Piilossa.

//Elikkäs Casmíra tänne ;D //

Viileähkö, mereltä puhaltava tuuli sai puiden lehdet kahisemaan. Aurinko paistoi, vaikka hetkittäin pilvet peittivätkin sen heikon lämmön. Oli myöhäinen iltapäivä, puistossa oli hiljaista. Koko kaupungissa oli tavanomaista hiljaisempaa. Jelia tuhahti moiselle varovaisuudelle.
Ei sillä, ettei hänkin olisi ollut varovainen. Hän oli hyvin varovainen livahtaessaan pensaikkoon ja sieltä edelleen puitten suojiin.
Puolihaltia vilkaisi nopeasti ympärilleen. Kuului vain puiden lehtien havinaa ja muutama kaukainen lokin rääkäisy.
Jelia liikahti epävarmana eteenpäin ja hänen vasemmassa nilkassaan oleva rautaketju helähti paljon kauniimmin ja kevyemmin kuin tavallisen rautaketjun olisi pitänyt helähtää.

Puolihaltia seisahtui jälleen. Kaikki kuullosti aivan tavanomaiselta... Mutta ei tuntunut siltä. Puolihaltia jähmettyi ja uskalsi tuskin hengittääkkään. Sitten hänen jalkojensa juuresta kuului hentoa tepsuttelua, kun silmiinpistävän valkoinen kissa asteli paikalle ja käänsi smaragdin väriset suuret silmänsä Jeliaan. Se heilutteli tuttavallisesti häntäänsä ja kiersi neidon jalat kerran ymopäri.
Jelia rentoutui ja kyykistyi silittämään kissaa. Kyllähän omistaja kissansa tunsi.
Sitten puolinymfi muisti taas missä oli ja mihin aikaan ja oli kirota, vaan esti sen viime tipassa.

//Okeiii, vähän kökköä..//

Oli tyypillinen iltapäivä Ephanylle. Hän oli saapunut tänne kaupungin puistoon viettämään aikaa ja katselemaan ihmisiä, niitä jotka uskalsivat tulla ulos. Ephany haukotteli väsyneenä ja asteli kohti puiston penkkiä. Hänen täytyisi päästä leputtelemaan hetkeksi jalkojaan, sen verran väsynyt hän kuitenkin oli tästä kävelemisestä, ja olihan hänellä hieman nälkäkin.
Neiti istui väsyneenä penkille ja katslei ympärilleen. Muutama lehti tipahteli puista kadulle. Yhtäkkiä Ephany kuuli kilahduksen, tai olisiko se sittenkin ollut helähdys.
Tyttö katsahti ympärilleen nousten ärtyneenä seisomaan. "Huhuu? Onko siellä joku?" Hän sanoi ja otti miekkansa tupesta nopealla käden heilautuksella. "Jos on niin näyttäydy, äläkä piileskele jäniksen tavoin puskissa!" Hän huudahti ja astui taas askeleen äänen suuntaa kohti. Se oli tullut puiden suojista.
Nopeasti hän lähti astelemaan puita kohti. ne kahisivat, mutta silti Ephany epäili jotakin.
Hän seisahtui hetkeksi. 'Voisivatkohan ne olla vaaneja, tai kaupungin vartijoita?' Tyttö ajatteli ihmetellen. Mutta ketä ikinä tuolla olikin, siitä hän saisi selvää. Hyvällä, tai pahalla.

//Eihän tuo ollut kökkö, tämä enneminkin ; ) //

Jelia oli kirota uudelleen. Pahus! Joku oli sittenkin huomannut hänet - tai kuullut hänen liikahtelunsa. Hän oli jälleen kerran ollut huolimaton, kaikki taas hänen oman huolimattomuutensa syytä.
"Huhuu? Onko siellä joku?" huusi naisen -sen täytyi olla nainen- ääni. Jelia erotti myös tarkoilla haltiakorvillaan äänen, joka syntyy kun miekka vetäistään vauhdikkaasti tupesta esiin.
Jelia rypisti kulmiaan. Hänellä ei ollut edes asetta mukanaan, vain oma magiansa, jota hän ei ollut ehtinyt kootakkaan. Jos se olisi aasa, saattaisi hän saada surmansa - sen jälkeen kun hän oli ryöstänyt vallan isältään, aasat olivat hänelle varmasti vihaisia.
"Jos on niin näyttäydy, äläkä piileskele jäniksen tavoin puskissa!" jatkoi ääni, eikä Jelia pitänyt sen sävystä.

Sekunnin mietittyään Jelia päätti antautua. Ei, ei antautua, vaan katsella hieman kuka tämä ärsyttävällä äänensävyllä puhuva naikkonen luuli olevansa. 'Pahuksen uteliaisuus!', Jelia moitti itseään mielessään ja vilkaisi Mimosa-kissaa. Se tuijotti omistajatartaan hurmaavilla silmillään, kertoen silmillään uskollisuudestaan.

Jelia astui reippaasti yhdellä suurella harppauksella pois pusikosta.
"Eikö edes kissaansa saa ulkoiluttaa olematta jänis?" hän kysyi huolestuneella sävyllä. Olisi parasta esittää tyhmempää kuin olikaan, silloin hän saattaisi käydä tavallisesta vaanista, ei aasasta, josta oli tullut vaani. Hän vilkaisi ympärillee etsien Mimosaa.
Sitä ei näkynyt missään. Jelia ei antanut aidon huolestuneisuutensa näkyä siroilla kasvoillaan, vaan päätyi katselemaan naista. Hän näytti hyvin nuorelta, vaaleine pitkine hiuksineen ja soturimaisine pukuineen. Jelian tarkat haltiasukuun periytyneet silmät huomasivat kultaisen ketjun kaulassa.
'Odinin nimeen! Se voi totta vie olla aasa! Onneksi en ole kovin aasamainen näin kadulla ollessani..'

Ephany tujotti tuota naista ärtyneenä. "Eikö edes kissaansa saa ulkoiluttaa olematta jänis?" Tämä kysyi tyhmän kuuloisena. "Ei, ei saa." Hän sanoi nauraen. Ephanyn silmät tarkkailivat yhä naista, hänen laskeessaan aseen alas. "Anteeksi jos säikytin." Hän sanoi asettaen miekkensa takaisin huotraan, ikäänkuin näyttäen olevansa rauhan asialla.
"Pelästyin vain hieman, kyllähöän sinäkin pelästyisit jos luulet olevasi yksin, ja puskasta alkaa kuulua epäilyttäviä ääniä." Ephany sanoi naurahtaen taas. Olipas hänelläkin mukava päivä taas. Ephany käänähti ympäri odottaen tuon haltian seuraavan häntä. Ehkä tämä seurasi, ehkä ei.
"Mitä sinä teet täällä, nythän on liikkumis kieltokin..?" Hän kysyi uteliaana. Itsehän hän ei oikein välittänyt. Ei pätkän vertaa. Ihmisten pitäisi saada liikkua jos he haluaisivat. Ephany huokaisi muistaen taas tosiasiat. Hän on aasa. Hänen pitäisi olla jossakin turvassa, eikä kaduilla vaarassa. Hän havahtui yhtäkkiä ajatuksistaan taas huokaisten. Hän ei ollut kiinnittänyt haltiaan mitään huomiota joten sanoi vaan, "Sanoitko jotakin?" Varmistaen, sanoiko tämä jotakin.

Jelian tuijotellessa tyhmän näköisenä naista, tämä naurahti ja sanoi ilmeisen leikkisään sävyyn:"Ei, ei saa" ja lisäsi sitten "Anteeksi jos säikäytin".
Jelia hymyili pitäen silmissään mahdollisimman tyhmän katseen. "Ei tässä mitään", hän totesi ja vilkaisi pusikkoon, eikä vieläkään nähnyt kissastaan vilaustakan. Pahus vie, jos se nyt oli päättänyt lähteä päiväretkelleen metsästämään hiirtä tai peippoa.
Naikkonen työnsi miekkansa tuppeen ja Jelia sai vain vaivoin pidäteltyä helpotuksen huokauksensa.

"Pelästyin vain hieman, kyllähöän sinäkin pelästyisit jos luulet olevasi yksin, ja puskasta alkaa kuulua epäilyttäviä ääniä", jatkoi nainen yksin puheluaan. Kaksimielistä, Jelia ajatteli, muttei maininnut mitään. "Aivan, sehän on toki ymmärrettävää, neiti", Jelia sanoi puhutellen soturimaista neitoa kohteliaaseen tapaan, sillä tämä kuullosti aivan aasalta.
Nainen kääntyi ja odotti Jelian aivan selvästi seuraavan. Jeliaa hieman epäilytti koko juttu. Ennen hän olisi rynnännyt suin päin mukaan, mutta nyt hän mietti sekunnin sadasosan ennen mukaan menoa.
"Mitä sinä teet täällä, nythän on liikkumis kieltokin..?" nainen kysyi. Jelia mietti hetken ja turvautui edelleen uhkarohkeaan peitetarinaansa. "Kävelytän tietysti kissaani. Samaa voisin kysellä teiltäkin", puolihaltia vastasi kohteliaana, mutta kuitenkin uteliaana.

"Sanoitko jotakin?" kysyi nainen. Jelia meinasi nauraa. Tuo nainen on kyllä kuuro!, hän tuumi. "En mitään neiti", Jelia sanoi ja mietti kuumeisesti miten pääsisi pois tuon aasan seurasta.

"En mitään neiti"
Tuo sanoi hymyillen. "Hyvä. Sitä minä ajattelinkin." Ephany sanoi ja kääntyi tuota naista kohti. "Niin, miksi liikuitkaan täällä. Etkö tiedä että se on vaarallista?" Hän kysyi tuolta toruen. Ephany huokaisi. Miksi hän sanoi tuon? "Unohtakaa äskeiset sanani." Hän sanoi hymähtäen. "Päästelen suustani nykyään ihan mitä vain päähän tulee- ajattelematta." Hän sanoi epätoivoisena. 'Hienoa, nyt hän pitää minua aivan idioottina' Ephany ajatteli tylsistyneenä. Hän haluaisi nopeasti päästä pois tästä hyvin kiusallisesta tilanteesta.

"Kertoisitko muuten mikä kissasi nimi on?" Ephany kysyi hymähtäen. Hän yritti epätoivoisesti keksiä jotakin mistä he voisivat puhua. Muuten hän olisi pulassa. Seistä nyt tuppisuuna vain. Ephany käänsi taas päänsä tuota naista kohti. Hän voisi melkeenpä lyödä vetoa siitä, että oli nähnyt nuo kasvot ennenkin. Mutta milloin? No, se pitäisi selvuittää.

"Anteeksi, mutta oletteko te ehkä jokin tunnettu henkilö? Voisin lyödä vetoa että olen ennenkin nähnyt nuo kasvot. Mutta en muista milloin." Ephany sanoi hymyillen ainakin hän oli kysynyt kohteliaasti tuota kysymystä. Mutta oliko hän ollut ehkä liian tunkeleva?

//Lyhyt, anteeksi//

"Hyvä. Sitä minä ajattelinkin", sanoi kumma aasanainen ja kääntyi Jelian puoleen. Pahus, Jelia tuumi. Parempi olisi kun nainen ei turhia kyselisi tai katselisi.
"Niin, miksi liikuitkaan täällä. Etkö tiedä että se on vaarallista?" Nainen kysyi ja Jelia oli hiljaa. Kävisikö surkea kissan-juttu vielä syyksi? Totta Odinin nimeen ulkona oli vaarallista! Yllättäen Jelian ei tarvinnutkaan vastat, koska nainen rupesi hölisemään itsekseen. Jelian oli estettävä halu rypistää kulmiaan.
Todella kumma ja ihmeen puhelias nainen. Mutta jos sama meno jatkuu saatan kerrankin vaikka selviytyä ihan ehjin nahoin, puolihaltia pohti.
"Kertoisitko muuten mikä kissasi nimi on?" nainen jatkoi puhelemistaan. Jelia oli naurahtaa, mutta säästi senkin jonnekkin sisälleen ja piti kasvonsa ilmeettöminä lukuunottamatta pientä ja keveää hymyä, kohteliasta ilmettä.
"Hänen nimensä on Mimosa", Jelia sanoi ystävällisen kohteliaalla äänensävyllä. Ja huomasi helpotuksekseen valkoisen hännän heilumassa pusikossa. Eipä ollut kissa hukassa.

Sitten tapahtui se, mitä Jelia olikin jo pelännyt.
"Anteeksi, mutta oletteko te ehkä jokin tunnettu henkilö? Voisin lyödä vetoa että olen ennenkin nähnyt nuo kasvot. Mutta en muista milloin", nainen sanoi ja kuullosti vielä ihan siltä ettei aikonut sanojaan syödä.
Jelian kultaisten hiusten alla muhi jo mainiosti sepitetty tarina, josta osa oli jopa totta.
"Ei, en usko sen olevan mahdollista, enhän omista edes ammattia saati kunnon taloa. Kenties olette nähneet minut kadulla, oleskelin erityisesti ennen kauppakojuilla, Torikadulla. Tosiaan ennen..... tätä", Jelia sanoi puhuen rauhallisella, mutta kuitenkin kohteliaan epäuskoisella äänensävyllä, joka sopi hyvin vaarattoman vaanittaren roolin.

"Luulempa että olette nähneet jonkun sukulaisistani, osalla heistä on hyvin samallaiset kasvot kuin minulla. Esimerkiksi Gloria Minnantytär on kuuluisa seppä Vollankivikylän seutuvilla", puolinymfi jatkoi rupattelevaan sävyyn kääntäen puheenaihetta pikkuhiljaa tyynemmille vesille, kertoen juttuaan hyvin vaanimaisella tavalla, kertoen että tuntee vaaneja.
Minä olen vaani. En ole koskaan ollutkaan aasa.