Still of the night

//Taas biisi-otsikot x> \\

Payon, joskus niin kaunis ja kukoistava kaupunki, oli jo jonkun aikaa kärsinyt sodan kylmistä henkäyksistä, ajaen sen asukkaat piiloon koteihinsa ja pois kaduilta. Vilkkaat torit olivat tyhjentyneet täysin, vain myytävinä olleiden kalojen raadot valuivat vesinoroja pitkin muinaishistoriallisilta näyttäviin viemäriverkostoihin. Kaikki se elämän ja ilon tuoma värikkyys ja hehku oli pyyhitty yhdellä julmalla sanalla pois, jättäen jäljelle vain kasan pelokkaita ja lohduttomia olentoja.
Jotenkin tuntui siltä, että ne kirkkaat, auringontäytteiset päivät olivat vaihtuneet harmaisiin sadepäiviin, sillä kadut näyttivät välillä oikein tulvivan veden määrästä. Ja miten likaiseksi kaikki julkiset paikat olivatkaan tulleet; roskia kaikkialla ja pölyä nurkissa. Yök. Miten ihmisten ja muiden olentojen odotettiin elävän tässä saastassa ja jatkuvassa sateessa? Olivatko jumalat viimein hyljänneet pikkuiset luomuksensa, jättäneet oman onnensa nojaan?
Ja keihin tämä kaikki kurjuus iski pahiten? Killattomiin tietysti, niihin joilla ei ollut valtiaitten tuomaa turvaa apunaan. Ainoa tukipilari, johon nojata, oli usko. Usko siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Usko siihen, että jumalat eivät ole hylänneet heitä.

Taivas oli jälleen kerran revennyt, varmasti kolmanteen kertaa jo päivän sisällä ja nyt maailma tuntui taas niin synkältä ja kurjalta. Eikä kaikesta voinut edes syyttää sotatilaa, ehei. Jotkut kurjuudet olivat itse aiheutettuja. Vaikka niistä olisi vain muisto jäljellä, osasivat ne asiat yhä satuttaa. Muuan vaaleaverikkö tiesi vähän liiankin hyvin, miltä menneisyyden aaveet välillä tuppasivat tuntua. Mutta nyt vain kaikki tuntui olevan niin hämärän peitossa, aivan kuin jokin kohta elämässä olisi mennyt pieleen, se kultainen elämänpolku olikin muuttunut vaikeaksi rapakoksi.
Joka tapauksessa, juuri nyt tuosta naisesta tuntui siltä, että apua korkeimmilta voimilta olisi syytä anoa. Eipä ollut neitokainen käynyt temppelivierailuilla aikoihin, mutta minkäs sille saattoi, kun uhrilahjaksi käypä tavara oli myös elämisen kannalta tärkeää. Ja eikös tärkeintä ollut se, että osoitti katumusta ja halusi korjata asiat? Ehkä ei, mutta tuo vihreäsilmäinen nainen oli päättänyt uhmata koiranilmaa ja lähteä tallustamaan kohti temppeleitä, pikaisen sielunpuhdistuksen toivossa.
Aikeet olivat siis hyvät, mutta ikävä kyllä ideat eivät niinkään. Sen sijaan, että myrkyttäjätär olisi mennyt helppoa, mutta hiukan kiertävää tietä temppeleille, neiti olikin päättänyt ottaa oikotien jonkun tuntemattoman pöheikön läpi uskoen, että sieltä todella pääsisi nopeammin temppeleille.
Tämä typerän ja uskaliaan tempun lisäksi, oli kohtalo päättänyt varata jotain tiettyä tuota kalvakkaa naista varten. Se tietäisi suunnatonta tuskaa, mutta myös uudenlaisia valopilkkuja elämään.

Lucretia askelsi rivakkaasti kuraista polkua pitkin, nähden tuskin lainkaan eteensä. Metsäläntti toki suojasi jonkun verran sateelta, mutta jo iltaan taipunut, märkä ja pimeä pöheikkö ei ollut ehkä turvallisin reitti kulkea. Ei ainakaan, jos kulki sellaisissa suippokärkisissä saappaissa, joita vihersilmä käytti.
Nainen pysäytti kulkunsa hetkeksi ja työnsi muutamaa kitukasvuista oksaa tieltään. Oliko hän juuri nähnyt valoa tuolla jossain? Kyllä. Odinin temppeli oli kuin olikin näköpiirissä, joskin kompleksista näkyi vain kattoa ja matkaakin oli vielä jäljellä. Pääasia oli kuitenkin se, että luontopolku oli kaikessa kurjuudessaan osoittautunut nopeammaksi vaihtoehdoksi.
Myrkyttäjätär pyyhkäisi sadevettä kasvoiltaan ja otti pitkän ja terhakkaan askeleen, maan kuitenkin häviten äkisti alta. Neiti oli astunut märän ja sileän kiven päälle, jossa nahkainen kengänpohja ei pysynyt sekuntiakaan. Vaimea kiljaisu hukkui ryminään, jonka nainen sai aikaan kaatuessaan.
Jo pelkkä turvalleen lento olisi ollut kivuliasta, mutta Lucretia oli kaatunut juuri sellaiseen kohtaan, jossa maa vietti jyrkästi alaspäin. Neitokainen siis kirjaimellisesti kieri mäkeä alas, humpsahtaen suoraan jonkinlaiseen juurakkoon.
Ennen kuin kalpeakasvoinen ehti edes tajuta mitä oli tapahtunut, iski tuon reiteen suunnaton kipu, joka sai aikaan hyvin äänekkään parahduksen läpi metsikön.

//Nyah, loppui tollein vammasesti, mutten viitsinyt viedä juttua liikaa etiäpäin~ Eli Severiä tänne odottelen, ei muita kiitos. \\

//Täältä tullaan~//

Satoi, satoi ja satoi. Sotakin vielä painoi päälle, ja sai killalliset sotimaan keskenään ja killattomat elivät sitten miten taisivat, tai saattoivat sitten liittyä kiltaan, kummin vain. Ihmiset olivat piiloutuneet kellareihin ja kuka mihinkin, myös majatalot olivat ottaneet pelokkaita kansalaisia suojiinsa. Aivan niin, sota oli saanut kaiken päälaelleen ja kuinka nuo jaksoivatkaan sotia niinkin tyhmästä asiasta, kuin esimerkiksi uskonnolliset erimielisyydet ja siihenpä kai tämäkin sota enimmäkseen perustui ja kun valtiaat olivat niin ylimielisiä eivätkä viitsineet sopia tätä puhumalla. Kaikki olisi paljon paremmin jos rauha ja hiljaisuus saapuisi takaisin kaupunkiin ja ihmiset ja muut rodut voisivat elää rauhassa, ilman mitään suurempia erimielisyyksiä, jotka johtivat sotaan. Ei. No, mutta kaikille oli aikansa ja paikkansa, joten voisi vain toivoa, että jonakin päivänä se rauha täyttäisi taas Payonin ja tämä kaupunki pääsisi kukoistamaan jälleen. Mutta milloin, se olikin toinen kysymys se.

Korpinsulka tippui leijaillen maahan, ja kuului linnun käheää huutoa, kun se lähti jostain pusikosta säikähtäen lähestyviä askelia. Hevosen kavioiden kopse ja miehen miltei äänettömät, mutta kuitenkin havaittavissa olevat askeleet, jotka sitten pysähtyivät sen linnunsulan kohdalle. Mustahiuksinen, jonka hiuksissa törrötti mustia korpinsulkia, oli kumartunut nostamaan tämän linnulta tipahtaneen sulan. Kun tämä nousi ylös niin saattoi erottaa nuo kultaiset silmät jotka tarkastelivat sulkaa, kun tämä pyöritteli sitä sormissaan. Jotenkin poissaoleva oli tämän olemus, mutta sitten tämä hätkähti ajatuksistaan, kun kaunis, kermanvaalea hevonen tökkäsi miestä turvallaan. Mustahiuksinen hymähti hiljaa ja solmi jotenkin sulan kiinni hiuksiinsa, jotka olivat pörröiset ja hieman takkuisen näköiset ja olisivat saattaneet kaivat harjan kosketusta, mutta tämä kun ei sellaista omistanut, ja eipä sillä nyt niin väliäkään ollut.

Tuon kultasilmäisen haltian nimi oli Àrayan ja hevosensa nimi Tríadel. Mies huokaisi hiljaa ja katsahti jälleen taivasta, ja käsi kävi miekan kädensijalla, kuin tarkistamassa sen olevan paikallaan, samoin kävi myös jousen ja nuoliviinin suhteen ja paikoillaanhan ne olivat, kukapa ne nyt olisikaan ratsastavalta haltialta vienyt, joka melkein aina oli alati valpas. Haltia otti muutaman askeleen eteenpäin, taluttaen hevosta perässään. Hän oli noussut ratsailta pois koska polku oli ollut yhdessä kohdin hyvin kurainen ja mutainen ja tamma oli liukastellut pahasti. Nyt se kuitenkin oli jokseenkin jälleen hyvänlaista ja maa kovempaa. Àrayan hypähti takaisin satulaan, pyyhkien kasvojaan ja haroi hetken aikaa hiuksiaan, kunnes pyysi tammaa kävelemään eteenpäin ja kohta se joka ravasikin hieman. Àrayan ei oikeastaan tiennyt minne oli menossa, mutta polku kyllä kävi aina vain taas kuraisemmaksi ja liukkaammaksi, joten haltian olisi kaiketi taas aika nousta ratsailta.

Mutta ajatuksen juoksun keskeytti huuto. Joku huusi edessäpäin, eikä edes niin kaukana. Liukasteleva tammakin oli kuullut sen ja nosti päänsä ylös ja höristi korviaan. Myös Àrayan oli hieman jännittynyt, muttei jäänyt mietiskelemään vaan käski hevosen kävellä, vaikka maa ja sen pinta liukasta olikin. Siellä voisi olla joku joka tarvitsisi apua. Ja jonkin ajan päästä saattoi korppitukka nähdäkin jotain, jonkun. Nainen. Haltia hypähti alas satulasta ja jätti hevosen siihen paikkaan, ei tamma kuitenkaan minnekkään menisi.
"Hei! Oletko kunnossa?" kultasilmäinen kysyi hätääntyneenä ja juoksi toisen luokse nähden, sitten että kaikki ei luultavasti ollut hyvin. Àrayan polvistui toisen lähelle ja kysyi sitten:
"Oletko loukkaantunut?" haltia ei ollut huomannut vielä mitään, mutta toinen ei varmaankaan olisi kunnossa. Katse käväisi Tríadelissa joka mutusti jotain lehtiä. Toinen kuitenkin pitäisi saada pois siltä ahtaalta polulta ja hevosella se kai kävisi kaikista nopeiten.

//Ihana aloitus ja mie sain nyt vastattua sitten viimein n___n//

//Ihanaa kun joku täällä edes kirjoittaa pitkiä 8D Aaaws, nyt tuli niin ihana olo kun pääsee tätä peliä pelaileen<3 \\

Siinä aikansa huudettua ja hiljaisuuden laskeuduttua jälleen metsikköön, nainen avasi kiinni puristuneet silmänsä. Näkökenttä näin sammakkoperspektiivistä oli melko vaikea, etenkin kun suunnaton kipu tahtoi sumentaa sen vähäisenkin, mitä vihersilmä eteensä näki. Yksi asia oli ainakin selvä, temppelistön kattoja ei enää näkynyt, joten jos neitokainen tuosta ylös pääsisi, ei se enää olisi varma suunnasta. Mutta, eipä tuota ongelmaa tarvinnut miettiä, ylös ei tästä nimittäin ollut nouseminen - ainakaan omin päin.
Lucretia yritti vetää syviä ja rauhallisia hengenvetoja, jotta saisi sydämensä ylinopean sykkeen taas tasoittumaan. Shokissa ei mikään onnistuisi.
Se, mistä kipu tuli, oli vielä melko epäselvää naikkoselle. Tuska tuntui vallanneen koko vartalon, olihan tuo heittänyt melkoista kuperkeikkaa pudotessaan. mutta jostain alhaalta, jalkojen suunnalta tuntui tulevan pistävämpi ja voimakkaampi kipu. Se ei tuntunut tykyttävältä, joka tässä eniten myrkyttäjätärtä huolestuttikin.
Sydämen tykytys tasaantui hiukan, mutta shokkitila ei ollut lähtemässä vielä hetkeen, vaikka hopeatukka kuvittelikin olevansa jo tarpeeksi rauhallinen. Tilannekin alkoi jo aueta. Niin, hän oli pudonnut ja ehkäpä osunut johonkin terävään? Ja lentorata rinnettä pitkin oli jättänyt ruumiin mahalleen, hengitykselle vaikeaksi.
Lucretia ei ollut aivan varma, halusiko todella nähdä, mistä se järjen vievä tuska tuli, mutta tässä kurassa makaaminen ei luultavasti ollut yhtään sen parempi vaihtoehto.

Vihersilmä paukautti nyrkillään losahtavaa maata ja yritti saada käsiään jännitettyä sen verran, että pystyisi kääntymään kyljelleen ja siitä ehkä istualleen. Toiminnon keskeytti vieras ääni, jonka neitokainen kuvitteli aluksi olevan harhaa. Ääni kuitenkin puhui uudestaan, jolloin nainen uskaltautui kääntymään äänen suuntaan.
Edessä seisoi mies, tummahiuksinen, muuta kalpeakasvoinen ei siinä pimeydessä ehtinyt erottaa. Hepun kysymykset valuivat suoraan läpi pään, eikä Lucretia kyennyt keskittämään ajatuksiaan. Sitä paitsi, syy miksi jalasta tuleva kipu oli niin voimakas, selvisi hyvin nopeasti.
Silmät kivusta ja kauhusta laajenneina, hopeatukka tuijotti reidestään törröttävää keppiä taikka oksaa. Oli mikä oli, se oli uponnut syvälle ja jo pelkkä sen katsominen aiheutti lisää tuskaa.
Kapeat sormet hipaisivat kepukkaa, mutta pelkkä pienikin kosketus tuntui pahalta.
Nainen inahti ja antoi käsiensä valahtaa taas löysiksi, hiukan koholla olleen yläruumiin pudotessa takaisin maahan.
Uusi nyrkin isku kuraan ja silmät puristuivat taas kiinni.

Neitokainen oli jättänyt vastaamatta miehelle, mutta luultavasti näky oli melko selvä. Kyllä, hän oli loukkaantunut, ja jos kepukkaa ei ottaisi pois, haava voisi tulehtua todella pahasti. Ikävä kyllä, tällä kertaa yrttien keittelijä oli itse pulassa, eikä voinut metsästää hyviä kasveja kivunlievitykseen, tai haavan puhdistukseen.
Vihreät silmät revähtivät taas auki ja yrittivät hakeutua katsomaan tuon tummatukkaisen silmiä. Oli vain niin kovin hämärää ja shokkitila ei antanut naiselle kovin terävää näkökenttää yhtään mihinkään suuntaan.
Noniin, nyt olisi yritettävä vielä päästä kyljelleen. Hitaasti ja varmasti se kyllä onnistuisi, täytyi vain vetää henkeä oikein syvään.
Lucretia antoi ilman tunkeutua keuhkoihinsa ja nosti yläruumistaan hiukan käsien varassa ja pudottautui kyljelleen. Liikkuminen teki kipeää, mutta nyt hengittäminen oli huomattavasti helpompaa ja neiti pääsi katsomaan paremmin tuota miestä. Luojan kiitos kalpean naisen harrastuksiin kuului jousiampuminen, noilla käsilihaksilla kelpasi tehdä vaikka punnerruksia oksa reidestä törröttäen. Jos nyt hiukan liioiteltiin.
Mitään sanomatta, myrkyttäjätär yritti vielä kerran löytää miehen silmiä. Onneksi naikkosella oli vahva tunne siitä, että tyyppi auttaisi häntä, vaikkei edes ollut kuullut huolestuneita kysymyksiä. Niin, miksi se enää seisoisi tuossa, jos ei aikoisi auttaa.

Viimeinkin, kullanhohtoiset silmät avautuivat naisen näkökenttään ja väsyneenä, tuo hymyili miehelle, pudottaen sitten katseensa maahan.

//Tästä tuli nyt ihan outo -.-’ \\

//Niin aww<3//

Àrayan oli polvistunut naisen vierelle, joka makasi maassa, ja oli loukannut itsensä. Hämärässä ei haltia kuitenkaan vielä ihan huomannut että minkä kohdan tämä oli loukannut. Hengissä kuitenkin oli, mikä oli valtavan suuri helpotus miehelle, jonka korpinmustat hiukset heilahtelivat hienoisessa tuulessa, ja olivat sateen kostuttamat. Àrayan kysyi muutaman kysymyksen toiselta, mutta toinen ei vastannut. Hieman Àrayan oli huolissaan että osaisiko hän auttaa toista, mutta ainakin hän yrittäisi. Ja pian se asia selvisikin. Toisen reidestä törrötti kepukka, ja aika ilkeän näköisesti olikin siinä. Àrayan irvisti hieman ja sitten sanoi hiljaa:
"Tuo tarvitsee saada pois."
Hän katsoi jälleen ympärilleen, eikä missään ollut mitään. Kauempana olisi kyllä temppelit ja sinne heidän luultavasti olisikin fiksuinta suunnistaa sitten. Tríadelia hän voisi käyttää apunaan, hevonen nyt oli parempi kulkuväline, kuin jalkapatikka. Sitten kun nyrkin isku osui maahan, niin kultasilmäinen siirsi jälleen katseensa tähän tuntemattomaan, luokkaantuneeseen naiseen. Toinen kääntyi kyljelleen ja Àrayan osasi nyt vain vielä seurata toista katseellaan. Tyhmähän hän oli, mutta oli ehkä osittain liiankin huolestunut tekemään mitään, mutta jotain oli pakko tehdä ja tuo oksa oli saatava pois, muuten haava todellakin saattaisi tulehtua. Hän näki hienoisen hymyn toisen kasvoilla, tosin hämärästi ja hymyili itsekin neidolle, rauhoittavasti.

"Anteeksi, tämä saattaa kirpaista", korppitukka sanoi hiljaa, hivenen anteeksipyytelevästi. Mutta jotain oli pakko tehdä ja ensimmäisenä listalla oli tuon kepin pois ottaminen. Ja se ei varmaan tuntuisi mukavalta, ja haltia melkein pystyi itsekin kuvittelemaan omassa jalassaan törröttävän oksan. Niin mustahiuksinen keräsi itseään ja tarttui hitaasti oksaan, ottaen sen mahdollisimman nopeasti pois siitä törröttämästä. Pieni irvistys levisi jälleen kultasilmäisen kasvoille, ja sitten tämä huokaisi. Noniin, ensimmäinen vaihe suoritettu. Mitä sitten? Haltia joutui vieläkin keräilemään itseään, mutta ei ollut aikaa alkaa miettimään.
"Täältä on pakko päästä pois", mustahiuksinen puhui mumisten lähinnä itselleen, mutta toisaalta taas tälle naiselle. Kultasilmäinen nousi ylös ja käveli kermanvaalean tamman luokse, joka liukasteli sitten Àrayanin perässä niin lähelle tätä tuntematonta kuin vain pääsi. Haltia puri huultaan ja kyyristyi sitten taas naisen tasolle, pyyhkien kasvojaan. Hiuksista valui vettä ja kaikki oli muutenkin märkää ja kuraista. Miksei sade oikein voinut loppua? Ja kaiken kukkuraksi oli vielä pelko sodasta, mutta tokkopa mitkään sotajoukot liikkuivat missään Odinin temppelin lähimetsissä, siihen ei haltia oikein osannut uskoa.

Jälleen rauhoittava katsahdus hämärässä naiseen päin ja sitten tämä totesi jälleen.
"Minun on nostettava sinut hevoseni selkään ja vietävä jonnekkin parempaan paikkaan täältä", Àrayan sanoi tarpeeksi kuuluvalla äänellä, ja katse seurasi koko ajan naista. Huolen rypyt olivat täyttäneet kultasilmäisen otsan, ja sitten tämä nousi jälleen ylös, tosin tämä tuntematon nainen käsivarsillaan. Hän nosti mahdollisimman hyvin toisen Tríadelin satulaan, ja toivoi, ettei olisi pahemmin satuttanut toista. Hän itse ei viitsinyt nousta enää painoksi kermanvaalean selkään, kun maa oli muutenkin liejuista ja märkää ja vaikeakulkuinen oli polku, koska välillä oksat peittelivät sitä. Korppitukka katsoi siis parhaaksi vain olla ohjasten tuntumassa ja kävellä tamman vierellä, ja seurata naista, jottei tämä mätkähtäisi alas.
"Noniin, mennään", kultasilmäinen sanoi hevoselleen ja se lähti hitaasti kävelemään eteenpäin. Ja matkasta ihan varmasti tulisi pitkä ja uuvuttava, mutta jonnekkin oli pakko päästä, siitä ei mentäisi yli eikä ympäri. Nainen oli loukkaantunut ja Àrayanilla velvollisuus auttaa, olihan hän kuitenkin soturi, ja mikä soturi ei auttaisi hädässä olevaa neitoa.

Taival oli pitkä ja vaikea, ja Àrayan ei tiennyt kuinka paljon aikaa oli matkaan käytetty, mutta pian Odinin temppeli häämöitti hänen nä'kökentässään. Helpottunut huokaus karkasi miehen huulilta ja tämä katsahti jälleen naista. Ja niin, sitten he olivat temppeleillä ja kuinka soturi iloitsikaan niiden näkemisestä. Hän pysäytti Tríadelin ja nosti neidon pois tamman selästä ja kantoi sateen suojaan temppelin sisään. Àrayan ei nähnyt, eikä kuullut ketään siellä olevan.
"Onko täällä edes soihtuja?" mies kysyi lähinnä jälleen itseltään. Hän laski neidon eräälle puiselle penkille ja katseli sitten ympärilleen. Eikö siellä todellakaan ollut ketään?

//Jäi hieman kökköiseen kohtaan, ja anteeksi hitit jos niitä esiintyy n___n//

//Ei se mitään, ehkä tätä olisi vaikea pelata ilman hittejä. Ja miusta tuo jäi just hyvään kohtaan 8D\\

Tuo muukalainen oli tullut aivan naisen vierelle ja jatkoi puhelujaan, mikä helpotti hiukan neitokaisen olotilaa. Se saattoi keksittyä nyt paremmin siihen, mitä mies tahtoi eikä näin ollen vaipuisi shokkiin tai vastaavaa. Vaikkei nainen kyllä ollutkaan luonteeltaan mikään yliherkkä tai ylipäänsä shokin kaltaiseen houruamistilaan taipuvainen.
Pyyhkäisten vettä ja kuraa kasvoiltaan, vihersilmä koetti pitää jonkinlaista katsekontaktia tyyppiin, mutta kipu sai välillä katseen herpaantumaan ja aina aika ajoin, neidon pää nuokkui niin rajusti että tuo näytti lähinnä juopuneelta kuin vakavasti loukkaantuneelta.
Lucretia oli kyllä kuullut miehen sanat ja ymmärtänyt ne täysin, mutta silti, toisen käden tarttuessa kepukkaan, nainen värähti kuin olisi vähiten odottanut kosketusta. Neiti nyökkäsi kuitenkin ja puri tiukasti hampaitaan yhteen, oksan alkaessa tulla ulos lihasta.
Mies oli näköjään näppärä käsistään, tai sitten se oli tehnyt tällaista ennenkin, niin nopeasti keppi oli lähtenyt naisen reidestä. Kipu ei tietenkään lievittynyt lainkaan, mutta tieto siitä, että oksa todella oli pois, oli tähän hätään paras uutinen.
Nainen avasi suunsa hengähtäen voimakkaasti. Tuo oli huomamaattaan pidättänyt hengitystään miehen operoidessa keppiä ulos. Onneksi heppu ei ollut aikaillut tai jäänyt odottamaan naiseläjän suostumusta kepin siirtoon. Vaikka Lucretia oli kuinka lujatahtoinen ja vahva nainen, olisi hän varmasti jäänyt pitkittämään kepin poistamista ja aiheuttanut näin vain lisää vaaraa itselleen.

Myrkyttäjätär kuuli hevosen askeleiden losahtavan liejuiseen maaperään ja pian kavioparit ilmestyivät naisen silmien alle, olihan tuon katse yhä hiukan alaviiston. Jälleen kuunteli tuo tarkkaavaisena miehen sanat ja nyökkäsikin vielä päätteeksi. Oli totta, että täältä oli tarkoitus päästä pois, mutta mitä tuo hevonen tuossa nyt teki. Ei kai mies todella olettanut, että saisi Lucretian nostettua jonkun kaakin selkään ihan tuosta noin vain?
Ennen kuin nainen ehti edes älähtää, oli hänen kylkensä ja maan väliin tullut jo tilaa. Kalpeakasvoinen huomasi nousevansa kuin nousevansakin hevosen selkään, miehen avulla tietenkin. Miten oudolta tuntuikaan olla tuo surullisenkuuluisa neito hädässä, loukkaantuneen ja kyvyttömänä tehdä yhtään mitään. Niin, millaisessa tilanteessa olisi yhtä jääräpäinen nainen kuin tuo myrkyttäjä, antanut vieraan miehen nostaa tuon käsivarsilleen ja auttaa hevosen selkään. Se tuntui niin kummalliselta, että neitokainen oli aivan kankea kauhusta, johtuiko se sitten hevosesta vai äkkinäisestä kosketuksesta, tiedä häntä. Jollain tasolla kuitenkin tuntui hyvältä ja lämpimältä olla jonkun autettavana, antaa miehen nostaa vahvoilla käsivarsillaan haavoittunut neito turvaan.
No, noista haavemaailmoista vihersilmä säpsähti hereille, kun huomasi istuvansa ihka oikean hevosen selässä, elikon jopa liikkuessa eteenpäin vaarallisen liukkaassa maastossa. Hyvä luoja sentään, eihän nainen ollut koskaan aikaisemmin ollut edes hevosen selässä! Tai, ehkä joskus aivan lapsena, mutta niin kauas menneisyyteen unohtuneet asiat oli jätetty tosiaan jo taakse. Niihin ei ollut tarve palautua vielä koskaan aikaisemmin, ennen kuin nyt. Okei, mitä hevosen selässä ei saanut tehdä? Hillua, riehua tai huutaa?
Kykenemättä tekemään muuta kuin möllöttämään ratsun pomppivassa selässä, nainen matkasi kohti temppeleitä, sankarinsa ja tuon konin kanssa.

Kun temppelirakennukset viimein kohosivat kolmikon edessä, pääsi helpotuksen voimakas huokaisu naisen huulilta. Jos mies ei olisi heti rientänyt auttamaan Lucretiaa pois hevosen kyydistä, olisi tuo varmasti pyörtynyt alas sieltä.
Ah, miten ihanalta puinen, kova penkki tuntuikaan. Ja miten turvalliselta valkeat temppelirakennukset vaikuttivatkaan, tuon mutaisen metsäreissun jälkeen. Noh, ainakin myrkyttäjätär oli päässyt kohteeseensa, ja aina vain yhden uuden kiitoksen kera jumalille. Tai ehkäpä kiitos kuului jollekin aivan muulle.
Mies näytti siltä, että lähtisi kohta etsimään jotakin, joten naisen oli reagoitava nyt kun vielä kykeni. Neiti ponkaisi ylös penkiltä, ulvahtaen kuitenkin voimakkaasti, haavoittuneen jalan ollessa tietysti kävelykelvoton. Tarkemmin ottaen, raaja ei kestänyt painoa lainkaan.
Yhtä nopeasti kun vihersilmä oli noussut ylös, putosi tuo takaisin penkille. Pahus, kipu oli käynyt jo niin turruttavaksi, ettei kalpeanaamalla ollut edes käynyt mielessä vaihtoehto, ettei jalka kantaisi.
”Kuule, kiitos. Kiitos todella paljon.”, neitokainen kuiskasi hiljaa miehelle ja tajusi vasta, että saattoi viimein nähdä tuon kasvot ja kokonaisuuden kunnolla. Ja miltä nainen itse näyttikään! Kuraiselta ja märältä. Huoh, oli niin tyypillistä naista ruveta kaiken katastrofin keskellä panikoimaan ulkonäköä, ainakin jos seurassa oli mies.

Àrayanin mielessä ei pyörinyt kuin yksi ainoa asia. Tämä nainen oli saatavat turvaan ja jonnekkin sateen suojaan. Soturilla oli kyllä kokemusta siitä, kuinka neitoja pelastettiin, olihan hän joutunut erään vaaleaverikön aikaisemmin pelastamaan, tosin tämä toinen oli kyllä joutunut pelastamaan muutamaan otteeseen korppitukkaakin. Hienoinen hymy käväisi miehen kasvoilla, tämän muistellessä sitä, mutta todellisuus iski tajuntaan, kun hän meinasi liukastua kermanvaalean tamman viereltä. Kuitenkin haltia oli saanut pidettyä itsensä jokseenkin tasapainossa, kun oli saanut tammasta otteen tarpeeksi ajoissa. Helpottuneempi ei mies varmaan ollut pitkään aikaan ollut, kuin nyt, kun näki temppeleiden avautuvan näköpiiriinsä. Mustat hiukset heilahtivat tuulessa ja pian tämä pysäytti hevosen ja kantoi selässä istuvan neidon temppeleihin. Sitten hän itse katseli ympärilleen. Oliko temppeleillä ketään? Ei ainakaan näkynyt. Todella hienoa, mistä hän nyt osaisi etsiä tarvikkeita? Ei edes soihtuja, tai... Mutta juuri kun Àrayan oli kirmaamassa hakemaan jotakin soihdun näköistä niin hän kuuli naisen ulvahtavan ja salamannopeasti mies olikin kääntynyt neidon puoleen, joka olikin melkoisen heti takaisin istumassa ja kiitti nyt häntä hiljaa. Haltian kasvoille nousi hienoinen hymy ja tämä katsahti kultaisilla silmillään toista.
"Eipä mitään, sehän on velvollisuuteni", ja pieni sulka tipahti hiuksistaan lattialle, kun tämä kääntyi taas mennäkseen etsimään soihtua. Ja se olisikin sitten toinen juttu että kuinka hän tekisi tulta? Mutta kuinka ollakaan, jostain heijastui pienen pientä valoa. Kultasilmäinen käveli rivakasti siihen suuntaan, katsoen vielä, että nainen varmasti pysyisi paikoillaan.

Ja niin mies päätyi jonkinmoisen varaston luokse. Siellä oli palava soihtu, kaksikin, muttei ketään elävää. Kummallista että soihdut jätettiin noin vain palamaan, eikä kukaan ollut niitä vahtimassa? No, sehän oli vain Àrayanin onni tällä kertaa. Soihdun valossa näki paljon paremmin kuin muuten ilman mitään valoa. Varastosta sitä paitsi saattaisi löytää jotakin, jolla puhdistaa neidon haavaa, sillä se saattaisi kaikesta huolimatta tulehtua, vaikka kepukka olikin poissa. Korppitukka näki joitakin liinoja, jotka epäilyttävästi näyttivät pyhiltä alttarin liinoilta, tai vastaavilta, mutta hätä pyhittäisi keinot. Jumalat tuskin suuttuisivat siitä, jos hän auttaisi neitoa hädässä ja täten käyttäisi noita puhtaita valkoisia liinoja ja vettä... Tuossa ämpärissä oli vettä, melko puhtaan näköistäkin vielä, tosin vain vähän. Àrayan otti mukaansa ämpärin jonka pohjalla oli hieman vettä ja sitten yhden puhtaan valkoisen liinan. Rivakat askeleet kaikuivat temppelissä ja vaikka mies ei kovin uskonnollinen ollutkaan, niin samalla pyyteli anteeksi jumalilta, että tulisi likaamaan tämän puhtaan liinan. Pappismiehet kyllä varmasti kiukustuisivat jos näkisivät, mutta se olisi heidän ongelmansa sitten.

Pian oli korppitukka jälleen naisen luona ja rauhallinen hymy koristi haltian kasvoja. Soihdun hän laski maahan, siinä ei ollut mitään palavaa, sehän oli kivilattia. Nyt hän näki sitäpaitsi tämän tuntemattoman neidon paremmin. Hän otti liinan käsiinsä ja repäisi sen kahtia ja sitten taas toisen puolen vielä kahtia. Hän kastoi sen veteen, ja sitten kultasilmäinen katsahti jälleen naista.
"Tämäkin saattaa koskea", hienoinen irvistys käväisi miehen kasvoilla, sillä hän jokseenkin pystyi kuvittelemaan, kuinka paljon haavaan mahtoikaan koskea. Hänen oma kätensä oli loukkaantunut jokunen aika sitten, mutta se oli parantunut. Silloin haltia oli pelännyt, että haava tulehtuisi ja hänen kätensä surkastuisi pois, siihen meinaan olisi pahimmassa tapauksessa saattanut tulla kuolio, mutta ilmeisesti hän oli ollut jumalten silmäin alla sillä kertaa. Hän painoi neidon reidessä olevaa haavaa valkoisella, täysin puhtaalla liinalla.
"Voitteko pyyhkiä hieman haavaa, niin minä saan revittyä kunnollisia palasia tästä liinasta?" Àrayan kysyi kultaisten silmien loistaessa soihdun kellertävässä valossa. Hän otti käteensä toisen osan liinasta ja repäisi siitä muutamia suikaleita. Näillä pitäisi saada jonkinlainen käärö neidon haavan päälle, ettei sinne menisi mitkä tahansa bakteerit.

Samalla kun tämä keskittyi liinan silppuamiseen, niin hän katsahti nopeaan neitoa.
"Kuinka te oikein loukkasitte itsenne? Liukastuitteko?", korppitukka kysyi melkein itsestäänselvää asiaa, mutta halusi saada jotain jutunjuurta aikaiseksi. Mies huokaisi hiljaa ja katsahti taakseen. Ulkona satoi entistä kovemmin, sade kun aina välillä voimistui ja sitten taas hälveni, mutta kuitenkin piti koko ajan sataa. Katse kääntyi taas naiseen.
"Kurja keli, Payon on koko ajan pelon vallassa. Eiköhän minunkin pitäisi olla sotatantereella, kun vaanien kiltaan kuulun, mutten jaksa ottaa yhteen, jonkun typerän asian takia", kultasilmäinen puhui ja pyöritteli aina välillä turhautuneesti päätään. Sota oli aivan turha asia. Se vain loi pelkoa koko kaupunkiin. Mikseivät ihmiset pystyneet elämään sovussa? Niin olisi kaikille parempi.

Katse siirtyi jälleen liinoista neitoon ja hienoinen hymy koristi jälleen miehen kasvoja. Hän yritti olla rauhallinen, sillä panikointi ei auttaisi mitään, stressaisi vain vieläkin enemmän.
"Nimeni on muuten Àrayan", korppitukka sitten totesi ja kastoi yhtä liinan palasta vedessä ja ojensi sitä neidolle.
"Pyyhkikää tällä hieman itseänne, niin minä yritän jotenkin taitella jonkinmoisen sidekäärön haavanne päälle."
Ja niin haltia jälleen siirtyi taittelemaan liinan palasia ja yksi olisi sen verran pitkä, että se yltäisi jalan ympäri reippaasti ja pitäisi täten koko homman kasassa. Haavan päälle tämä taitteli paksumman taitoksen ja kiersi sitten jalan ympärille pidemmän liinan, ja siinä se. Nyt pystyi vain toivomaan, että se ei tulehtuisi tai mitään. Hienoinen pyyntö jumalten suuntaan, että jalka paranisi kokonaan ennalleen.


//Àrayan nyt jotenkin taitteli siihen jonkinmoisen kääreen xD En osannut oikein fiksusti sitä kirjoittaa//

//Rupesin muuten miettii, et kun Lucrella on mekko, niin onko Ára niin kun nostanut sitä helmaa tehdäkseen sen sidoksen? XD Ehkä jos se mekko olisi sitten revennyt vähän reilummin siitä haavan kohalta niin ei miekkosen tarvitse heti käydä hameen alle x> \\

Hopeatukka oli tyytyväinen, että oli nyt turvassa puhtaana hohtavassa temppelissä, apunaan tuo kohtelias ja auttava mies ja ennen kaikkea hiukan lämpimämmässä paikassa kuin tuo kamala metsikkö. Toki neitokainen oli vielä aivan märkä, mutta se ei ollut nyt suurin ongelma, eikä sitä ollut myöskään reilusti revennyt mekkokaan, joka kyllä otti päähän naista aika voimakkaasti, vaikkei tuo tietenkään siitä viitsinyt napista edes ajatuksissaan. Pääasia oli, että hän oli hengissä ja haava saataisiin nyt puhtaammaksi.
Mies vastasi Lucretialle ja tuo jäi pohtimaan, oliko sanoilla ollut joku merkityskin. Mies katosi kuitenkin hetkeksi, tuoden pian mukanansa jos minkälaisia tarvikkeita.
Vihersilmä tunsi shokkitilansa alkavan lieventyä jo ja parhaiten sen saisi kokonaan pois, jos keskittyisi johonkin muuhun, kuten esimerkiksi puhumiseen.
Mustatukka puhui jälleen, mutta kalpeakasvoinen jätti kommentoimatta ja puristi hampaat yhteen, kun miehen käsi laski kostean kankaanpalan haavalle. Se todella kirveli ikävästi, mutta lähinnä vain siksi, että haavaan koskettiin. Vesi ei onnistunut satuttamaan läheskään niin paljon..
”Mitä te tarkoitatte? Oletteko kenties joku ritari vai?”, nainen hymähti tuskan irvistyksensä lomasta ja otti käteensä miehen kasteleman kangastilkun. Jälleen kerran tuo kuunteli tarkasti annetut ohjeet ja puristi märkää kangasta, pudottaen ylimääräiset vedet haavansa päälle. Uusi kirvelyaalto levisi koko reiteen, kun myrkyttäjätär painoi nyt vuorostaan haavaa kankaanpalasella. Kuinka paljon hyötyä muutamasta yrtistä nyt olisikaan. Vaan eipä nainen osaisi neuvoa miehelle, millaisia rehuja etsiä sysipimeästä ja märästä metsästä. Sitä paitsi, hopeahiuksinen ei tahtonut jäädä yksin temppelille.

Vihersilmä nyökkäsi kuullessaan kultasilmäisen kysymyksen loukkaantumisesta.Aivan niin, raju liukastuminen ja tällaista jälkeä seurauksena.
”Arvasitte oikein. Oli kyllä typerää lähteä mutaiselle metsätielle ylipäänsä ja.. noh, tässä kiitos seisoo”, Lucretia tokaisi ja paiskasi rättinsä maahan, antaen nyt miehen aloittaa sitomistyöt kangastilkkujensa kanssa. Kyllä, naista suorastaan raivostutti oma tyhmyytensä ja päättelykykynsä puute. Ei hän ollut mikään aivoton akka, joka yleensä keksi tällaisia showtilaisuuksia, jotta kaiken maailman hyväntahtoiset miehet voisivat tulla leikkimään ritareita.
Tuohtuneen neitokaisen ei auttanut muu kuin istua siinä ja seurata ihastellen, kun niin tyynenä pysynyt mies sitoi haavan – ja vieläpä melkoisen näppärästi. Mustatukka ojensi uuden rätin kalpeakasvoiselle ja tuo pyyhki heti ensitöiksi kasvonsa, jotka tosin olivat säilyneet melko puhtaina. Helpotus sinänsä, ettei tarvinnut näyttää aivan mutahirviöltä. Huono puoli oli vain se, että suurin osa siitä kurasta ja liasta oli pitkin nilkkoihin asti yltävää mekkoa, jota oli käytännössä turha pyyhkiä tällaisella pikkuisella kankaalla. Mekon alla oli vain reiteen asti yltävä alusmekko, mutta ajatus kyseisessä vaatekappaleessa hillumisesta oikein temppelialueella ei oikein houkuttanut. Sitä paitsi, Lucretian auttaja oli edelleen mies. Jospa temppelistä löytyisi joku heppu, joka voisi tarjota edes jonkunlaisen viitan tai täkin, jotta vihersilmä saisi sen käärittyä ympärilleen, jos hän nimittäin riisuutuisi mekosta.

”Kiitos Árayan, ja hauska tutustua, vaikkakin aika harmillisissa merkeissä törmäämmekin.”, myrkyttäjätär sanoi ja hymyili heikkoa, mutta kaunista hymyään.
”Minä olen Lucretia.”, kuului vielä, ennen kuin voimakas aivastus kaikui koko temppelirakennuksessa.
”Todella kurja keli. Ja mitä sotaan tulee, niin minä ainakin olen kurkkuani myöten täynnä tällaista. Käskevät minun liittyä klaaniin, jotta en olisi muiden killattomien tavoin joutilaana vain jaloissa.”, nainen jatkoi, pureutuen nyt miehen esille ottamaan aiheeseen. Oli tietysti riski paljastaa omia kilta-asioitaan, mutta olihan Árayankin uskaltanut kertoa olevansa Vaani, joka oli sinänsä paljon suurempi riski kuin kertoa olevansa killaton. Sotatilanne näytti nimittäin olevan enemmän Aasojen vallassa..
”Oli onni, että satuit sille pahaiselle metsäpolulle. En ole yleensä tottunut siihen, että joudun olemaan jonkun autettavissa, enkä tottunut siihen nytkään, mutta olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Kerrot vain, miten voin korvata kaiken tämän.”, hopeahiuksinen sanoi hiljaa ja loi vakavan katseen miehen kultaisiin silmiin, osoittaen olevansa tosissaan.

//Kröh, kröh, ajattelin sitä samaa kirjustaessani peliä, enkä oikein sitten ollut fiksusti sitä kirjustanut, mutta joo, jos se on revennyt sitten xD//


Àrayan kuuli kysymyksen, oliko hän joku ritari? Rento naurahdus karkasi miehen huulilta, ritari.
"Noh, en voisi kutsua itseäni ritariksi, enemmänkin kierteleväksi soturiksi", Àrayan totesi sitten vielä, ja naureskeli vielä muutamaan otteeseen. No, miksei ritari, mutta ei nyt ehkä kuitenkaan. Hän oli tykästynyt omaan ammattiinsa, vaikka siinäkin oli omat haittapuolensa ja olihan mies nyt kuitenkin etsintäkuulutettu, tyhmistä syistä tosin. No, kukaan ei tulisi saamaan häntä kiinni, koskaan. Nytkin hän lymysi Odinin temppeleilla neidon kanssa, jonka hän oli metsästä löytänyt vahingoittuneena. Mustahiuksinen sitoi haavaa, ja kuunteli samalla, kun toinen kertoi hänen arveluksiensa osuneen oikeaan. Àrayanin kasvoilla pysytteli ymmärtävä ilme, ei toinen hänen mielestään ollut mitenkään idiootti tai mitään. Olihan hän itsekin seikkailut samaisella polulla ja vieläpä hevosen kanssa, sehän nyt ei ainakaan fiksua ollut, koska hevonen oli suuremmassa vaarassa vahingoittua, kun se kulki neljällä jalalla, ja olihan maalaisjärjenkin kanssa sanottuna, kahdella jalalla kävely helpompaa, kuin neljällä jalalla.

Ja kohta, haava oli sidottu ja Àrayan hieroi käsiään yhteen, ja nousi ylös, kävellen muutaman askeleen taaksepäin ja katsoi kultaisilla silmillään naista, joka sittemmin puhui ja kertoi oman nimensäkin, Lucretia. Ja kaunis hymy toisella vielä kasvoillaan. Se sai korppitukankin hymyilemään, ja vielä leveämpi tuo hymy oli, kun aivastus kiiri temppeleillä.
"Niin, varmaan kummatkin killat haluavat puolelleen mahdollisimman paljon uusi henkilöitä, jotka ovat killattomia", Àrayan vielä lisäsi toisen toteamukseen ja hymähti. Itse hän nyt oli vaani, tosin hän ei nyt pahemmin tiennyt mitä tekisi killan suhteen. häntä kun ei sota kiinnostanut pätkääkään. Ne jotka oikein sotaa haluaisivat voisivat sotia keskenään, ei siihen tarvitisi uhrata ihmishenkiä sen enempää. Niin moni viaton oli nyt jo kuollut turhan takia, ja monet viattomat olivat joutuneet vuodattamaan verta. Isät pakottivat poikansa armeijaan, koska siitä tulisi kunniaa. Mikä elämä se sellainenkin oikeastaan olisi? Hienoinen ryppy oli kohonnut korppitukan otsalle, kunnes tämä sitten havahtui toisen ääneen. Katse kohtasi toisen vihreät silmät, ja naurahdus pyski esiin miehen suusta. Hymy pysytteli kuitenkin vain kasvoillaan ja pieni kädenheilautus Lucretian suuntaan.
"Ei sinun tarvitse korvata mitään", niin, ei soturi koskaan pyytänyt mitään mistään. Hän ei tarvinnut mitään, muuta kuin sen, että sai auttaa toisia parhaansa mukaan. Ja silloin varsinkin kun hän itse oli hyvällä päällä, niin mies ei kantanut huolta itsestään, eikä tarvinnut korvauksia teoistaan.

Kuitenkin he kumpainenkin olivat märkiä ja Lucretia oli vielä maannut maassa, olisi ehkä parempi etsiä jotain kuivaa. Ehkä sieltä varastosta löytyisi jotain papinkaapuja tai jotain edes. Korppitukka olikin juuri ottamassa askelta toisen eteen, kunnes kultasilmäinen sitten kääntyikin vielä Lucretian puoleen.
"...tai oikeastaan, voisin haluta korvaukseksi että soisit minulle vielä kauniin hymysi", ja sitten pieni leikkimielinen tokaisu, jonka perään kasvoilleen nousi hienoinen virne. Sitten Àrayan katosi taas jonnekin, hakemaan jotain kuivempaa. Varastosta löytyi paljon erinäisiä riepuja, ja jopa ihan vaatteen näköisiäkin. Kaapujen tapaisia, valkoisia, jotka voisi vyötäröltä sitoa narulla tiiviimmäksi ja pitävämmäksi vaatteeksi. Ja sitten siellä oli jopa villainen viltti, luultavasti tarkoitettu johonkin muuhun, kuin siihen, että märät matkalaiset ottaisivat sen käyttöönsä, tai haltia nyt lähinnä ajatteli Lucretiaa. Ettei toinen vain vilustuisi. Hän ei ajatellut taaskaan oikeastaan itseään, mutta kuitenkin sen verran, että otti itselleen kaavun. Hän vaihtoi vaatteensa siihen siellä varastossa, ja otti mukaansa omat vaatteensa, jotka olivat mytyssä toisessa kädessään ja sitten Lucretialle kaavun ja viltin. Sitten tuo palasi verkkain askelin takaisin neidon luokse.

"Tässä sinulle. Eihän se mikään luksus vaate ole, mutta sentään hieman kuivempaa, ja luultavasti tarkoitettu johonkin muuhun kuin tähän", ja virne jälleen korostui kultasilmäisen kasvoilla.
"Ja tässä vielä viltti, ettet vilustu enempää", korppitukka vielä sanoi ja ojensi vaatteen, ja viltin toiselle. Kaapu onneksi peitti hänet kokonaan, nilkkoihin saakka mutta hihat olivat jokseenkin repaleiset ja lyhkäiset. Pellavakangas kutitti vielä kaiken kukkuraksi. Mutta parempi kai tämä kuin se, että hän saisi jonkin kuolemantaudin. Vaistomaisesti mies käännähti ympäri, selin Lucretiaan ja oli kiinnostuvinaan eräänlaisista jumalpatsaista seinustalla. Toinen varmaan halusi vaihtaa vaatteensa, ja ei varmaan pitäisi siitä, että haltia mies katselisi siinä.

//Aaaws, hymyhän tuota viestiäsi lukiessa pääsi karkaamaan <3\\

Vihreäsilmäinen oli alkanut jo sietämään jonkun verran reidessään mollottavan haavan tuottamaan kipuun ja olihan side siinä päällä jo suuri helpotus. Pitkät ja kapeat sormet tarttuivat litimärkiin hiuksiin, pyöritellen koko tuuhean tukan ensin kierteelle ja puristaen sitten enimmät vedet pois. Mikään ei tuntunut niin ikävältä kuin kylmät vesipisarat, jotka valuivat pitkin niskaa ja selkää..
Kaulakorunsa, vihreän kiven samettinauhalla, nainen solmi pois kaulastaan ja asetti sen vierelleen penkille. Hiljaisessa temppelissä oli helppo kuulla toisen puheet, joten neitokaisen oli hyvä tarkkailla samalla tarkemmin tätä hulppeaa rakennusta ja kuunnella samalla miehen puheita. Aina välillä utelias katse käväisi Árayanin kasvoissa, mutta laskeutui aina pois, kun miehen pää kääntyi Lucretian suuntaan. Nainen halusi katsella rauhassa, ilman, että kukaan huomaisi selvää mielenkiintoa, joka kirkkaanvihreistä silmistä huokui. Naiset halusivat aina katsoa salaa ja huomaamatta, säikähtäen aina hiukkasen, kun miehen katse sattuikin osumaan omiin silmiin.
Mutta aina kun mustatukkainen vastasi johonkin tai puhui muuten vain, oli tietysti luotava se kohtelias katse, että todella kuunteli ja oli kiinnostunut kuulemastaan. Juuri tällaisten asioiden takia, naisilla on oltava useita ei tyylejä ihan vain katsellessa jotakin.

Hopeatukka huomasi miehen liikkuvan taas kauemmas, ilmeisesti hän halusi vielä etsiä jotakin – tai ehkä tyyppi oli havainnut temppelissä raikuneesta aivastuksesta, että pelastamallaan neidolla oli yhä kylmä ja märkä olo, joka voisi johtaa vaikka vakavampaankin tautiin.
Askel kuitenkin pysähtyi, jolloin Lucretia nosti uteliaana silmänsä ylös lattiasta, hitaasti vieden katseen miehen kengistä aivan ylös asti. Tiedä sitten oliko se silkka vahinko vai ihan pokkana tarpeelliselta tuntunut teko, mutta Árayanin kommentti sai pitkästä aikaa lievän hämmennyksen nousemaan kalvakoille kasvoille. "...tai oikeastaan, voisin haluta korvaukseksi että soisit minulle vielä kauniin hymysi"
Vihreät silmät tuijottivat aivan kummastuneina miestä, eikä myrkyttäjätär oikein osannut päästää inahdustakaan vastaukseksi. Kaunis hymy? Hänelläkö? Miehen täytyi pilailla, niin juuri.
Kuitenkin, kun mies sitten väläytti oman virneensä ja katosi pois näkyvistä, tunkeutui autuas ja tyytyväinen olo läpi naisen ruumiin, saaden myös nuo terävät suunpielet nousemaan ylöspäin.

Mustatukka palasi, mielenkiintoinen vaatetus päällään ja ojensi vastaavanlaisia rytkyjä myös neitokaiselle. Ujo vihreä katse metsästi miehen silmät ja viimeinkin, tuo paljon haluttu hymy nousi kalpeille kasvoille, joita kuitenkin korosti nyt varsin terve ja hämmentynyt puna. Tätä nainen ei tietenkään itse huomannut, koska edes kuumottavat posket eivät vieneet pois tätä kylmyyttä, jonka kylmä sadevesi oli saanut aikaan.
Hetken aikaa Lucretia pyöritteli kankaita, sysäten sitten viltin vierelleen ja alkaen näpläämään selkäpuolta, josta hänen kaunis mustavihreä kolttunsa oli kiinni nyörein. Vielä varmistava silmäys mieheen, joka olikin jo kääntynyt katselemaan muualle. Ymmärsi ilmeisesti, että eihän naisen vaatteiden vaihtoa sopinut tuijotella..
Verkkaisesti sormet taiteilivat nyörit auki, mekon miltei valahtaessa syliin. Jalkojen yli kankaan vetäminen oli hiukan hidasta ja kivuliasta, mutta aikansa siinä väännettyään, oli leski saanut mekon pois päältään, istuskellen nyt vain veden läpikuultavaksi tehneen alusmekon kanssa. Ja pahus, sekin oli hiukan revennyt siitä kohtaa, johon oksa oli uponnut. Mutta yksinkertainen ja valkea aluskolttu ei harmittanut läheskään niin paljon, kuin naisen lempimekossa ammottava suuri repeytymä.
Sitä sen enempää murehtimatta, nainen kietoutui papinkaapuun tai johonkin vastaavaan, jättäen kuitenkin tuon märän alusvaatteen alle. Ei, hän ei todellakaan vetäisi kaikkia kuteita yltään, jotta voisi vaihtaa ne hirvittävän näköiseen telttaan. Sitä paitsi, ehkäpä alusmekko kuivuisi hiukan kaavun ja vielä päälleen kietoutuneen viltinkin ansiosta..
Miten lämmin olo noista epämukavista ja rumista rievuista tulikaan! Ainut asia, joka naista enää vaivasi, olivat jalkaterät. Saappaat kun olivat kastuneet aika teolla, eikä viltti aivan yltänyt varpaita peittämään. Varovasti hopeatukka nosti terveen jalkansa ylös penkille, jotta saisi edes sen kiedottua vilttiin. Kipeää jalkaa ei voinut vääntää lainkaan niin koukkuun, kuin nainen oli toisen jalkansa saanut.
”Kiitos vielä kerran.”, neiti hymähti toiselle, antaen myös merkin, että toisen sopisi nyt kääntyä, ei puolialastomia naisia enää näkyvillä.



//Piru kun en taas osannut viedä mitään eteenpäin. Se ei ole lainkaan minun jaloja taitojani, tuo juonen kuljettaminen ^^' \\

Korppitukka palasi takaisin löytämiensä tamineiden kanssa, ja itsellään olikin jo päällään mikä lie kaapu. Ja käsissään myös Lucretialle tarkoitettu vaate ja viltti sekä toisessa kainalossaan omat märät vaatteensa, jotka hän levittäisi jonnekkin hieman kuivumaan. Ja kun hän käveli niin paljon lähemmäs sitä paikkaa jossa toinen odotti, niin hän saattoi nähdä kauniin hymyn, ja hienoisen punan neidon kasvoilla, joka sai mustahiuksisenkin hymyilemään entistä leveämmin. Hän antoi toiselle kaavun ja viltin ja itse kääntyi mukamas kiinnostuneena tutkailemaan jotakin patsasta, ja levitti sitten samalla vaatteitaan hieman kuivumaan. Housunsa, paitansa ja miekkavyönsäkin oli tämä ottanut pois. Kultasilmäinen antoi katseensa kiertää patsaissa ja haroi samalla mustia, hieman sotkuisia hiuksiaan, jotka nyt eivät koskaan varmaan selviä olleetkaan. Haltia venytteli myös hieman jumittuneita hartioitaan. Ulkona taisi hienoisesta ropinasta päätellen sataa vielä. Eikö se voinut jo loppua? Haltia huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä, hengittäen rauhallisesti. Hän yritti rentoutua mahdollisimman paljon näin sodankin keskellä, tosin nyt hänellä oli seuralainen täällä. Lucretia, tämä nainen, jonka hän oli pelastanut matkalta, sateesta, polulta. Tuonut hevosensa selässä temppeleihin ja onneksi ne olivat yötä päivää auki kaikille. Paitsi että hieman Àrayan ihmetteli kun siellä ei ollut ketään, ei mitään pappeja, ei siivoojia, ei mitään. Kuinka temppelit olivat nyt, sodan aikaan niin tyhjät? Mitä jos avuttomat lapset tai aikuiset tulisivat hakemaan temppeleistä suojaa, anomaan apua ylemmiltä tahoilta tai muuta vastaavaa ja näitä jumalien lähettiläitä ei näkynyt missään. Jokseenkin joten ristiriitaista, ellei sitten pappismiehiä oltu jonnekkin listitty, niitattu pois päiviltä? Mutta jotenkin ei korppitukka tahtonut uskoa sitäkään, sillä kuka nyt menisi näitä pyhiä pappeja tappamaan ihan tuosta noin vain? Tiedä häntä. Eipä se kyllä Àrayanin asia ollutkaan.

Ja sitten kuului toisen hymähdys, kiitos. Naurahdus kantautui kääntyvän haltian suulta. hymy levisi jälleen noille kasvoille ja tämä virnisti Lucretialle.
"Ja vielä kerran, eipä tuo mitään, mukavaa kun voin olla avuksi" Ja olihan tämä vielä jokseenkin optimistikin, no ehkä enemmänkin realisti. Hän toki aina auttoi kaikkia hätään joutuneita, parhaansa mukaan. Ja ainahan sanottiin, että soturit pelastivat neitoja hädästä, olisiko tämä nyt sitten sellainen tilanne? Ehkei, sillä yleensähän se pelastettu neito ja komea ritari saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Niinhän kirjoissa aina kirjoitettiin ja sellaisia oli joskus lapsena myös Àrayanille luettu. Mutta voisiko se käydä myös oikeastikin? Nehän olivat vain satuja, kaikki tuollaiset. Àrayan hymähti hiljaa omille ajatuksilleen ja palasikin niistä takaisin maan kamaralle ja katse siirtyi heti Lucretiaan, kuten aina kun tämä puhui, niin kohteliastahan se oli katsoa toiseen päin. Hymy pysytteli yhä haltiamiehen kasvoilla. Tämä otti pari askelta lähemmäs naista ja venytteli käsiään ylöspäin ja haukotteli hieman. Sateinen ilma, ja tällä seuralaisella oli vielä jalka kipeä, joten kävelemisestä tuskin tulisi mitään. Pitäisi varmaan yöpyä siellä ja katsoa minkälainen sää huomenna vallitsisi, toivottavasti parempi kuin nyt sillä hetkellä.

Korppitukka otti muutamia hiljaisia askelia lähemmäs Lucretiaa ja istahti lattialle toisen eteen, vetäen kaapunsa jalkojensa päälle ja olihan se toki tälle miehelle jopa liian isokin. Korppitukka hymähti jälleen, ei minkään takia oikeastaan. Hänestä oli mukavaa tutustua uusiin henkilöihin ja saattaisihan se olla että hän ja tämä Lucretia kohtaisivat vielä tämänkin tapaamisen jälkeen.
"Voi kunpa tuo sade nyt lakkaisi, olisi huomattavasti mukavampaa", Àrayan sitten totesi ja katsahti oville päin. Tríadel nyt joutui olla ulkona, ei sitä oikein voinut sisälle temppeleihinkään ottaa, vaikka kovasti olisi kultasilmäisen mieli tehnyt hakea kermanvaalea tamma sisälle ja kuivata se. Mutta ei nyt ehkä kuitenkaan.
"On ihmeellistä ettei täällä ole ketään. Luulisi nyt jonkun olevan ottamassa ihmisiä vastaan, tosin nyt on kylläkin yö..." mustahiuksinen jatkoi jutusteluaan ja katse siirtyi jälleen Lucretian vihreisiin silmiin. Huokaisu käväisi huuliltaan ja hetken aikaa mies venytteli niskaansa, hartioidensa sijaan, kunnes sitten taas keksi jotakin sanottavaa.
"Oletko asunut kauankin Payonissa vai oletko elänyt täällä koko elämäsi?"
Ja tämäkin oli kysymys, jonka Àrayan varmaan melkein jokaiselta vastaantulijalta kysyi. Sillä sai kuitenkin aikaan jonkinlaista keskustelua. Koko ajan tämän odottaessa vastausta, katse pysytteli neidon kasvoissa, mutta ajatukset häilyivät muualle, ehkä niihin satuihin, kuvitelmiin, mutta kuka ties.

"Sattuuko jalkaasi vielä kovinkin?" Jonkin aikaa tuo oli kuluttanut jo taas, kunnes uusi kysymys avautui ilmoille, ja hieman hymy laantui. Nyt haava oli ainakin jollakin tapaa puhdistettu, ja nyt piti vain toivoa, ettei mitään sen pahempaa sitten olisi. Àrayan kun ei ollut parantajan oppia saanut niin ei kyllä tiennyt kuin nämä tarpeelliset ensiaputoimet ja olivathan ne nyt tietenkin parempia kuin ei mitään. Kuitenkin pian kasvoilleen nousi jälleen tuo samainen hymy, hän ei vain jostain syystä voinut olla hymyilemättä vaikka jossain taustalla häilyi sodan pelko ja kaikki muutkin ajatukset. Hän yritti elää siinä hetkessä, kuten aina. Ja koko ajan koitti tuo napsia muistikuvia Lucretian kauniista hymystä, jos sattuisi sen jälleen näkemään.

//Awws<3 Eipä mitään, mie koitin jotain jutustelun aihetta näille kahdelle keksiä n____n~//

Nainen hieroi kämmenillään käsivarsiaan, jotta saisi veren kiertämään ripeämmin. Pappiskaapu ja viltti toki lämmittivät, mutta vihersilmä halusi saada ruumiinsakin tuottamaan enemmän lämpöä.
Välillä katse piipahti miehessä, joka oli alkanut liikkua lähemmäksi. Hopeatukka kuunteli hiljaa ja koetti keksiä syitä siihen, miksi toiset olivat niin avuliaita ja tekivät kaikkensa, jotta muillakin olisi hyvä olla. Kun oli kuitenkin niitäkin persoonia, joita ei aina kiinnostanut muiden auttaminen, varsinkaan jos siitä itse menettäisi aikaa tai vastaavaa.
Lucretia itse taisi kuulua enemmän jälkimmäiseen kategoriaan, ja juuri siksikin häntä värisytti ajatus siitä, olisiko hän auttanut tuota mustatukkaa metsässä, jos roolit olisivatkin olleet toisinpäin. Hän halusi uskoa omaan hyvyyteensä, mutta niin monet asiat olivat katkeroittaneet tuota kylmää sydäntä entisestään, että millainen lie taikatemppu saisi uuden liekin syttymään hylätyssä ja rikotussa sydämessä.
Nainen ei tahtonut saada mitään varmaa vastausta itselleen, hän saattoi vain toivoa, että voisi joskus edes jotenkin korvata tämän komean miehen avunannon. Eikä pelkästään avunannon, tyyppihän oli jäänyt vielä naisen seuraksi. Ei ollut vain heivannut temppeleille ja toivonut jonkin papin tulevan apuun, ei. Mies oli itse jäänyt katsomaan, ettei kalpeakasvoinen neitokainen kuolisi heti temppeliin päästyään.
Ajatus hämmensi sekä lämmitti neidon mieltä. Miten hyvältä se todella tuntuikaan, etteivät kaikki hylänneet ja jättäneet oman onnensa nojaan.

Kirkkaat, vihreät silmät käväisivät miehen märissä vaatteissa ja miekkavyössä. Mies siis todella oli jonkun sortin ritari, tai no, ehkä täällä kyseinen ammatti voitaisiin tuntea paremmin soturina. Lucretia olisi varmasti alkanut pälpättää aseista ja muusta vastaavasta, mutta Árayan ehti edelle ja jutusteli mieluummin jostain sellaisesta, jonka kuvitteli ehkä olevan enemmän naiselle sopiva aihe.
Kalpeakasvo kääntyi katsomaan mustatukkaa, nostaen sitten katseensa tuon yli takana avautuvaan temppeliin. Todentotta, miten outoa olikaan nähdä tyhjä rakennus, jonka kuuluisi tällaisin aikoina näyttää pikemminkin täydeltä. Saattoi tietysti olla, että sodan pelottamia killattomia oli voinut saapua pilvin pimein ja nyt kaikki papit ja papittaret olivat työn touhussa kylvettäen orvoiksi jääneitä lapsia ja syöttäen itsensä satuttaneita vanhuksia. Niin tai näin, oli hiljaisuus myös hyve. Tai ainakin myrkyttäjätär nautti hiljaisuuden ja Árayanin seurasta ilman taustatekijöitä.
”Mmm.. ehkäpä papeilla on jotain tärkeämpää tekemistä tai sitten he ovat paenneet.”, nainen hymähti ja tajusi itsekin, että kommentti oli tahattoman irvaileva. Eiväthän papit saaneet karata ja jättää apua tarvitsevia. Mutta vastaavanlaiset ajatukset eivät olleet lainkaan vieraita muutenkin niin niukasti uskovalle naiselle.
Neitokainen vetäisi vilttiä tiukemmin ympärilleen kylmän viiman puhaltaessa läpi avoseinäisen temppelin.
”Olen syntynyt Payonin ulkopuolella ja olen itse asiassa asunut täällä vain jonkun aikaa. Löysin täältä pikkuisen mörskän jossa voin asustella ja yrittää unohtaa menneitä. Sota ei vain ollut koskaan käynyt mielessäni ja välillä kadun sitä, että saavuin tänne kummajaisten kaupunkiin.”, Lucretia selosti, äänensä alkaessa muuttua vähän turhankin vakavaksi. Ei tässä pitänyt ruveta vuodattamaan mitään, eikä etenkään tuottaa uteliaita kysymyksiä lisää.
”No mutta, entäpä itse? Mikä sinun tarinasi on, ritarini?”, hopeahiuksinen tokaisi ja naurahti omille sanoilleen, yrittäen saada omansa sekä miehen ajatukset pois siitä, mitä nainen oli ensin sanonut.
”Jalka on parempi, jos en liikuttele sitä. Se on vain sitten eri juttu, kuinka kauan joudun virumaan täällä. Ellet sitten halua rääkätä hevostasi lisää ja kuljettaa minua muualle.”

Vihersilmä henkäili lämmintä ilmaa kämmeniinsä ja kuljetti niitä taas pitkin käsivarsiaan. Parivaljakko oli jäänyt melko lähelle temppelin pääsisäänkäyntiä, joka oli kyllä ihan ymmärrettävää. Eihän mies olisi voinut naista pitkin temppeliä kanniskella, mutta nyt tuo neito halusi liikkua syvemmälle temppeliin.
”Mitä jos kokeilisin hiukan liikutella jalkaa, antaa vähän siedätyshoitoa. Haluaisin mennä lähemmäs alttaria ja ehkäpä me löytäisimme jonkun siinä samalla..Tuskin kukaan meidän märkiä vaatteitamme haluaa viedä, varsinkaan jumalten salista.”, myrkyttäjätär sanoi päätään kallistaen, hymyillen niin sievästi kuin vain osasi, jotta Árayan viimeistään heltyisi naikkosen ilmeisiin, jos ei muuten halunnut lähteä.
”Ja ehkäpä voisit kertoa minulle hiukan aseestasi. Mitä kaikkea ylipäänsä osaat käsitellä?”, kuului vielä jatkoa, toisen silmäkulman kohotessa uteliaana ylös.

Àrayan tutkaili ympäristöään, kuten hänellä oikeastaan aina oli ollut tapana. Ajatuksia kiersi ristiin rastiin. Hän oli mielestään muuttunut luonteeltaan jokseenkin paremmaksi. Hän ei jaksanut olla se turhan mahtaileva, nipottava, kärsimätön itsensä. Nytkin hän oli ihmeen rauhallinen, jaksoi hymyillä. No, olihan hänen seuralaisensa kaunis nainen, ehkä tämäkin oli jokseenkin asian myönteisempää puolta kannattava asia. Soturina hän olisi auttanut ketä vain, mutta jos se pelastettava olisi ollut mies, niin ei Àrayan tiennyt, olisiko ollut näinkin kohtelias ei. Hän oli luonteeltaan yleensäkin jokseenkin epäileväinen, itsekäs, ja kaikkea muuta tuollaista, paitsi nyt ja se tuntui hyvältä olla välillä hieman erilainen toisia kohtaan ja todella miettiä, voisiko tästä luonteesta tulla tapakin kuka ties. Ainaan luonne kasvoi, suuntaan tai toiseen ja elämä sitä kasvatti. Olihan korppitukan elämässä tapahtunut ehkä enemmän niitä huonoja asioita, mutta toisaalta taas ylitse pääsemättömän hyviäkin, jotka saivat hänet elämään ja hymyilemään aina uudelle päivälle. Nytkin hän joutui olemaan karkuri. Hän oli etsintäkuulutettu tosin, kukaan ei varmaan enää jaksaisi kiinnittää häneen huomiota, koska he elivät nyt kaikki sodan jaloissa ja oma henki oli jonkun toisen henkeä tärkeämpää. Ja niin, tosiaan korppitukka toivoi, että ihmiset unohtaisivat hänet, kun sota loppuisi, jos se nyt loppuisi. Kaikella kyllä olisi päätöksensä, mutta nyt ei Àrayan jostain syystä pystynyt kuvittelemaan Payonia lepotilassa, niin että ihmiset eivät enää sotisi toisiaan vastaan. Oli kamalaa nähtävää, jos lapsia näki taistelukentillä, vuodattamassa verta. Naiset vuodattivat kyyneliään miestensä ja lastensa puolesta, oli mustatukka nähnyt tämänkin puolen, ei tosin Payonissa, vaan eräässä toisessa sodassa, jonka ohi hän oli kulkenut, eikä hän haluaisi kohdata sellaista tuhoa ja turmaa enää uudestaan. Niin, vaikka hän oli soturi, ja hänen kuului olla taistelemassa juuri nyt vaanien puolesta niin hän ei kuitenkaan ollut, vaan oli jonkun naisen kanssa temppeleillä. Mutta näin oli parempi, hengittää vapaata, raikasta ilmaa ja olla sellaisessa seurassa, jonka kanssa sai puhua, eikä tarvinnut taistella vastaan.'

Kun toinen sitten hymähti papeista, niin se sai korppitukankin naurahtamaan. Niin totta tosiaan.
"Niin, olisi kyllä varmasti huvittava näky joku pappi juoksemassa rivakasti kaapu päällään jossain metsikössä, pakoon mokomaa sotaa", Àrayan huomasi itsekin olevansa ehkä turhan jyrkkä. Mutta hän ei itsekään uskonut kovinkaan paljoa. Hän uskoi itseensä, elämäänsä ja omaan miekkaansa. Ei mihinkään muuhun. Häntä ei oltu lapsena opetettu uskomaan mihinkään ja se heijastui nyt aikuisenakin.
"...äh olen pahoillani näistä jyrkistä näkökannoistani", tuo vielä naurahti perään ja heilautti rennosti kättään Lucretiaa kohdin ja virnisti. Kultasilmäinen käänsi kokonaan katseensa tuota vihersilmää kohden ja hymyili. Niin, hymyili jälleen. Hymy nyt oli muutenkin jotenkin herkässä tänään. Saiko tämä vihreäsilmäinen neitonen sen aikaan? Sitä sopisi miettiä, mutta ei Àrayan kauaa jaksanut ajatella, kun kysymys pulpahti pinnoille. Katse pysytteli koko ajan kultaisena toisessa, ja katse oli muutenkin myötäilevä. Kuitenkin tuo sitten nyökkäsi kun toinen lopetti kertomuksensa, ja ennen kuin mies ehti edes ajatella seuraavaa kysymystään, niin toinen kysyi hänen tarinaansa, ja vielä ritari nimike lopussa! Se sai Àrayanin nauramaan leppoisasti, elävästi.
"Kukaan ole minua sanonut ritariksi, kiitoksia vain", korppitukka naurahti vielä toiselle, ennen kuin aloittaisi oman tarinansa.
"No, minäkin olen syntynyt Payonin ulkopuolella, pahaisessa kylässä. Kuuluin hienoon sukuun ja valtias perheeseen, mutta itseasiassa minua eivät kiehtoneet mitkään opiskelut tai se että perisin isäni kun tämä kuolisi. Minä sitten menin ja karkasin ja isäni itseasiassa suuttui minulle ja laittoi joukkonsa perääni, tuloksetta. En tiedä etsivätkö vieläkin", tähän väliin tuo naurahti huolettomasti. Häntä ei oltu saatu kiinni vielä, eikä tultaisi saamaankaan kiinni, ainakaan ylimalkaisen isänsä toimesta.
"Kiertelin ja kaartelin ja parantelin hovissa oppimiani taistelutaitoja. Soturi minusta sitten tuli. Trìadelin, hevoseni, varastin kerran eräältä kauppiaalta, mutta en tietenkään harjoita mitään varkautta, turha luulo! Olin silloin vain epätoivoinen eikä jalkapatikka oikein kiehtonut", korppitukka selitti ja jälleen rento naurahdus kumpusi ulos. Tarina ei kuitenkaan vieläkään ollut lopussa.
"Ja nyt olen etsintäkuulutettu Valhallassakin kun parit tyypit osuivat väärään aikaan väärään paikkaan, joten toivoisin yhtä asiaa sinulta, älä ainakaan paljasta minua. Se riittänee kiitokseksi, ja anteeksi että tarinani hieman venähti", ja nyt tämä itsekin huomasi oman tarinansa venähdyksen. Hienoinen nolostunut hymy kohosi mustatukan kasvoille ja tämä katsahti kultaisilla silmillään toista.
"Ja toki Tríadel kevyen neitosen kantaa täältä poiskin, en minä sinua tänne aio yksin jättää, älä luulekaan", korppitukka naurahti jälleen mutta kaikki sanat olivat totta. Miksi ihmeessä hän jättäisi tämän vihreäsilmäisen yksin temppeleihin?

Kun toinen sitten totesi että voisivat he mennä tutkimaan temppeliä, ja että jalka saisi siten siedätyshoitoa niin Àrayan kohotti hieman toista kulmaansa, kunnes sitten toisen hymy sai hänetkin hymyilemään jälleen ja nousemaan lattialta ylös.
"Kyllä minä nyt noin suloisen hymyn edessä suostun pyyntöösi, arvon neiti", korppitukka naurahti virnistäen jälleen ja ojensi kättään auttaen Lucretian pystyyn.
"...mutta pidät minusta kiinni, en sallisi sinun kaatuvan ja loukkaavan itseäsi enemmän."
Kun toinen sitten taas kysyi hänen aseistaan niin kultasilmäinen vilkaisi aseeseensa päin.
"Tuo miekka, se on isäni perintömiekka, joka kuului myös isoisoisälleni. Se on vahvaa tekoa ja pelastanut minut monesta tilanteesta. Siinä on kahvassa kaksi mustaa timanttia ja terään on kaiverrettu haltiakielellä 'Usko itseesi, usko miekkaasi, vain siten voit voittaa'.", haltia kertoi, kunnes jatkoi vielä, " ja toisena aseenani käytän jousta ja nuolia, mutta ne jäivät kotiin. Jouseni on pajusta ja nuolet tummasta tammesta. Miekka ja jousi siis ovat käsissäni ehkä kaikkein luonnistuvimmat aseet."

He kävelivät hitaasti syvemmälle temppeliin, Àrayanin koko ajan ollessa Lucretian lähellä jos toinen tarvitsisi tukea.
"Ei vieläkään ristinsielua! Missäköhän ne pappismiehet oikein ovat, kun ovat jättäneet tämän kauniin temppelin oman onnensa nojaan?" Àrayan sitten totesi, hivenen virnistäen, taas omia jyrkkiä kommenttejaan. Minkäs sitä itselleen voi? Kultakatseinen katsahti Lucretiaan hymyillen, ja oli yhtäkkiä kuulevinaan jotain. Mutta kun sitä ei kuulunut toista kertaa niin tuo vain totesi että se oli varmaan tuuli.
"Sanothan sitten jos jalkasi alkaa vaivaamaan ja kipeytymään"; korppitukka vielä vannotti Lucretiaa.

//Tässä nyt tämä uusi viesti sen foorumin syömän tilalle. Anteeksi myös hitti, toivottavasti et pane pahaksesi n____n''//

Hopeahiuksinen kuunteli tarkasti joka sanan, jonka mies suustaan päästi. Sen oli vaikea estää hymyn muotoutumista huulilleen, olihan miekkosella sentään jotain järkevää sanottavaa. Niin harvoin sai itselleen samantasoista puheseuraa ja Lucretian ollessa vielä melko uusi asukas kaupungissa, oli juttuseuran saaminen ylipäänsä aika heikkoa. Mutta nyt naisesta tuntui siltä, että se pystyi sanomaan mitä tahansa, läpisemään vaikka koko elämänsä teot ja tapaturmat yhteen pötköön, jos vain kehtasi. Árayan oli älykäs mies, joten puheenaiheen tasosta ei tarvinnut huolehtia, sitä paitsi, jokin kyseisessä hepussa rauhoitti vihreäsilmäistä. Tuntui niin ylenpalttisen turvalliselta ja hyväksytyltä, ettei neitokainen edes muistanut edellistä kertaa, kun oli vastaavia tunteita kokenut. Mistähän se mahtoi johtua? Ei nainen itsekään ollut varma ja oikeastaan, ajatus sen oman sisäisen suojamuurin laskemisesta kammotti ja pelotti, oli seuralaisena kuka tahansa. Mutta silti ei neito pystynyt ymmärtämään, että oli jo laskenut tuon suojamuurin, ilman pienintäkään epäilystä sen seurauksista. Ehkäpä Árayan oli jo osoittanut, että muuria ei tarvittu..
Myrkyttäjätär hymähti itsekseen ja pudisteli päätään. Aivan suotta mies pyyteli anteeksi jyrkkiä ilmauksiaan, olisipa vain kysynyt naiselta, mitä mieltä tuo oli jumalista ja liiasta uskomisesta jonkun kontrolloivan yliolennon suorituksiin. Mutta kalpeakasvo pysyi hiljaa, koska osasi olla sen verran hienotunteinen, ettei alkaisi solvaamaan jumalia heidän omassa temppelissään. Hän nyt vain ei ollut sitä uskovinta sorttia. Enemmänkin viimehetken rukous pelastumisesta oli tämän naisen makuun, paitsi ettei hän ollut koskaan joutunut tilanteeseen, jossa olisi tarvinnut rukoilla täyttä häkää. Reissu temppelillekin oli koitunut vain huonoksi ideaksi, ja siitä esimerkkinä oli kirvelevä haava reidessä. Tosin, jos Lucretia ei olisi koskaan lähtenyt temppeleille, olisiko hän sitten tavannut koskaan tätä hengenpelastajaa, Árayania?
Vihersilmä hätkähti ajatuksistaan takaisin tähän kylmään ja kolkkoon maailmaan.
Se vilkaisi miestä ja katsoi tuota h.iljaa, aivan vakavana.
“En tietenkään paljasta! Enhän haluaisi, että ritarini joutuisi kokemaan ne kamalat, hirvittävät tyrmät. Sinun kaltaisesi ansaitsee jotakin muuta, kuin sen helvetinkolo, usko pois.”, nainen tokaisi ja antoi sitten vakavan ilmeensä liueta pois hymyn tieltä.
“Anteeksi. Ehkä minun täytyisi vaihtaa tuo “ritari” sitten “soturiin“. Mutta kerrohan, opetettiinko hovissa sitten, miten pelastetaan pulaan joutuneita neitoja?”, hopeatukka naurahti ja seurasi miehen nousua, tarttuen sitten tuon ojentamaan käteen. Kosketus tuntui siltä kuin olisi saanut pienen sähköiskun ja se sai Lucretian tuntemaan olonsa hyvin hämmentyneeksi. Tuo yritti vaivoin peitellä kasvojensa punastumista, katsellen jalkojaan muka harkitsevasti.

Askel antoi hiukan myötä, mutta naisen oli pakko nojata Árayaniin, vaikka moinen kontakti tuntuikin vain entistä häkellyttävämmältä. Samalla se tunne oli kuitenkin lämmin ja neidosta todella tuntui siltä, ettei haltija päästäisi häntä putoamaan. Yleensä sellaista kutsuttiin luottamukseksi, mutta myrkyttäjätär ei voinut myöntää itselleen vielä lupaa luottaa kehenkään täysin. Ainakaan hän ei uskonut, että pystyisi siihen, vaikka jokin ääni sisällä kertoi aivan muuta..
Miehen sanat saivat punan naisen kasvoilla vain kasvamaan ja tuota todella nolotti se, miten hänen kaltaisensa vahva ja itsevarma nainen oli valahtanut aivan veteläksi vain yhden miehen takia.
Lucretia rykäisi ja loi nopean katseen Árayaniin, tarkastellen sitten taas jalkojaan.
“Kiitos. Kyllä tämä tästä, vaikka vielä kivistääkin.”, kuuli vaimea hymähdys, neitokaisen astellessa varovasti miehen johdolla eteenpäin.
Onnekseen sai leski huomata, että mies oli vastannut tuon kysymykseen aseista ja kuin taikasanat konsanaan, saivat puheet jousesta kullan kiillon loistamaan noihin kirkkaanvihreisiin silmiin.
“Sanoitko omistavasi jousen? Kas vain, minullahan on sitten kilpailija!”, kalpeakasvoinen huudahti vitsillään ja katsoi sitten tukipilariaan ovelasti. Hän halusi nähdä miehen reaktion siihen, että naisella oli vastaavanlainen ase kuin itsellään, ja että sitä osattiin ihan käyttääkin.

//Kamaln pitkän kirjoitit. Minun jäi ihan tyngäksi kyllä tohon verrattuna XD Eikä hitti tietnkään haittaa. \\