'Til the last one is standing~

//Eli sovittu peli täällä. Mukaan pyytelen Sätkynukkea, Severiä, Miseryä ja Nightya. Olkoon saapumisjärjestys pelijärjestyksemme. Eikä muita kiitos. Ymmärsin että näm olisi samassa sellissä/tulossa samaan selliin josta mennään eteenpäin? Jos olen ymmärtänyt/lukenut taas väärin, jatkakaa kuten parhaaksi näette - jätän mahdollisuudet teille.
Laitan nyt valitettavasti luultavan huonon tekstin, virheet ja muun outouden kipeyteni piikkiin. Sanat tuntuu vaan katoilevan päästä >.//

Oli aivan tavallinen päivä Payonissa. Tai tavallinen ottaen huomioon sotatilan ja melkein tyhjät kadut. Se oli jo totuttelemisen saavutettavissa, sitä oli ollut päällä jo useita päiviä. Mutta kaduilla asuvat olivat menettämässä toivoaan. Aasat niittivät tuskaa maassa Vaanien kustannuksella. Suuret-Vankityrmätkin olivat uskomattoman, melkein luonnottoman täynnä. Ja sieltä selvisi turhan harva ulos. Osa päätyi jopa hirsipuuhun, ilman pätevää syytä miksi. Valtiaat alkoivat käydä epätoivoisiksi... Mutta kukaan kummaltakaan puolelta ei noussut vastaan. Jokainen vain hyväksyi sen. Maa oli kiertymässä tuhon loputtomaan kuolemanspiraaliin. Vangit, syyttömät viruivat vankityrmien loukoissa mädäntyen hiljalleen nälkään. Pimeässä, uskomatta hippusenkaan toivoon joka odotti porttien ulkopuolella.

Mutta eräässä vankilan alimmista selleistä istui virumassa mies, joka oli valmis taistelemaan vapaudestaan. Se ei ollut se paikka, jonne hän halusi kuolla. Paikka, jossa hän pääsisi eroon kirouksestaan. Ei, ei sinne - ei sinne missä hänet oli tuomittava ikuisuuteen nälkään riutumiseen. Kukaan ei sitä halunnut, mutta harvat olivat valmiita taistelemaan.

Neofelis istui puoliksi varjossa tuon tyrmän, mihin hänet oli pantu nurkassa. Mies oli istahtanut tahtomattaankin lattialle pienen heinäkasan päälle. Miehen toinen silmä näkyi tuijottavana, ajattelevana tyrmien käytävän pienen lyhdyn himmeässä valossa. Se tuskin valaisi koko tyrmää, puolet siitä jäi varjoon, mutta varjon raja jäi juuri tuon miehen kasvojen lähelle, paljastaen osan hänen kasvoistaan. Juuri tuon kirotun vasemman puolen, jonka tatuoinnit saattoivat saada jotkut pelkäämään. Mutta hän ei kiinnittänyt huomiotaan muihin, koska hänellä oli päässään paljon tärkeämpääkin ajattelemista.

Kuten pako. Neofelis vain tuijotti kaltereiden läpi, oikeastaan näkemättä mitään. Tuo silmä näytti sumentuvan, niin syvällä ajatuksissaan tuo oli. Mutta silti hän kuuli jokaisen liikkeen mitä tyrmässä tapahtui. Mies ei ollut missään vaiheessa tuottanut minkäänlaista huomiota muihin samassa tyrmässä olijoihin, vaan oli vain istunut mitään sanomatta lattialla. Pako ainoana asiana hänen mielessään. Aina vläillä tuo kirottu mies kurottautui jalkojaan kohti ja hieroi tuskissaan tuota kirottua, melkein rampaa jalkaansa - joka olikin ongelman ydin.
Jos hän olisi kunnossa. Jos hän ei olisi kirottu, hän ei edes olisi siellä. Tuo mies oli vain yksinkertaisesti ollut varastamassa ruokaa, joutunut pakenemaan... Mutta ei ollut päässyt pakoon. Tuo kirottu, turha, kipuinen jalka oli pysäyttänyt hänet. Edes Darren ei ollut saanut häntä enää koskaan juoksemaan. Jalkaa ei ovinut rasittaa, tai se petti alta. Mutta silti... Hän aikoisi taistella kunnes olisi viimeinen ylhäällä, piittaamatta uhreista... Kuitenkin toivoen seisovansa veljensä vierellä. Tuon puolisokean miehen joka oli aina ollut siellä hänen vierellään.

Ei. Hän ei voisi kuolla näin. Ehei. Jokin tie täytyi olla pois sieltä. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan, hän puristi silmänsä kiinni. Kurtistaen kulmiaan hän keskittyi. Miten päästä pois? Hän ei voisi auttaa muita, hänen täytyisi päästä yksin pois. Jotenkin, tuo saamarin jalka mukanaan. Tavalla tai toisella. Piittaamatta uhreista. Se ei ollut paikka ihmisille, joilla oli elämä elettävänä - kuolla. Ainoa ongelma oli, että hän tuskin selviäisi yksin hengissä. Mutta hän aikoi taistella sen puolesta.
"Pääsen täältä vielä pois... Tavalla tai toisella."
Neofelis mutisi itselleen, tuskin kuuluvasti. Pelkkänä kuiskauksena pimeyteen. Varmaankin nuo muut juttelivat, hän ei vain kuullut sitä. Ei halunnut kuulla.

//No siinäpä oli yksi surkea, kamala aloitus >.< Anteeksi//

"En ole tehnyt mitään!"
Kamala ylitse pursuava kitinä ryöppysi korvia pistävänä jokaisen vankisellin uumeniin, kun yksi ainut vartija talutti käsivarresta kiinni pitäen rimpuilevaa keijua syvemmälle suurta vankilaa. Tämä saastainen loukku, murhamiesten ja naisten raiskaajien tyyssija, maanitteli käppyrän käyrin näpein puoleensa onnetonta miespoloa, joka yritti väenvängällä päästä vastakkaiseen suuntaan - raittiiseen ilmaan.
"Ettekö Te kuule vai missä vika ?!"
Viimeiset pyristelyt, mutta niihin vastattiin vain terävällä vilkaisulla, kuka muka vankia uskoisi ? Criminaalia, jolla oli valmius tyhjentää kenet tahansa tavallisen tasamaantallaajan taskut vaikka armottomasta nukasta. Totta puhuttaessa oranssihiuksinen nuorukainen oli kyllä rikkonut lakia moneen otteeseen, mutta nyt oli koittanut ensimmäinen kerta, kun hän oli jäänyt satimeen. Kyseessä oli vain rahapetos, ihan pikkuinen rötös tulkin mittapuussa siis.
"Olen arvostettu tulkki! Tärkeästä suvusta! Ette voi sulkea minua tuollaisten keskelle!"
Sininen katse vilkaisi vieressä aukenevia, hämäriä loukkuja, joista riutuneet ja hiljaiset ihmiset tuijottivat takaisin. Joidenkin silmistä oli hävinnyt elämänpalo pitkän lusumisen vuoksi, mutta toiset puolestaan harrakasti huusivat herjaa vartijan perään - jopa sylkivät!

Päätepysäkki lähestyi väistämättä, eikä aikaakaan, kun tulkki seisoi kalterien edessä. Nuorukainen tunsi kuinka vartijan ote löystyi hieman, mutta tiukkeni sitten uudestaan, koska Jairukseksi nimetty keiju oli lähteä käpälämäkeen. Mihin hän kylläkään pakenisi ? Koko paikka oli kuin yksi selvittämätön labyrintti, eivätkä kohtalotoverit varmasti tarjoaisi kovin luottamiskelpoisia opastuksia ulko-ovelle. Hänhän vielä kirmaisi pahimmillaan suoraan kidutuskammioon, jos sellainen oli olemassa! Kova kouraisesti nuorukainen tuupattiin sisälle niin, että tasapaino katosi olemattomiin. Rähmälle rysähdettyään entinen aatelinen päästi pitkän, epäsivistyksiä täynnä olevan kirosanaliutan, jonka hillitsemiseen riitti pelkkä lukon kiinni napsahtaminen. Jairus kompuroi pystyyn ja syöksyi roikkumaan kylmiin kaltereihin.
"EI! Älkää jättäkö minua tänne!"
Rymisyttäessään tielleen asetettua estettä, tajusi miekkonen kurkata olkansa yli. Ai niin, täällä oli muitakin..

Tiheästi hengittäen Jairus melkein kokosi itsensä ja käännähti ympäri. Häntä ei ainakaan puukotettaisi selkään, jos jollekkin oli teräase jäänyt hyvään piiloon. Yleensähän kaikki vaaratekijät kitkettiin pois, elleivät vartijat halunneet vankien niittaavan toisiltaan henkeä omatoimisesti.
"Minulla ei ole mitään varastettavaa sitten!"
Kuka tyhmä edes meni syyttelemään muita sellaisesta, jota he eivät ehkä olleet tehneet ? Voisihan selliin olla aina lukittu joku martyyri, vääräuskoinen, juoppo tai muu harmiton yhteiskunnan riesa. Noh, vaihtelun vuoksi keiju sentään luritti totuuksia, sillä olihan hänen ainut henkilökohtainen tavaransa, vaatteiden lisäksi, kadonnut tyrmän pimeisiin nurkkiin. Kyseessä oli nimittäin muistikirja, joka oli sellainen ettei siihen merkatuista merkinnöistä tajunnut kukaan muu mitään - paitsi tulkki itse tietenkin.

Kosteista seinistä ja katoista tippui pikkuisia pisaroita pitkin käytävää, saaden aikaan melkoisen konserton, jos oikein tarkkaan kuunteli. Tällaisissa paikoissa oli paljon aikaa miettiä ja pohtia, joten pisaroiden tanssi oli varmasti helposti kuultavissa, jos oli rauhallinen. Osa vangeista olikin, itse asiassa juuri niin rauhallisia, että saattoi jäädä ajattelemaan, oliko kyseessä joku sosiopaatti, joka suunnitteli ties mitä kauhuja pienen pääkoppansa sisällä.
Osa vangeista, etenkin nuoret ja kapinallismieliset eivät sietäneet virumista neljän seinän sisällä, joten ne saivat välillä aikaan aikamoisia showspektaakkeleita yrittäessään kaikin keinoin paeta tyrmistään.
Ornella, yksi niistä hiljaisista, oli jakanut sellin päivän ajan yhden nuoren klopin kanssa, joka kirjaimellisesti oli hyppinyt seinille. Liekö moinen käytös johtunut siitä, että ahdistus oli saanut pojun sekoamaan, vai oliko tyyppi lämpimikseen riehunut. Niin tai näin, nuoresta miehestä saattoi nyt puhua menneessä aikamuodossa. Kauaa ei ollut edes sivistynyt ja rauhallinen nainen jaksanut katsoa riehumista, ei etenkään kun suunnaton nälkä sai olon tuntumaan heikolta ja eläimelliseltä.
Nuo tunteet olivat saaneet ihmisessäkin piilleen syvimmän eläimen vaiston heräämään ja viimeistään se suunnaton nälkä oli ottanut ylivallan, jättäen jälkeensä vain kuivaksi imetyn ja runnellun nuoren miehen.

Miksi nainen oli täällä? Tuo ei ollut itsekään niin varma. Sen täytyi johtua huolimattomuudesta, aivan niin. Nälän syytä tämäkin siis oli. Ja tyhmyyden. Olisi pitänyt odottaa yöhön, ei olisi ollut virkaintoista vartijaa, joka käy päälle luullen, että kyseessä oli päällekarkaus, vaikka kyseessä oli vain saalistus, ruokaleikki. Noh, sen virkaintoisen vartijan ansiosta yksi henki säilyi, mutta joku toinen sen menetti, nuori poika, naisen sellikaveri.
Tyrmän vartijat luulivat häntä vain murhaajaksi, jolle tappaminen oli mieluisaa puuhaa. Mutta eiväthän he voineet ymmärtää, vaikka heille kertoisi, että tappaminen oli tälle neidolle välttämättömyys, ainakin välillä. Noh, ehkä voisi luulla tuuriksi sitä kuitenkin, että vartijat luulivat häntä vain murhaajaksi, eivätkä tietäneet totuutta. Totuus saattoi olla tappava.
Joka tapauksessa, selli oli täytynyt puhdistaa ruumiista ja verestä, joten punapää täytyi siirtää pois, suurempaan selliin, johon saattoi tulla useampikin lusija. Sitä paitsi, vartijat olivat keksineet, ettei yksi pieni neiti voi tappaa useaa sellitoveria, että kyllä ne kriminaalit sen verran toisiaan tukivat hullulta tappajalta. Mitenkä vain.
Kalpeaa naista kuljetettiin nyt kolkkoa käytävää pitkin ja nätisti mustaan mekkoonsa pukeutunut nuori neito tuli mukana. Ei vastaväitteitä, ei pakoyrityksiä.
Metallinen ovi kumahti kun se avattiin ja arvokkaasti niin kuni aateliset yleensäkin, neitokainen astui sisään selliin, oven kalahtaessa kiinni.
Pyh, tietäisivätpä vanginneensa rikkaan aatelisen. Mitä hyötyä oli oikeastaan kuulua aasoihin, jos ei kuitenkaan voinut kaikkea paljastaa? Vaikka naisella olisi varaa maksaa itsensä ulos, ei tappajan maine tekisi hyvää, ei. Täältä olisi päästävä pois vähin äänin ja aiheuttamatta lisää ongelmia.

Punasilmäinen antoi katseensa viipyä sellitovereissaan, kunnes mitään sanomatta, tuo siirtyi pienen kalterein varustetun ikkunan alle istumaan, seinästä tulevan ulokkeen päälle. Tai ehkä se oli olevinaan istuinsija, joka oli rakennettu seinään. Neiti ei puhunut pihaustakaan, antoi vain ajatustensa harhailla. Tuo keiju taisi olla se henkilö, joka äsken vietiin ohi käytävän. Piti hirvittävää mekkalaa ainakin. Tuo yksi taas.. kasvoja ei näkynyt kokonaan, joten nainen jätti mielipiteet sikseen ja sulki silmänsä.

Ja niin. Käytävät kolkot avautuivat tuon korppitukkaisen miehen silmissä, ja kaksi vartijaa joutuivat pitelemään tätä vastaanhangoittelevaa soturia.
"Päästäkää irti! En halua tuonne, en halua!" mies murisi vartijoille, jotka vain kävelivät tyynenä eteenpäin, kuin eivät olisi rimpuilevaa haltiaa huomanneetkaan. Ei, Àrayan ei todellakaan halunnut tyrmiin, jonnekkin masentuneiden ihmisten sekaan, jotka olivat heitetty sinne vaikkeivät olleetkaan tehneet mitään. Niin, eihän Àrayankaan ollut tehnyt mitään, paitsi että korppitukka todellakin oli etsintäkuulutettu, mutta erittäin erittäin tyhmistä syistä. Tyhmät maajussit, jotka olivat ajautuneet hänen tielleen. Noh, hän pääsisi vielä pakoon, ja tekisi mitä vain vapautensa puolesta. Onneksi hänen kermanvaalea tammansa oli päässyt karkuun, ja jossain tuolla se nyt sitten odotti. Mustahiuksinen kuitenkin luotti siihen ja kun hän pääsisi vapaaksi - tavalla tai toisella, niin hän kyllä etsisi heti käsiinsä Tríadelin.

Ja niin, matka jatkui läpi kolkkojen käytävien ja kaikki nuo riutuvat vangit selleissään, osa huusi vapaaksi pääsyä, osa rukoili jumalia. Àrayanin selkäpiitä karmi. Haltia ei ollut koskaan ollut tyrmissä, ja eivät ne kyllä mitään ihania olleetkaan. Hän ei sinne aikoisi jäädä, harmi vain että hän ei voisi pelastaa kuin itsensä. Ihan mielellään hän pelastaisi toverinsakin, jotka joutuivat mädäntymään selleissä, osa ihan turhaankin. Sodan aikana vain mielellään kun heitettiin kaikki tyrmään, ilman mitään syytä. Kaikki olivat syyllisiä, jollakin tavalla, ainakin vartijoiden ja sotilaiden mielestä.

"En aio jäädä tänne!" murahdus kuului taas liiankin selvästi käytävällä mutta haltia ei saanut noita kahta pokerinaamaa reagoimaan mitenkään itseensä. Huokaisu käväisi huuliltaan, ja niinpä àrayan taittui misten tahtoon, eipä siinä kai muutakaan voinut. Hänen aseensa olivat jääneet myös Tríadelin satulaan kiinni, onneksi. Eivätpä ainakaan nuo saaneet niitä käsiinsä, sillä silloin ei korppitukka varmaan saisi niitä koskaan takaisin. Tosin hänellä oli kyllä saappaanvarressaan tikari ja saattoi vain toivoa, että vartijat eivät niitä huomaisi.

Ja sitten, tuo hieman suurempi selli. Portti aukesi juuri sen verran, että Àrayan mahduttiin työntämään sisään ja pahaksi onnekseen toinen vartijoista huomasi tikarin saappaanvarressaan ja repäisi sen pois, viiltäen samalla pienen pintahaavan miehen jalkaan. Hienoinen sähähdys kuului tuon suusta ja sitten nyrkki oli osumassa suoraan vartijaa kohti kunnes tuo sitten juuri kerkesi työntämään portin kiinni ja kuului ikävä kolahdus ja sitten parkaisu, kun nyrkki olikin osunut kalteriin. Àrayan voivotteli kättään ja kääntyi sitten ympäri, katsellen kulmainsa alta sellitovereitaan. Kaksi miestä ja nainen. Hienoa, toivottavasti eivät olleet mitään murhaajia, sillä hän ei halunnut kuolla sinne selliin.

Korppitukka ei puhunut mitään. Mitäpä hän olisi noille puhunut. Ajatusmaailma oli tyhjää täynnä, sillä vain pako sellistä oli päällimmäisenä. Ja yhtään mitään ratkaisua siihen ei keksinyt, että miten pääsisi vapaaksi.
"Hienoa..." korppitukka murahteli ärsyyntyneenä. Häntä suoraan sanoen potutti olla siellä mädäntymässä. Mutta ei voine mitään. Kyllä hän sieltä pääsisi ulos, tavalla tahi toisella.

Scathach kuunteli vartijoiden pelokasta mutinaa ja naureskeli itsekseen. Mies parat eivät tuntuneet käsittävän ollenkaan tehtävänsä laatua. He eivät tajunneet miksi juuri heidät oli määrätty viemään tyrmiin vanki, jolta ei saanut riistää aseita, vaikka tämä oli jo tähän mennessä tappanut yhden toisista vartijoista.
Scatty asteli käytävää eteenpäin tottuneesti. Ja tottunut hän tähän olikin. Hän oli taas menettänyt hermonsa ja hänen esimiehensä aasoissa olivat taas päättäneet rankaista häntä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänet lähetettiin tyrmiin niin sanotusti tuulettamaan tunteitaan. Hänet kuitenkin aina haetttiin pois. Hän oli liian arvokas, että hänet olisi voinut jättää tyrmiin lojumaan. Heikäläiset tarvitsivat aivan liikaa hänen taitojaan.
''No mihinkäs sitä tänään mennään pojat. Niihin tyrmiin, jotka kuhisevat rottia, vaiko niihin homeisiin?'' Scatty kysäisi vartijoilta. Molemmat miehet säpsähtivät. Miten varuillan he olivatkaan. Aivan kuin Scatty voisi aivan yllättäen käydä heidän kurkkuunsa kiinni. Eihän se aivan mahdotonta ollutkaan, Sactty ajatteli naurahtaen itsekseen. Toinen miehistä rohkaisi itsensä ja vastasi:'' Vankeille ei ole lupa kertoa mitään. Scatty kohotti kulmiaan yllättyneenä toisen rohkeudesta. Mies oli selvästi uusi näissä hommissa.
He saapuivat tyrmän ovelle. Toinen vartijoista avasi oven, toisen katsoessa, etteivät muut vangit yrittäisi ulos. Scathach käveli aivan tyynesti sisään ja kuuli vartiojoiden sulkevan oven takanaan ja henkäisevän helpotuksesta. Scatty silmäili uutta ympäristöään rauhallisena.
Muut vangit olivat kai niitä rassukoita, jotka aasat ottivat kiinni näyttäkseen hyviltä lain vartijoilta. Suurin osa täällä ístuvista oli luultavasti syyttömiä siihen rikokseen, josta heitä syytettiin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut syytön. Scathach oli elämänsä aikana todennut sen tosiseikan, että jokainen oli elämänsä aikana syyllistynyt aina johonkin.
''Ketäs sitä täällä istuukaan, ettei vaan olisi koko Payonin pohjasakka.'' Scatty totesi ärsyttääkseen tahallaan sellitovereitaan. Hän kävi istumaan oven viereen veti esiin pitkän tikarin, jota alkoi heitellä ilmaan, napaten sen aina yhtä näppärästi kiinni.

Neofelis oli hiljaa muiden riehuskellessa kovaan ääneen. Melkein kaikilla paitsi hänellä oli ollut kovasti sanottavaa tyrmään joutumisesta. Oliko se niin vaikea käsittää, että jos kerran jäi kiinni, joutui tyrmään? Ehkä tuo kirottu mies oli vain kokemuksen takia kovin rauhallinen tilanteeseen nähden. Mutta kun muut näyttivät kovin vastahankaisilta, hän saisi ehkä heidät auttamaan häntä paossa. Josta tosiaan voisi tulla ihan hyödyllistäkin. Yksin tuolta tosin tuskin pääsisi ulos - joten uloshaluavista vankitovereista voisi olla ihan rutkastikin hyötyä... Jälkeen päin heidät voisi tappaa.

Kun Scathac avasi suunsa irvaillakseen, Neofelis tosiaan yritti myönnettävästi hillitä kiukkuaan. Noilla ihmisillä ei ollut tietoakaan siitä, mitä hän oli kokenut. Mutta pohjasakkia... Mikä tuo muka sitten oli? Ei varmaankaan yhtään parempi ihminen kuin hän.
"Ja mikä itse olet? Luuletko olevasi yhtään parempi jos olet ylipäätänsä täällä alhaalla."
Neofelis lopulta snaoi pimeyteen, puhuen melkein ensimmäistä kertaa koko tyrmässäoloaikansa aikana. Tuskin kukaan heistä ei ollut yhtään toista arvokkaampi tai viisaampi. Jos he olisivat arvokkaita, viisaita tai rauhaa haluavia, he eivät viruisi siellä. Ellei kyseessä olisi paha väärinkäsitys, joka saattoi myös olla mahdollista. Mutta sitä ei tuo mies nurkassa uskonut omien tyrmäkokeemuksiensa jälkeen.

Pako. Muut mukaan. Vartijat, kuolleina. Ulos. Vapauteen. Petos. Muut karkurit tapetuksi. Siinä oli lähes tulkoon kaikki mitä Neofeliksen päässä sillä hetkellä pyöri. Mutta miten toteuttaa - se olikin jo aivan eri prosessi. Tuskin nuo häntä nilkuttavana mukaansa ottaisivat - ja kuka tahtoi onnettomuuksien pakollisen tuojan kannoilleen. Tuskin kukaan. Mutta jos hän ei kertoisi? Mitä sillä nyt niin väliä olisi. Ulospääsyllä oli vain väliä. Ei millään muulla. Ja pääsyllä tappamaan, ilman keppiä tosin.

Pian Neofelis lopulta nousi seisomaan, nojaten kohti oikeaa jalkaansa, tuottamatta kipua ja huokaisi. Hän tuijotti pimeyteen muita kohti, juuri ja juuri valon valaisemana. Nyt olisi päästävä ulos. Keinolla millä hyvänsä. Toisten avulla tai ilman. Mutta jotenkin joka tapauksessa. Turha enää jäädä miettimään ja virumaan.
"No niin. Kuka haluaa pois, sillä minulla on todellakin halu päästä pois. Joka haluaa kuolla tänne, jääköön."
Neofelis sanoi vähän varoittavasti. Jos muut eivät haluaisi pois, jääköön. Ei hän heistä välittänyt tipan vertaa. Kunhan vain itse pääsisi pois, muut voisi vaikka tappaa. Ei sillä niin väliä.

//Lyhyttä, anteeksi kesto. Jumittaa vielä enemmän arkipäivinä sitten, kun joka päivä joku harrastus. Anteeksi sitten jos kohdallani alkaa jumittaa, jos jumittaa kauan - voitte hypätä yli//

Jairuksesta oli enää jäljellä tyhjä sieluton kuori, kun tyrmän väki alkoi lisääntyä. Ensinnäkin, kuinka vartijat saattoivat laittaa naiset samoihin selleihin miesten kanssa ? Eivätkö he tajunneet, että siitähän voisi pahimmillaan sietä vaikka millainen äpäräparvi ja armahduksia perään! Jos helmaväkeläinen pamahtaisi paksuksi, niin silloin häntä ei saanut teloittaa, sillä lapsi oli tunnetusti syytön vanhempiensa rikkomuksiin. Monet konnattaret käyttivät tätä kikkaa hyväkseen ennemmin tai myöhemmin, jos jäivät nalkkiin. Mistä keijukainen sitten tiesi tällaisia salaisuuksia ? Tietenkin siitä, että hän oli ollut aikoinaan isänsä mukana julkisilla käräjillä, olivathan ne yleistä kansan hupia. Nuorukaisen oli pidettävä tukea kaltereista, etteivät jalkansa pettäisi alta - tuo yksi hullu eukko viskoi tikaria ylös alas aivan näppituntumalla ja irvaili! Voi, kuinka tekikään mieli ärähtää, että tulkki oli kermastoa, mutta siihen möläytykseen voisi liittyä omat riskinsä.

Yääh, missä Flycatcher oikein oleskeli, kun häntä tarvittiin! Voisi se kieroon kasvanut renttu maksaa takuut, jotta keiju pääsisi liihottelemaan takaisin vapauteen. Oranssiletti käännähti ympäri tuijottamaan soihduilla valaistuun, osittain hämärään käytävään. Täällä oli niin kammottavaa..
Äkkiä nurkasta tuli ulos hahmo, joka ehdotti pakoa. Siniset silmät väännähtivät tuota tyyppiä kohden, jonka hämäräheikkiys suorastaan paistatteli kilpaa ulkoauringon kanssa Jairuksen pääkopan sisässä. Karkuun vai ? Kävisihän se muuten, mutta jos he jäisivät uudelleen kiinni, niin kakku kertyisi pidemmäksi ja takuut alkaisivat hipoa hopeisia pilvenreunoja. Silloin hänen liikekumppaninsa ei varmasti oman etunsa nimessä maksaisi tulkkia ulos.

Pitkä vilkaisu kävi muissakin paikallaolijoissa, mutta siltikään nuorukainen ei onnistunut lukemaan toisten kasvoilta, mitä he olivat mieltä. Toisaalta jos he pakenisivat yhdessä, niin silloinhan Jairus voisi antaa muun poppoon tehdä likaset hommat ja hän itse luikkisi vainvihkaan käpälämäkeen. Ah, täydellinen sivusuunnitelma!
"Minä olen täysin valmis pakenemaan."
Ensimmäinen ilmoittautunut, hah. Vielä varmuuden vuoksi jätkä yllätti itsensä heiluttamalla kättään. Olihan hän lyhyin koko joukosta, joten pitihän huomio saada jotenkin kohdistettua itseensä. Vaikka toisaalta Jairus katui heti leukapielien louksutustaan.

[[Jospa tähänkin töpöön asettaisi sitten sen viikon deadlinen ? Minulla riittää ainakin hyvin kärsivällisyys odottaa.]]

[Hyppään mukaan peliin, kysyin kaikilta pelaajilta (paitsi Arylta, jolta en edes suostu kysymään .p) , joten jos voisin änkeä oman vuoroni heti Miseryn jälkeen? Varmaankin se käy, joten alan raapustamaan.. ^¨]

//Minä vastaan nyt tähän, joten jos Kittyh haluat, voit kyllä tehdä erillisen peliviestinkin, koska en halua odottaa nyt sitten, että pääset vastaamaaan tänne, kun miulla kerrankin on aikaa olla koneella. \\

Selli sen kun täyttyi. Jos huone alkaisi täyttyä liikaa, voisi moinen ahtaus ruveta jo ahdistamaan ja sekös ei tietäisi hyvää. No, ainakin niin kauan kun kukaan ei letkauttaisi mitään typerää ja aloittaisi sillä tappelua, olisi kaikki ainakin Ornella puolesta oikein hyvin.
Tuo istui vaiti, mulkoillen uusinta selliin tulijaa, kun molemmat miespuoliset avasivat suunsa saadakseen lausuttua haluamansa. Vai että pohjasakkaa ja pakenemista. Kylläpä oli lennokkaita juttuja jo heti alkutaipaleella.
Punahiuksinen hymähti voimakkaasti ja nosti kiiluvan katseensa aseillaan leikkivään naiseen. Jokin tuossa eukossa haisi.. tai tuntui tutulta. Ei, punasilmä ei ollut koskaan tavannut kyseistä tyyppiä, mutta tuo pystyi silti aistimaan tuossa jotakin. Samapa tuo, itsevarmuutta sillä ainakin näkyi olevan.
”Sitä samaa pohjasakkaa kuin sinäkin, näköjään.”, kuului ärsyttävän rauhallinen ja käärmemäinen vastaus, hiljaisuuden alettua käydä ahdistavaksi.
Kalpeanahkainen silmäsi vielä lyhyttä keijumiestä, joka oli ilmoittanut myös olevansa paon kannalla. Olihan tässä jo melkoinen tiimi, minimiehiä, tatuoituja, aseenheiluttelijoita ja sulkatukkia. Kerrassaan mahtavaa.
”Jaa, että pakoreissu? Olen heti mukana kun joku neropatti keksii, mistä aloittaa.”, jatkoi tuo ääni taas, naisen nostaessa toisen jalkansa toisen päälle. Hienot leidit eivät istuneet raajat levällään kuin maksulliset naiset. Eikä edes tyrmä ollut poikkeus, vaikka olisi kuinka rahvaan seassa. Oma arvonsa oli hyvä muistaa aina ja kaikkialla.

Nainen alkoi näplätä tukkaansa, avasi sen lyhyeltä letiltä ja alkoi sitoa uudestaan. Tietysti häneltä oli viety kaikki ylellisyystarvikkeet, kuten hiusharja, joka olisi ollut nyt varsin käytännöllinen kapistus. Tällaisessa kosteudessa ja homeen seassa saattoi vain kuvitella kauhulla, miltä tukka mahtoi näyttää. Mutta juuri siksi, Ornella ei tuntenut tarvetta hävetä sitä, että oli keskittyneempi omiin hiuksiinsa kun pakosuunnitelman sumplimiseen. Tällaisissa tilanteissa oli sitä paitsi viisaampi pitää suunsa kiinni, ellei todella ollut jotain sanottavaa ja nainenhan oli tehnyt sen erittäin selväksi, että olisi mukana vasta sitten, kun varteen otettavia ideoita kehkeytyisi. Toki omatkin aivot raksuttivat kovasti, mutta mikäli kukaan sellissä istuvista ei osoittautuisi erittäin hyödyllisiä taitoja omaaviksi, ei yhdestäkään ideanpoikasesta olisi apua.

Halcyone käveli hyvin vaisusti nostamattaan katsetta kahden suuren vartijan välissä. Luulivatko, että hän saisi jonkinlaisen typerän idean muuntautua lajinsa edustajaksi ja kadota ensin poltettuaan heidät poroksi? Se olisi erittäin typerää, sillä se olisi typerää. Vielä nyt hänellä oli mahdollisuuksia selitellä, ettei ole mitään sukua lohikäärmeille, mutta jos hän muuntautuisi, todisteet olisivat veden pitävät. Niinpä halcyone vain käveli vilkaisemattamaan muihin vankeihin, jotka epätoivoisesti yrittivät huudella omia pyyntöjään vartijoille. Muutaman kerran hänen katseensa osui pieneen vesilätäkköön, joka heijasti jonkun vengin omasta sellistään. Vangit olivat riutuneen näköisiä, huonovointisia ja likaisia. He olivat näyttävästi kovin nälissään ja kylmissään, kivikovista seinistä pääsi lävitse varmasti selleihin kylmää syysilmaa.

Viimein he saapuivat yhden melko ison sellin lähettyville. Halcyone ei edelleenkään nostanut katsettaan, hän vain odotti, että vartija avaisi oven ja tuuppaisi hänet sisään. Ja kaikki tämä tapahtuikin . Halcyone kaatui mätkähtäen kovasta töytäisystä maalle. Vasta nyt hän uskalsi nostaa katseensa. Sellissä näytti istuvan muutama henkilö. Halcyone kohautti olkiaan ja istuutui lattialle pienen vesikannun viereen. Hän ei halunnut nähdä, mitä tuolla sisässä oli. Vesikannun vieressä näytti olevan selvästikin kovettunut limppu, kukaan ei ollut näyttävästi iskenyt siihen sormiakaan. Halcyone käänsi katseensa siitä pois ja vaistomaisesti tuuppasi nesyrjään.

Samassa yksi vangeista ilmoitti, että hän lähtisi. Ja jos joku muu ei tahtoisi, niin jäisi sitten tänne. Ujona medeerinä Kalastaja ei sanonut mitään, hän kohotti hieman katsettaan muihin.
"Jaa, että pakoreissu? Olen heti mukana kun joku neropatti keksii, mistä aloittaa."
"Minä olen täysin valmis pakenemaan."
Viimein Halcyonekin uskalsi avata suunsa. Sillä juuri nyt hänen veihtoehtonsa olivat joko elinkautinen vakeustuomio tai vapaus pienen pakoreissun avulla.
"Minäkin voisin olla hyödyksi", hän sanoi ja mietti hetken. "Olen Halcyone." Hän mietti, oliko kovinkaan viisasta mennä laukomaan nimeään, mutta jos pakosuunnitelmaa jo mietittiin, niin kyllä hän tahtoi mukaan päästä. Toiset vangit varmaankin tunsivat toisensa jo hyvin, tai sitten eivät.

"Onko kenelläkään minkäännäköistä suunnitelmaa kehiteltynä? Vai onko tämä ensimmäinen kerta, kun asia otetaan puheeksi?" Kalastaja tiedusteli hiljaisella äänellä, nyt ei ainakaan ollut hyvä asia levitellä tietoa mahdollisesta pakoreissusta. Hän tarttui hiuksiinsa ja heitti ne olkiensa taakse, jotta muut näkisivät hänen kasvonsa tarkemmin. Joten hän vaistomaisesti nosti kätensä tunnustellakseen medaljonkia sen sisässä, se oli onneksi vielä koskematon. Hän sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne kun joku riensi vastaamaan hänen kysymykseensä.
Hän nyökkäsi pien'eleisesti. Eihähän hän voinut kieltäytyäkään paosta, sillä olisi kamalaa jäädä yksin nyhjöttämään ikuisuuksia rikoksesta, jota ei lakikirjoissa edes käsitelty rikokseksi. Ja jos hän kuolisi yrittäessään.. no olsii se nyt sentään parempi kuin ikuinen nyhjötys..

[Kamalaa jaarittelua jne.
Yritin tehdä ns. pikakelauksella viestin ja tiivistin tapahtumia. Anteeksi -.-']

Tuo korppitukka oli istuutunut kaltereiden viereen ja naksutti aina välillä sormiaan, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään järkevää. Päänsä oli tyhjää täynnä, yhden yhtäkään ajatusta, fiksua sellaista, ei tuntunut putkahtavan tuohon ammottavaan tyhjiöön. Àrayan ei vilkaissutkaan enää toisiin, paitsi sitten kun selliin tuotiin vielä pari henkilöä ja yksi vielä alkoi irvailemaan. Korppitukka puri hampaitaan yhteen, mikä tuokin oikein luuli olevansa? Tuskin mikään heitä muita parempi, kun oli samaan selliin tavallisten tallaajien kanssa joutunut, niinpä niin. Kultaisista silmistä kyllä mukavasti kuvasti, mitä mieltä mies oli tästä irvailevasta naikkosesta, mutta päätti kuitenkin tällä kertaa jättää kommentoimatta, toisin kuin eräs toinen nainen, joka näytti vastaavan toisen irvailevaan kommenttiin. Aivan.

Sitten katseensa siirtyi kiertämään muissa sellin vangeissa, ja kun vielä joukkoon lisäsi tämän uusimman tulokkaan. Joku ehdotti pakoa, ja heti oli pari innokasta mukana juonessa. Àrayan tuhahti kärsimättömästi, häntä muutenkin ärsytti ylipäätään olla siellä nyhjöttämässä, kuin paatunutkin rikollinen. Hän kun ei tietenkään itse itseään rikolliseksi laskenut. Korppitukka ei tiennyt oikein, että mitä mieltä olla tästä suunnitelmasta. Eipä hän kyllä sinnekään halunnut jäädä, se oli ihan tosi, mutta tulisiko pasta yhtään mitään, siinäkin oli meinaan riskinsä. Voisi joutua heti teloitettavaksi tai jotain muuta, mitä Àrayan ei edes halunnut kuvitella. Huokaisu. Käsi nousi ilmaan ja tuhahdusta saatteleva toteamus laskeutui ilmoille:
"Mukana, jos joku keksii pomminvarman tavan päästä ehjin nahoin pois täältä."
Ja olihan tämäkin oikeastaan jo mainittu, että jos joku ensin keksisi mistä aloittaa, mutta Àrayan nyt halusi tuoda omankin mielipiteensä julki ja hänellä mitään ehdotuksia ei ollut.
"...ja minulla ei kyllä sitten ole mitään ideaa."
Ja pitihän sekin toki laukoa ilmoille. Että toiset varmasti tietäisivät, että häneen olisi turha turvautua. Àrayanin ajatuksilla kun ei pääsisi askeltakaan pidemmälle - vapauteen. Se olisi sula mahdottomuus.

Ja nytkin haltia vain jatkoi hiljaiseloaan, kuunnellen kuitenkin jos tästä uudesta pakoaiheesta syntyisi keskustelua. Pään tämä nojasi kylmään seinään ja kultaiset silmät katsoivat kattoon. Olisiko heillä todellakin jotain mahdollisuuksia, siitä ei korppitukka ollut ollenkaan varma, eikä hän laskenut mitään minkään varaan, olihan hän kuitenkin realisti.

Scatty kuunteli hiljaa, kun tyrmässä alkoi syntyä keskustelua paosta. Lähes kaikki ilmoittautuivat mukaan, jos joku muu keksisi suunnitelman. Tällä menolla heikäläiset olisivat tyrmässä vielä kymmenenkin vuoden päästä. Siis jos olisivat elossa enää silloin.
Hän oli pannut merkille kaikkein vahvimman oloiset joukosta ja ne jotka olivat vastanneet myrkyllisesti hänen kommenttiinsa. Hiljaa hän arvioi jokaisen tyrmässä olevan olennon. Hän pani merkille ne joista olisi hankkiuduttava eroon ensimmäisenä, jos syntyisi taistelu. Scathachilla oli tapana arvioida ympäristönsä tällä tavalla, joka kerta kun saapui uuteen paikkaan. Ensin oli aina hankkiuduttava eroon vahvimmasta.
Scathach pani myös merkille hiuksiaan letittävän naisen ja tiesi että jos hän joutuisi taistelemaan täällä nainen saattaisi olla pelottava vastus rotunsa puolesta. Hän oli vaistonnut sen naisesta lähes heti astuttuaan selliin, eikä hän tiennyt tiesikö nainen mikä hän oli. Se oli mahdollista sillä olihan hänkin vaistonnut naisen.
Ei Scattylla kyllä mitään pakoa vastaan ollut siitä voisi tulla jopa hauskaa ja se olisi hyvää harjoitusta. Tällä menolla paosta ei tulisi kyllä mitään, eivätkä kaikki varmasti pääsisi pakoon. Scathach vaistosi pakoa ehdottaneen miehen olevan rampa ja ajatteli tämän jäävän varmasti kiinni jos pako tulisi. Saattoihan hän toki arvioida väärinkin kuka tietää.
Rohkeutta näiltä pako kandinaateilta ei puuttunut, mutta sen sijaan heiltä puuttui pakoon tarvittavat resurssit, voimat ja suunnitelma. ’’Niin onhan sitä hyvä puhua ja ainahan vanki saa haaveilla paosta, mutta sen toteuttaminen jää usein haaveeksi. Teiltä puuttuu pakoon tarvittavat aseet ja suunnitelma. Ja vaikka teillä olisikin aseita kuka tästä sakista osaa edes käyttää niitä. Suunnitelmanne alkaa näyttää todella huteralta. Ja ai niin miten ajattelitte päästä sellistä. Kaikki te tunnutte odottavan ihmettä, että joku keksisi hyvän idean, mutta jos kaikki odottavat kuka keksii. Ei mene hyvin.’’ Scatty totesi esittäessään ajatuksensa.
Hän nappasi vielä kerran tikarin kiinni ja sujautti sen vaatteiden kätköihin. Hän tiesi ärsyttävänsä osaa täällä olevista vangeista, mutta se ei häntä haitannut. Oikeastaan hän nautti siitä. Sellainen hän oli hieman sekopää tappaja.

Suurin osa porukasta - lukuun ottaen juuri sisään tullut neitokainen oli mukana. Jos tarkkaan ottaen puhuttiin, kaikki näyttivät olevan valmiina lähtemään. Mutta useat kysymykset olivat - miten? Kellään ei tuntunut olevan suunnitelmaa. Neofelis ajattteli päässään että ainakin hänellä oli ihmisiä, jotka auttaisivat häntä pakenemaan. Ja hän voisi päästä murhanjanostaankin pian eroon. Yksi sellissä olijoista näytti olevan selvästi sitä mieltä, että oli muita hienompi - vaikkakin valmis pakenemaan. Aasa oletettavasti. Tai sellaisen kuvan tuo kirottu ainakin naisesta sai... Aika kauniskin nainen vielä päivän päätteeksi. Mies pudisti ajatukset päästään ja pakottautui miettimään pakoa. Muut olivat näemmä sitä mieltä, että eivät aikoneetkaan keksiä mitään suunnitelmaa. No sepäs ihanaa.

"Täältä on karannut ennenkin ihmisiä. Siis miksi emme me?" Neofelis sähähti Scattylle, joka väitti ettei heillä olisi mitään mahdollisuuksia. No, mahdollisuudet olivat pieniä - mutta parempi se oli yrittää kuin jäädä sinne virumaan kuin nallit kalliolle. Hänellä nyt ei ainakaan ollut mitään aikomusta jäädä sinne - ei aikomusta asenteensa puolesta eikä varaa elämäsä puolesta. Täytyi siellä joku tapa olla päästä ulos. "Ja jos olet niin suuri ajattelija, kerropa itse sitten parempi idea kuin edes yrittää."

Neofelis sanoi ja vaipui ajatuksiinsa. Vankila. Paljonhan täällä toki oli vartijoita eikä heillä aseita. Mutta hän ei kerta kaikkiaan uskonut että heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä sieltä elossa ulos. Täytyihän siellä nyt joku tapa olla. Mutta mikä? Se olikin se suurin ongelmia tuottava kysymys. Oli totta että oli sieltä joskus karannut porukkaa. Mutta useat oltiin saatu myöhemmin kiinni, vain harva pääsi lopulta oikeasti vapaalle jalalle. Mahdollisuus saattoi olla yksi tuhannesta, jos oli niinkään suuri mahdollisuus. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Miettiessään kaikkia mahdollisuuksia Neofelis yritti vain pitää mielessään että aina kannatti yrittää. Mutta hänen ajatuksensa alkoivat kiertää noidankehää.

"Onko ketään teistä enää viemässä oikeuteen tai vastaavaan?" Neofelis lopulta kysyi. Jos jotain oltaisiin vielä tulossa hakemaan.... Siinä saattoi olla heidän viimeinen mahdollisuutensa. Hakata vartijat ja juosta... Tai jotain vastaavaa. Ei hän parempaakaan ajatusta päähänsä saanut. Ja jos jotain tultaisiin hakemaan vielä, täytyisi toimia nopeasti. Jos nämä kerran halusivat kaikki ulos, toivottavasti he olivat myös valmiita taistelemaan vapautensa puolesta. Ei siinä muutakaan mahdollisuutta.

[[Skippaan tämän vuoroni, kun en kykene saamaan mitään järkevää irti/peliä yhtään edistävää Jairuksella. Palaan paikalleni seuraavan kierroksen alkaessa ja poistan tämän turhan viestin sitten välistä.]]

Nainen haroi hiuksiaan ja kuunteli sivukorvalla jokaisen kuulemansa sanan. Mitään fiksua ei tuntunut tulevan, sillä kaikki olivat keskittyneet niin paljon itseensä. Viis muista, kunhan oma nahka pelastuisi. No, tuollaisella asenteella ei ollut muita seurauksia kuin jälleen laskeutuva piinaava hiljaisuus, ilman ideoita, ilman toteutuksia.
Punasilmä oli saanut palmikkonsa kokoon ja nosti katseensa ylös tikarinsa kanssa leikkineeseen naiseen. Hän oli tuntenut tuon katseen itsessään ja oli nyt varma siitä, että edusti samaa lajiketta kuin nainen. Mutta asiastahan pysyttiin hiljaa, niin oli tarkoitus. Kukaan muu ei varmasti voinut tajuta sitä, mutta Ornella kuuli sen hiljaisuuden, mikä rinnasta jossa sydän ei tykyttänyt, huokui.
Punapää siirsi katseensa ohi toisesta tuon takana pilkottavalle käytävälle. Tästä hämäryydestä olisi oltava jotakin hyötyä joukon pakosuunnitelman kanssa. Jos vain saisi vartijan tulemaan sellille ilman massiivista apujoukkoa. Mutta miksi kukaan tulisi oman henkensä uhalla keskelle ”kriminaalijoukkoa” yksin?
Neitokainen pohti pitkään, kunnes nousi ylös ja sipsutti sellin toiseen päähän, kurkkaamaan hämärään käytävään. Kun ristinsieluakaan ei näkynyt, tuo kääntyi toisiin päin ja yskäisi voimakkaasti.
”Noniin, nyt kun jokainen on saanut latoa tarpeeksi nyrpeitä sanoja ja solvauksia, voinen tuoda julki pienen huomautuksen. Ilman avaimia me emme pääse täältä kovinkaan pitkälle, joten toisin sanoen, tarvitsemme vartijan tänne kalterin toiselle puolelle.”, kuuluivat sanat hiljaa, mutta varmuutta uhkuen. Tarkoitus oli tietysti, ettei naapurisellissä lojuvat kuulisi mitään heille kuulumatonta – voisivat kiusallaan vaikka huutaa vartijat paikalle.
”Joten, kuka haluaa leikkiä sairasta neitoa hädässä?”.
Ornellan suunnitelma oli yksinkertainen ja täynnä riskitekijöitä. Kun vartija seuraavan kerran tulisi käytävällä ohi, esittäisi joku sellin kauniista leideistä sairasta. Kun vartija lähtisi hakemaan apua, neito huutaisi hädissään miestä apuun jolloin toivon mukaan tyyppi tuntisi sympatiaa naista kohtaan ja joko tulisi sisään selliin tai ainakin tarpeeksi lähelle sitä. Älyvapaata ja varsin todennäköisesti pieleen menevää, mutta ehkä sitä voisi koettaa. Jos vartija tulisi edes tarpeeksi lähelle sellin kaltereita, voisi joku nopeasti ja huomaamattomasti tarrautua heppuun ja vääntää niskat nurin.

//Okay, tuo on todella tyhmä suunnitelma, mutta täytyyhän niiden jotain säheltää x> \\

Halcyone istui edelleenkin hiljaa tuijotellen muita vankeja. Hetkessä nousi käsi pystyyn haltialta kalterereiden vierestä. Tämä kyllä varoitteli, että hänellä ei ollut mitään hyviä ideoita pakoon. Jollakin oli varmasti joku idea. Tai sitten sellainen oli ainakin keksittävä nopeasti. Seuraavaksi alkoi puhua mies, joka näpräsi käsissään tikaria. Halcyonea paheksutti, että mies oli varma, ettei kukaan heistä osannut taistella. Miten hän uskaltautui sanomaan jotakin tuollaista, saattoihan joku tässä sellissä olla vaikka minkämoinen soturi. Ja taistelijoita oli monenlaisia. Oli niitä, joille eläminen oli yhtävä taistelua, ja niitä, jotka tahtoivat tapella miekkojen ja muiden aseiden kanssa. Halcyone laski itsensä mukaan niihin, joilla elämä oli todellista taistelua. Piilottelua, salailut. Näyttävästi se ei ollut koskaan toiminut, sillä täälä hän nyt istui medeeri-verensä ansiosta ja kivestä sydämessään.

Nuori mies sanoi vakuuttavasti, että täältä oli ennenkin osattua paeta, joten miksi he eivät voisi sitä yksinkertaisesti tehda? Halcyoen nyökkäsi miettien samalla, miten tilannetta voisi edistää. Miten? Miten? Miten? Samassa hiuksiaan harova nainen tarttui tilaisuuteen ja avasi suunsa. Hän sanoi vakuuttavasti, että seliin oli saatava vartija. Mutta äänettömästi sitä ei voisi koskaan tehdä! Halcyone mietti hetken ja pyöräytti sitten päätään toisen esittäessä kysymystää neidosta hädässä.
"En usko sen toimivan. Jos kaappamme selliin yhden vartijan, hän tietysti karjaisee viisikymmentä uutta vartijaa paikalle. En usko todellakaan, että juuri tuolla tavalla voimme lähteä. Minusta suunnitelman pitää olla pitkä.. Sen tekemiseen menisi ainakin muutama päivä.. Siihen voisi liittyä kaivaminen ja esittäminen. En ole koskaan ollut kovinkaan luova, mutta mitäköhän materiaalia seinät ovat?" Halcyone nousi seisomaan ja käveli sellin takaosaan kopauttaen sitä kämmenellään. Kuului vaimea 'klonks'. Tiili oli varmastikin melko paksua. Hänen ajatuksenaan oli ollut, että he kastelisivat leivän ja painelisivat sillä seinää vasten. Ja kun vartija kulkisi ohitse, joku istuutuisi reijän eteen. Mutta tämäkin suunnitelma kuulosti typerältä.
"Ei", hän sanoi hiljaa ja käveli takaisin paikalleen pienen heinäkasan päälle oven viereen.

"Minä ehdotan, että suunnitelmaan liittyisi jotenkin sairauskohtaus. Ja kun vartija saapuisi, joku alkaisi tehdä tämän kanssa erityisesti tuttavuutta. Jos vartija sattuisi jättämään oven auki, joku voisi luikahtaa ulos aiheuttamaan jonkinlaista hämminkiä jonnekin. Tämän jälkeen kaksi viimeistä vankia voisivat jotenkn tyrkäyttää vartijaa ja kaikki pääsisivät pakenemaan." Halcyone tiesti, että suunniutelma kuulosti omistuiselta. Mutta siinä olisi monta vaihetta. Usein vankeja pidettiin säälittävinä raukkoina, mutta kun suunnitelma oli monimutkainen ja siihen liittyi monta eri ihmistä, vartijoilta saattaisi mennä kaikki ohitse. Varmasti tästä paosta ei veretön koskaan tulisi, palavilla soihduilla voisi muksauttaa muutaman vartijan jne. Suunnitelma kuulosti hyvältä, mutta keksisivätkö muut jotakin porsaanreikiä?

[Jälleen kerran järjettömyyttä, mutta mietin tässä kymmenisen minuuttia suunnitelmaa ja sain aikaan jonkinlaisen idean. Ja tokihan tuota voi aina jalostaa ja/tai hioa : DD
Jokaisella olisi tehtävää ja peliin tulisi aksöniä ; DD Miten vain..]

Àrayan vain nyhjötti ylhäisessä yksinäisyydessään, sormensa kuitenkin siirtyivät tunnustelemaan viillettyä kohtaa jalassa. Se oli arka, ja ei ihme, kyllä veitsen terä aika hyvin viilsikin. Eipä tuo pahemmin muiden juttuja kuunnellut. Siellä oli ja pysyi, jos joku ei keksisi sitten jotakin fiksua ja niin päästäisiin pakenemaan. Kuitenkin toisella korvallaan mustatukka koko ajan kuunteli parhaansa mukaan juoniehdotuksia, vaikkei välttämättä toisen katsojan silmistä kiinnostuneelta näyttänytkään. Korppitukka halusi vain pois, pois, pois... Ei mitään muuta. Hän halusi mennä varmistamaan että hänen kultainen ratsunsa olisi tallessa ja hyvässä kunnossa, tosin Tríadel kyllä osasi huolehtia itsestään olihan se monasti karkaillutkin, hyvän huumorintajun kun omisti ja tykkäsihän hevonen muutenkin kiusata haltiaa aina välillä. Mies naurahti ajatuksilleen, ja näpräsi jotakin heinää sormissaan nyt. Kultaiset silmät tutkailivat lähinnä lattiaa, ei muita seuralaisiaan, tosin korvat kyllä kuuntelivat nyt ehkä hieman kiinnostuneemmin.

"On se kai aivan sama että minkälaisen shown täällä pistää pystyyn, kunhan päästään ulos", tuo murahti hiljalleen. Häntä oli ehkä hivenen alkanut ärsyttää jo nyt, ja olihan mies välillä hiukan liian helposti ärsyyntyvää sorttia. Mustat hiukset sulkineen päivineen heilahtivat puolelta toiselle, kun tämä nosti katseensa ylemmäs ja kultaisten silmien katse kiersi muut läpi, jokaisen henkilön joka siinä samassa sellissä tällä hetkellä oli.
"..ja jos se siitä on kiinni että kukaan ei uskalla niskoja taittaa nurin tältä henkilöltä joka tulisi avainten kera, niin minä voin kyllä sen hoidella, on tässä tullut muutenkin hoideltua muutamia..." ja haltian ääni hiljeni loppua kohden, muuttuen vain mutinaksi. Ja tosiaan, nyt hän halusi vain edistystä asiaan. Hän halusi pois. Kuitenkaan kiinnostusta ei pahemmin tuossa ollut, hänelle olisi kaikki muu ihan samaa, kunhan he pääsisivät pois sieltä. Tyrmästä, johon hän ei mielestään edes kuulunut.


//Olen pahoillani tästä kehnosta viestistä, mutta yritin nyt jtn sopertaa, kun muutenkin tässä hampaitani kiristelen, kun foorumi söi uusimmat pelivastaukseni.//

Scatty kuunteli hiljaa ivallisesti hymyillen. Hän istui täysin niin liikkumatta, että se oli jo melkein luonnotonta. Hän oli joutunut aikoinaan harjoittelemaan liikkumattomuutta pitkään, mutta se oli kannattanut. Uhria vaaniessa liikkumattomuus huomaamattomuuden ohella oli hyödyllistä.
Sitten ylättäen hän hän alkoi nauraen taputtaa. ''Noniin alkoihan niitä ideoita tulla, kun teitä vähän potki persuksille. Muokkaamisen varaa löytynee paljon, mutta onhan se alku tämäkin.'' Scathach naurahti ilottomasti, raaputti päätään ja jatkoi sitten ärsyttäen yhä tahallaan kaikkia läsnäolijoita:
''Vai kaunis neito houkuttimena. Kliseistä. Koska kukaan tuskin kaavaili minua siihen rooliin, niin sinä varmaan olisit oikea henkilö hoitamaan sen puolen. Ja vartijakin hiljenisi nopeasti jos vaikka sattuisi olemaan.'' Scatty totesi nurkassa istuskelevalle lajitoverilleen, ilmaisten näin tajunneensa sen mikä toinen oli ilman, että muut huomasivat.
''Kuitenkin tässä ideassa on, kuten myös mainitussa sairaskohtaus ideassa on se huonopuoli, että kukaan vartija on tuskin niin tyhmä, että liikkuisi täällä yksin, saatikka tulisi selliin yksin ja tuskin kukaan vartija unohtaisi ovea auki vaikka tulisikin. Enkä usko rakkaiden vanginvartijoidemme välittvän paljoakaan meidän terveydentilastamme. Jatkakaamme siis suunnittelemista. Fiksua sen olla täytyy, jos aikoo täältä pois päästä ehjänä.'' Sen sanottuaan Scatty vajosi taas äännetömään liikkumattomuuteensa ja jäi odottamaan sitä miten muut reagoisivat hänen kommentointiinsa.

HYPÄTKÄÄ YLI! Olen ihan pirun pahoillani. En vaan pysty vastaamaan. Koulu vie kaiken aikani ja siinä sivussa koripallo. Olen todella pahoillani, mutta tässäkin hypätkää yli...