jopa rukoillut, että pääsisi mukaan merimiesten kanssa ja he voisivat heittää hänet mereen jossakin saaren lähellä. Se olisi kyllä erityisen kiehtovaa.

Puolivamyyri huokaisi ja siirsi vaaleat suortuvansa kasvoiltaan. Hän palasi odottavan äitinsä luokse, sanomatta tälle sanaakaan.
"Saanko nähdä laivanne?" hän kysyi tiukasti. Se olisi vähintä, mitä hän saattoi pyyttää vuosien jälkeen. Mutta isäänsä hän ei haluaisi nähdä. Miehistö oli varmaankin nukkumassa jo pääosin, joten laivalla oli kaiketi suhteellisen turvallista kulkea. Tässä asiassa hän jälleen tuli isäänsä, hän ei pelännyt uutta vaan halusi kokea uusia asioita uhkarohkeudenkin kanssa. Pieni vino hymy levisi hänen huulilleen. Navire tarttui äitiään kädestä ja lähti kävelemään taluttaen tätä kohti laivaa.
"Sinä saat jäädä alas, jos haluat. Mutta minä menen." Navire tiesi, että jos joku näkisi hänet, saattaisi syntyä jonkinlaisia ongelmia. Mutta häntä ei pelottanut. Hän voisi sanoa olevansa Kompassin poika Navire ja kaikki olisi kunnossa. Navire.. mutta sehän ei ollut hänen oikea nimensä. Hänen nimensä oli.. hän ei ollut puhunut siitä vuosiin. Viimeeksi tuota nimeä oli käyttänyt hänen ensimmäinen holhoojansa. Joku Na.. jotakin sinne päin. Ei. Nimi ei vain puskenut ajatusten lävitse..