Riitasointuja~

//Sätkynukke ja Soura~ Tässä lupaamani aloitus.//

Oli tulossa ilta. Aurinko oli para-aikaa laskemassa mailleen, ja antoi vallan kuulle ja tähdille, jotka tulisivat tuota pikaa valaisemaan yöllistä tummuutta ja tuomaan siihen omaa sävähdystään. Mutta tämähän oli juuri niin ominainen aika yöllisille olennoille, jotka eivät pitäneet auringosta, päivän valosta. Demonit esimerkiksi, niille yö oli juuri sitä oikeaa aikaa. Ne pitivät, ainakin suurin osa, yön hämäryydestä ja siitä ettei ihmisiä ollut kovinkaan paljon siihen vuorokauden aikaan liikkeellä. Niin, paitsi tietenkin yövartijoita, sekä erinäisiä humalaisia, jotka ehkä yrittivät epätoivoissaan etsiä nukkumissijaa, tai olivat sitten muuten vaan heitettynä kapakasta pihalle, ikuisen porttikiellon kera tai muuta vastaavaa. Kuitenkaan lainkuuliaisia kansalaisia ei yöllä kaduilla näkynyt, varsinkin kun sodan uhka oli nyt hyvin suuri. Kukaan ei tahallaan halunnut aiheuttaa harmia itselleen tai muille, niin pysyivät sitten visusti lukittujen oviensa takana.

Kuitenkin kaduilta kuului nyt linnun liverrystä. Kaunista, hyvin kaunista sellaista, ja hyräilyä. Tosin se oli melkein äänetöntä. Ja kun katsoi tarkemmin niin saattoi nähdä vilauksen henkilöstä sarvineen päivineen. Mies, demoni tämä oli. Punaisine hiuksineen jotka latvoihin päin mentäessä tummenivat mustiksi. Kasvonpiirteet olivat terävät, mutta jollain tapaa kauniit tai komeat, kummin sen nyt itse sitten halusi tulkita. Sarvet, niin tällä demonilla kasvoi sarvet ja olihan hän takiaisdemoni. Tätä rotua ei oikeastaan tavattu lähes missään.

Ohdake oli herran nimi, ja tämän eri väriset silmät tarkkailivat alati hämärtyvää katua. Hän istui varjoissa yksinään, mutta ei kuitenkaan ollut yksin. Lintu sirkutteli läheisen talon katolla, ja lennähti sieltä sitten Ohdakkeen ojennetun käden päälle, ja sormellaan mies silitti sen sulkapeitettä. Satakieli, jolla oli hyvin kaunis ääni, ja Ohdake varsinkin piti siitä. Lintu lehahti taas hetken päästä lentoon ja katosi yötaivaalle, mennen luultavasti etsimään ruokaa itselleen. Ohdake nousi kadunreunalta ylös ja puisteli pitkää, viininpunaista viittaansa. Astuessaan valoisempaan paikkaan tämän koko olemus pulpahti esiin. Komea kuin mikä ja tämä kyllä itsekin tiesi sen. Vakava ilme kasvoillaan tämä lähti kävelemään katua pitkin. Hän ei katsonut ihmisiä kohti jotka tulivat vielä näin illalla häntä vastaan torilta, tai muualta. Hän tiesi saavansa noilta naisilta katseita osakseen ja kun hän sitten oli mennyt heidän ohitseen, niin hän vilkaisi taakseen huomattavan rauhallisesti ja kaunis hymy nousi hänen kasvoilleen kun hän huomasi naisten katsovan hänen peräänsä. Kuitenkin kun katse kääntyi takaisin eteenpäin, niin se muuttui vakavaksi ja välinpitämättömäksi, jopa hieman kyllästyneenkin oloiseksi.

Erään suljetun putiikin ikkunan kohdalla tämä jäi peilaamaan itseänsä siitä. Mielessään ajatteli, että olipa hän hyvin komea ja saa kaikki katseet osakseen. Niin, Ohdake osasi olla hyvin itserakas ja piti itseään komeana ja kunnioitettavana henkilönä. Hän oli aiemmin asunutkin arvostetussa hovissa arvostetun perheen ainoana poikana, joka sittemmin oli erään kömmähdyksen takia karkoitettu. Vähät siitä kuitenkin nyt. Ohdake tuhahti hiljaa ja hymy nousi kasvoilleen hänen pöyhiessään takahiuksia ja pyyhkiessään suupieliään, ettei niissä vain mitään olisi. Ohi käveli miehiä, jotka loivat hieman kummaksuvan katseen tähän demoniin, joka vähät niistä välitti, antoi vain kävellä ohi. Hänellä oli parempaakin tekemistä. Meinaan peilata itseään, ja miettiä taas kuinka komea hän olikaan.

Hän oli jatkoi taas hidasta kävelyään ja näpräsi koko ajan ketjua, joka oli kiedottu hänen käsivartensa ympäri. Sormia koristivat muutamat sormukset, sekä sormuksen tapainen, josta myös tämä ketju lähti ja sitten se loppui toiseen renkaaseen. Viitta liehui tämän perässä ja samaten hiukset, sillä tuuli kuitenkin jonkin verran mereltä päin. Meri, se oli Ohdakkeelle hyvin rakas asia, ja mielelläänhän hän sitä vaikka nytkin menisi katsomaan. Niin, tosiaan. Sinne hän menisi, vaikka kävelytahti ei siitä ripeentynytkään ja taas erään putiikin kohdalla tämä jäi peilaamaan omaa kuvajaistaan, koska sen ovelle oli jätetty suuri, pienen ihmisen kokoinen peli. Siitäkös oli hyvä itseään peilata.

//Noh, tulipas nyt tönkköä ja toistan itseäni koko ajan, mutta toivottavasti kelpaa n__n//

Kiire, kiire, kiire. Ainainen kiire! Vinhaa tahtia viipottavat jalat kantoivat valkeasuortuvaista leidiä katonharjalta toiselle - oli hän sentään oppinut jotain hyödyllistä kilpasiskoltaan Punasarvelta. Ylemmistä rakennuksista oli pitkä matka alas, eikä tämä takiaisdemoni välttämättä tahtonut vielä taittaa niskojaan - se olisi nimittäin muutenkin edessä, jos hän myöhästyisi edes pari hassua sekunttia. Siispä kannatti pidentää elinaikaansa ja palata ajoissa kunnioitettavan Lelouchen luokse, missä päänsä sisälle kasattu informaatiopaketti saisi purkautua rauhassa ulos. Soura oli kuullut pitkillä korvillaan vaikka mitä juoruja ja epäilemättä osa niistä kiinnostaisi isäntääkin.
Hätäisesti eteenpäin rynnivä nainen väisti ylös ripustetun pyykkinarun, jossa roikkui selvästi perheen naisteväen vaatetusta. Ehei, demonitarta ei suinkaan kiinnostanut ottaa matkamuistoa mukaansa tältä pikavisiitiltä ihmisasumuksen parvekkeella. Ihmiset, oppisivat asumaan alemmissa kerroksissa ja antaisivat ylemmät pimeydenolentojen huostaan. Souran kaltaisten olisi näin ollen helpompi liikkua illan hämärtyessä, eikä heikäläisten tarvitsisi enää hampaita kiristellen ensin luikkia sieltä sun täältä, jotta kiihkomieliset uskovaiset eivät lävistäisi rintakehää keihäänkärjellä.

Nuorekko päätyi laskeutumaan alemmas, eihän hänellä enää olisi tästä kovinkaan pitkä matka uuteen kotiinsa. Se oli suoranaista luksusta asua Lelouchen katon alla, sillä lämmin ruoka tuli varmasti joka päivä pöytään ja huoneen seiniä ei tarvinnut paikkailla ympärivuorokautisesti, kun ne eivät päästäneet vilpoisaa tuulta sisälle. Toisaalta entinen vanhuuden ränsistämä asumuksensa omasi omat viehätyksen piirteensä..
Mutta sen puoleen - ajatus ehkä kannattaisi pitää siinä, mihin astui. Kuinka ollakkaan onnistui Soura juostessaan astumaan huonosti katolle ja siitäkös se kuperkeikkaaminen lähti suoraan kohti alas. Ainoastaan pitkän kiljaisun nuorekko ehti pitämään ennen kuin tunsi tyhjyyden allaan ja maanvetovoiman vetävän häntä puoleensa. Se oli menoa se.

Melkoisen tyrmäävä isku osui päähän, mutta se mitä oli vastassa yllätti. Nimittäin Soura oli omaksi helpotuksekseen onnistunut putoamaan jonkun kadulla kulkijan niskaan, tosin tämä ei tajunnut onneaan aivan heti. Kova pää pökkerössä valkeasuortuvainen nosti kätensä otsalleen ja pitkä sähinä pääsi piristämään vahingoniloista juoppokansaa. Ei sitten! Tämä oli viimeinen kerta, kun hän koitti voittaa aikaa kirmaamalla pitkin talojen kattoja. Kuinka kummassa se Punasarven -mokoma edes pystyi sellaiseen. Varmistuessaan ettei mitään ollut murtunut tai revennyt rytäkässä irti, koitti nainen nousta ylös. Kroppa kyllä oli tottelemassa, mutta jostain syystä joka ylösnousemiskerrallaan polla tahtoi jäädä jälkeen. Sarvet ottivat johonkin vastaan, heevata! Ruskea sivukatse kohtasi viimeinkin alimmaiseksi jääneen henkilö kasvot.. ja... ups...
"Ehem.."
Kyseessähän oli Souran henkeä salpaava, vanha naapuri, jonka nimeä nainen ei koskaan ollut ottanut selville. Oikeastaan hän oli vain nähnyt ohimennen kyseisen tyypin ikkunan takaa peilin ääressä, eikä välttämättä näin läheinen ensitapaaminen ollut toivelistalla.

[[Hyvähän tuo oli! Hittasin sovitusti kaksikon sarvet kiinni toisiina~.]]

Niin, Ohdake peilaili komeaa itseään peilistä. Ja komeahan hän olikin. Ja paha vain että tuo tiesi sen itsekin ja ei sallinut minkään heijastavan pinnan jäädä näkemättä tätä komeutta. Punaiset hiukset heilahtelivat tuulessa ja eriväriset silmät tarkkailivat aluetta. Päivällä hänen perässään oli juoksennellut ties minkälaisia naisia taas. Ja Ohdake oli vain torjunut kaikki. Hän ei ollut ollut päivällä sillä tuulella, että olisi alkanut leikkimään kenenkään kanssa, vaikka yleensä hän joka päivä valitsi jonkun jonka knassa viettää yönsä ja sitten aamulla hän olisi tipotiessään ja murtaisi siten sen raukan sydämen, joka oli hänen kanssaan joutunut tekemisiin. Mutta se vain tuotti nautintoa tälle demonille. Hän piti siitä kun sai murtaa sydämiä mielensä mukaan. Ja hän ei pitänyt sitä mitenkään pahana asiana. Hän oli itsekin joutunut niin kamalan lapsuuden kokemaan että hän halusi että myös jotkut muut saisivat kokea, miltä tuntuu kun tälläistä onnettomuutta tehdään.

Ja tänä iltana hän ei kaipaisi kyllä yhtäkään naista lähettyvilleen enää. Hän ei jaksanut todellakaan leikkiä sinä iltana mitään, tai millään. Hän viettäisi tämän yönsä hyvin rauhassa ja yksinään - kaiketi. Tai siis kyllä, hän viettäisi sen yksin, omassa asunnossaan ilman mitään häirötekijöitä. Mutta sitä ennen hän voisi mennä katselemaan merta ja kuunnella sen liplatusta, joka oli musiikkia korvilleen. Niin, meri. Hetkeksi tuo nyt sulki silmänsä ja kuvitteli olevansa meren rannalla, ja satoi. Niin, vesi. Hän piti vedestä todellakin, oli se sitten lampi, lähde, järvi, joki tai taivaasta alas satava sade. Mutta meri, meri oli hänelle vieläkin enemmän. Se oli laaja alue vettä, joka liplatteli aivan vapaana ja sitä ei voinut kahlita kukaan.

Punaiset hiukset tavoitti taas pienoinen tuulenvire mereltä päin. Ohdake haisteli ilmaa ja pystyi haistamaan meren siinä. Demoni peilaili siinä vielä hetken ajan ja ajatteli mitä voisi sitten huomenna tehdä. Voisi vaikka uuden sydämen murskata. Hienoinen virnistys kipusi noille komeille kasvoille. Pelkkä ajatuskin siitä että voisi taas satuttaa henkisesti jotakuta, sai hänen ihossaan kulkemaan väreet aina jaloista niskaan saakka. Niin, hän sai siitä jonkinmoista nautintoa aina, kun sai satuttaa jotakin henkisesti. Demoni vain oli niin katkeroitunut, ettei osannut ajatella kenestäkään mitään hyvää. Vaan hänen mielestään kaikilla pitäisi olla jotakin kamaluutta elämässään, sillä hänellä sitä oli ollut jo ihan liikaa. Ohdakkeen kasvoilla karehti nyt inho. Niin, inho perhettään kohtaan, oikeastaan koko sukuaan ja varsinkin erästä nimeltä mainitsematonta serkkua kohtaan. Käsi puristui nyrkkiin ja hän olisi niin halunnut toivoa, että siinä olisi ollut Elrond, joka olisi murskautunut hänen nyrkkinsä sisään, kuin pahainen kärpänen. Nytkin varmaan oli vikittelemässä hänen rakasta, tai ei enään niin rakasta, siskoaan.

Kuitenkin, juuri kun hän oli lähtemässä, niin hän kuuli kilajisun. Ylhäältä? Katse siirtyi ylös, mutta liian myöhään. Rämähdys ja hän oli maassa, ja joku hänen päällään. Ohdake nurisi melkoisen kuvaava ilme kasvoillaan ja oli nousemassa, kuten tämäkin joka hänen päällään oli. Mutta jokin ei nyt täsmännyt. Miksei toinen päässyt ylös? Kuului vain eräänlainen "ehem", toisen suusta ja sitten Ohdakekin tajusi tilanteen. Sarvet! Kummallakin osapuolella oli sarvet, ja ne olivat jääneet "mukavasti" kiinni toisiinsa. Niinpä niin, juuri tälläinen tuuri oli demonilla.

Ja kaiken kukkuraksi Ohdake tunnisti toisen. Naapuri, entinen naapuri. Nyt tämä vasta nurisi enemmän.
"Mitä sinä täällä teet hyökkäilemässä viattomien kimppuun katolta ja sitten osaat vielä sotkea sarvesi kiinni minun sarviini?" Ohdake mutisi ja ääni oli kyllä melkoisen murhaavanoloinen juuri nyt. Miksi juuri tuon vaaleahiuksisen oli pitänyt tipahtaa taivaista suoraan hänen päälleen, ja nyt he eivät vielä kaiken kukkuraksi päässeet irti toisistaan.

"Ja sitä paitsi sinä pilasit minun peilailuni. Nyt olen varmaan kamalan likainen ja kaikkea muutakin? Sarvenikin varmasti kolhiintuivat ja.." Ohdake nurisi nurisemistaan. Niin, tämähän oli toki vain Ohdake, tavanomaista tälle punahiuksiselle.

Ensinnäkään Souraa ei voinut vähempää kiinnostaa pudota jonkun alapuolella kulkevan tyypin niskaan. Varsinkin, kun tuo sattui kuulumaan naisen suppuaan tuttavapiiriin, jos edes siihenkään. He olivat enemminkin toisilleen eräälaisesti tuntemattomia, suunnilleen ulkonäöllä tunnistettavissa olevia henkilöitä, jotka eivät olleet edes hyvää huomenta toivottaneet. Vielä yksi epätoivoinen pään nykäisy kohti niin lähellä häämöttävää vapautta, mutta ei - sarvet sen kuin kalisivat vastatusten.
"En ollut aikeissa pudota niskaanne."
Soura sähisi yhtä myrkyllisesti kuin käärme, joka tunsi olonsa uhatuksi. Oli jo jätkällä pokkaa alkaa marisemaan - toinenhan oli vain jäänyt alle! Ottiko mies ollenkaan huomioon, kuinka pahasti valkeaverikölle olisi saattanut käydä tuossa äskeisessä rytäkässä ? Uskottavasti ei, oma napahan oli tunnetusti lähimpänä. Ne harvat ihmiset, jotka olivat uskaltautuneet ulos sodasta huolimatta, olivat nyt kokoontuneet kaksikon ympärille pällistelemään. Harvemmin näki kahta demonia tähän aikaan liikenteessä ja varsinkin toistensa kimpussa!

Mutta se tuskin oli ainut syy, miksi kansaa kiinnosti kaksi kummajaista. Varmasti hienot demonin sarvet takan päällä hurjine tarinoineen kamppailusta hirviötä vastaan houkuttivat monia, joten oletettavasti rykelmästä löytyisi ainakin yksi, joka tahtoi niittaa nämä "epäluonnolliset" pois päiviltä. Ruskeakatse kävi hätäisenä vilkaisemassa jokaista paikallaolijaa, kunnes eräs epäilyttävästi liikahteleva miekkonen pisti suoraan katseeseen. Toinen oli tulossa aivan liian lähelle ja aivan liian määrätietoisesti. Nyt siis ylös, ylös, ylös!
"Arvon entinen Naapurini, jonka nimeä en tiedä.."
Takiaisdemonitar aloitti ja koitti jälleen päästä pystyyn tuloksetta. Sagaalin jätkä! Nousisi edes jaloilleen, jotta Sourakin pääsisi valmiusasentoon ja puolustamaan itseään.
"... meidän olisi paras mennä."
Ääni alkoi jälleen kiristyä loppua kohden. Jos tuo itserakas hienohelma ei ottaisi itseään niskasta kiinni ja raahautuisi pakenemaan, niin neito puolestaan aivan omakätisesti tekisi kyynerpäällään mustelman noihin sulokasvoihin.

Vaan kuka sitten astuikaan parivaljakon eteen ? Se mainetta ja kunniaa janoava tyyppi tietenkin. Ensin naisen katse kohtasi kuluneet saappaan kärjet, josta se pääsi nousemaan kohti jalkoja, paksua vyötä, resuista paitaa ja sitten ryvenneen näköisiä kasvoja, joissa sijaitsivat karsastavat silmät. Katseesta oli sammunut kaikki täysijärkisyyden hivenet.
"Mihin arvon kippurasarvet ovat matkalla ?"
Mies kysyi ja virnuili päälle katkenneet hampaat paljastuen. Soura puolestaan nyrpisti nokkaansa, koittaen vilkaista naapuriaan ja sitten taas ihmistä, jonka koko olemassaolo puistatti. Jaa-a tiedä häntä, mihin tuo arvon lajikumppani oli matkalla, mutta palvelijattaren piti päästä hetimiten isäntänsä tykö.
"Ei aavistustakaan."
Lopulta kuului lyhyt vastaus, jossa salamat välähtelivät sanojen välistä esiin. Saakoot nuorukainen hoitaa tilanteen niin kuin parhaakseen näki - Soura voisi esittää sen sijaan "neitoa hädässä".

Ohdake vain nurisi. Niin, tämän päälle oli tippunut toinen sarvellinen ja kaiken lisäksi, entinen naapuri. Mikä sen pahempaa? Sarvet olivat jääneet kiinni toisiinsa eivätkä irroneet pyristelyistä huolimatta, tosin Ohdake ei jaksanut vaivautua pyristelemäänkään irti. Siinä olivat ja pysyivät. Toinen sähisi hänen nurinoilleen ja Ohdake vain tuhahti sanomatta mitään enää. Miksi tuon olikaan pitänyt tipahtaa taivaista hänen päälleen? Olisi pudonnut hetkeä myöhemmin, kun Ohdake olisi jo ottanut muutaman askeleen poispäin siitä, missä nyt oli seisonut. Niin, silloin tuo arvon entinen naapuri olisi tipahtanut mätkähtäen maahan ja hän olisi säilynyt pölyyntymättä. Kuitenkin punahiuksisen ajatukset keskeytyivät siihen tosiasiaan, että tosiaan väkijoukko oli kerääntynyt heidän ympärilleen. Silmät tarkkailivat noita henkilöitä, eikä hän tuntenut ketään, paitsi nuo pari neitoa taaempana. Hän oli viettänyt kummankin kanssa yhden yön, mutta siihen se oli taas jälleen kerran jäänyt. Olihan toinen noista tullut ruikuttamaankin hänelle vielä jälkeenpäin, mutta Ohdake oli vain tyynesti kävellyt pois, mitään sanomatta. Niin, sydäntenmurskaaja. Hän ei kuitenkaan nyt viitsinyt vaivautua ajattelemaan mitään muuta kuin irti pääsyä tästä kamalasta tilanteesta ja pakoa takaisin varjoihin.

Ohdake oli myös huomannut tämän miehen, joka tuli liian lähelle ja liian kunnianhimoisen näköisenä. Aikoiko tuo heidät niitata tai jotain? Ei. Siihen ei Ohdake suostunut ollenkaan. Näköjään tämä arvon toinen sarvellinen oli myös huomannut miehen ja alkoi taas puhumaan. Niin niin, pois pitäisi päästä, mutta oli hieman vaikea nousta seisomaan, kun sarvet olivat juuttuneina kiinni. Mutta ehkä kannattaisi yrittää, jolle halunnut oman henkikullan karkaavan käsistä. Niin, todellakin nyt pystyyn. Mutta katse kiinnittyi nyt mieheen, tuohon harvahampaiseen joka virnuili itsetyytyväisen näköisenä. Ja kysyikin vielä minne he olivat matkalla. Nyt pystyyn siis. Tämä hänen lajitoverinsa ei näköjään suostunut tekemään enää mitään, niin Ohdake joutuisi tekemään taas kaiken. Nuristen tämä rimpuili ylös, ja niskassa alkoi kyllä tunnahtaa inhottavasti, kiitos sarvien, jotka olivat takertuneina edelleen toisen sarviin.

"Anteeksi nyt herra, meidän pitää poistua", Ohdake sitten jupisi ja vilkaisi nopeasti sivusilmällään tätä. Ei näyttänyt hyvältä ollenkaan. Toisella oli eräänlainen miekka ja käsi oli valahtanut miekan kädensijalle. Ohdake virnisti lajitoverilleen nopeasti. Hän ravisti oman ketjunsa alas, niin, että hän saisi sillä jotenkin puolustettua itseään jos oli tarvis. Toisen sormuksen hän laittoi toisen käden sormeensa ja ketju jäi kahden käden välille. Mutta ei punahiuksinen sitä ollut käyttämässä, ei vielä jollei ollut aivan tarvis.
"Ja arvon neiti, voisitko mitenkään liikkua että pääsemme pois täältä?" Ohdake sihisi toiselle ja mulkaisi pahasti.
"Ettehän te vielä ole minnekkään menossa? Olisimme voineet tutustua vähän paremmin", tuo harvahampainen mies sitten huudahti jasai väkijoukolta erinäisiä hurrauksia. Niinpä niin, kunniaa janoava henkilö, valmiina tappamaan kaksi toisiinsa kiinni jäänyttä demonia. Ei toinen muuten varmaan uskaltaisikaan kohdata demonia, joka oli yksin ja aseellinen. Nyt oli helppoa, koska toinen luuli, ettei kumpikaan heistä pystyisi puolustamaan itseään mitenkään ja siinä tämä taisi erehtyä pahemman kerran. Ainakin Ohdake oli valmis puolustamaan rakasta, komeaa naamaansa henkeen ja vereen.

Mutta ei. Tosiasia oli, että toinenhan saattoi vahingoittaa hänen kaunista naamaansa pahemman kerran. Ei, hän ei haluaisi olla mikään arpinaama.
"Mennään!" Ohdake murisi jälleen lajitoverilleen ja alkoi hipsiä pois paikalta, kuin lammas karkuun sudelta. Niin, hän ei haluaisi nyt saada mitään vahinkoa itseensä, ei todellakaan. Mitä hän sitten tekisi, jos naamansa näyttäisi viillellyltä? Ei hän ainakaan voisi näyttää kasvojaan kenellekkään ja siihen saisi loppua myös naisten hurmaaminen ja sydänten murskaaminen. Ei. Sellaista tulevaisuutta ei Ohdake halunnut ollenkaan ajatella, aivan kamalaa. Hän käveli hitaanlaisesti poispäin koko ajan ja murahteli aina välillä toiselle sarvelliselle. Hän ei tiennyt vielä kuinka nopeasti toinen pääsisi liikkumaan, niin eipä herra uskaltanut kovempaa mennä. Punahiuksinen toivoi, että he pääsisivät suosiolla karkuun.

Tässä ei ollut mitään anteeksipyydettävää. Tuo höröpää halusi vain tappaa heidät ilman mitään kunnollisia perusteita - millainen ihminen tuo olikaan! Ehkäpä demoni lainaruumiissa ? Ei kuullostanut yhtään hassummalta, mutta tieto siitä, että Soura oli tämän kaupungin ainut takiaisdemoni, niin... hei. Valkeasuortuva väänsi taas kaulaansa voidakseen tuijottaa silmät suurina naapuriaan, toista kaltaistaan. Olihan hän tavallaan tuon tosiasian jotenkin tajunnut, mutta nyt palaset oikeastaan vasta loksahtivat kunnolla kohdalleen. Pari räpsäystä ja typerä virne pääsi kohoamaan esille kaikkien niiden sekavien tunteisen alta. Takiaisdemoni mies - komeakin vielä kuin mikä.
Jaa, tälle ihailulle ei ollut välttämättä paras hetki tässä, sillä jätkä alkoi tekemään ylösnousemisen merkkejä. Soura puoliksi raahautui mukana, mutta senkin edestä heikompi osapuoli vinkui:
"Aijaijaijai! Älä riehu siinä!"
Kädet olivat tarrautuneet omien sarvien tueksi, kuin naisen peläten, että hän pian menettäisi ne lopullisesti. Pahinta tässä voisikin olla se, että hauraaksi käyneet sarvet napsahtaisivat poikki.

Ja se kiskominen ei jäänyt sikseen, tuo hujoppi nimittäin aikoi paeta paikalta vähin äänin. Lyhyemmäksi jäävä helmaväkeläinen päästi uuden rottamaisen vinkaisun ilmoille ja varpaillaan horjui mukana. Ei, kävelytahti ei tasan olisi tämä! Jääräpäisenä yksilönä ruskeasilmä jumahti aloilleen ja muulimainen ilme kertoikin loput neidon ajatuksista.
"Minä en halua mennä siihen suuntaan."
Nyt se myrkyn lykkäsi - nuorekko alkoi pistämään hanttiin keskellä vaarallista tilannetta. Harvahampainen ihminen röhähti ja elettä seurasi ympäröivässä ringissä moni muukin. Varsinkin toinen etäämmällä oleskelevista naisista alkoi nauramaan korvia vihlovan kimakasti.
"Katsokaa, nainen pomottaa miestä!"
Kunnianhimoinen miekkonen huusi ja levitti käsiään kohti parivaljakkoa, joista toinen nojasi takakenoon, hyvä ettei riuhtonut päätäänkin kuin pahemman luokan tulisieluinen hevonen. Nämä sarvet oli saatava irti!

Aprikoimiseen luvattu hiekka kuvitteellisessa tiimalasissa valui pois. Ihminen päätti alkaa tositoimiin vakavoiduttuaan ja kohotettuaan miekkaansa kohti kahta vastustajaansa, jotka eivät varmasti olisi kovinkaan suuri haaste tässä tilassa. Soura irvisti, puisti vielä päätään niin, että naapurinsakkin oli ja sitten loikkasi toisin sanottuna roikkumaan lajikumppaninsa kaulaan.
"Nyt sinä kannat minut pois täältä, jos haluan pitää tuon kauniin naamasi kunnossa!"
Oikeastaan tämä oli paras ja nopein vaihtoehto paeta. Jos he koittaisivat juosta yhdessä, niin siitä ei tulisi mitään pituuseron vuoksi, saati sitten taistelemisesta vastaan. Jompikumpi joutuisi aina suojakilveksi miekaniskuja vastaan ja naisella oli sellainen kutina, ettei tuollainen kaunispoika omistanut sellaista ritarillisuutta, jolla puolustaa vähempiosaisiaan. Eli horihoppia humma!

[[Luvallisia hittejä esiintyy~.]]

Ohdake halusi pois, pois. Hän ei aikonut jäädä nuijittavaksi ja tapettavaksi keskelle katua ja vielä kun kunnianhimoinen ihminen olisi se, joka tekisi tämän tapon sitten. Ei. Hän ei halunnut edes tuntea tuon näppejä ihollaan, Ohdake ällöksyi jo pelkkää ajatustakin siitä. Hän ei oikein pitänyt ihmisistä, tai eihän hän oikeastaan pitänyt ähes mistään, mutta vähiten tuollaisista kunniaa hakevista ihmisistä, jotka hyökkäävät puolustuskyvyttömien kimppuun ja sitten vievät eteenpäin melkoista tarinaa siitä, kuinka he nujersivat kamalan kamppailun päätteeksi demonin. Niinpä niin. Ohdake murahti jälleen ja vaappui poispäin, kunnes jokin alkoi hangoittelemaan vastaan ja lajikumppaninsa ei halunnutkaan mennä siihen suuntaan, jonne hän oli menossa. Ohdake tuhahti kärsimättömästi.
"No minne arvon leidi sitten haluaa?!" punahiuksinen murahti ja levitti käsiään, kunnes sitten mulkaisu kävi taas sarvekkaassa toverissaan, joka repi itseään toiseen suuntaan ja sitten se käväisi myös tuossa miehessä joka nyt äsken oli todennutkin, että nainen pomottaa miestä. Tuli kiehahti Ohdakkeen sisuksissa ja jos se hänestä olisi kiinni, niin jossain vaiheessa olisi nirri tuosta ihmisestä ulkona. Häntähän ei naiset pomottaisi! Nauru kuitenkin yltyi väkijoukossa, kun mies oli äskeisen kommenttinsa tokaissut ja Ohdakkeen ilme oli kyllä sanoinkuvaamaton. Hän oli vihainen, ja varsinkin tuolle ihmisen kuvatukselle.

Kuitenkin mies ei kauaa odotellut vaan kohotti jo miekkaansa heitä kohti. Ja Ohdake oli ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Mitenköhän siinäkin nyt kävisi? Hänen komea naamansa olisi tuhoon tuomittu, ja hänen kauniit sarvensa olivat nytkin jo varmaan kamalassa kunnossa, kiitos tämän arvon lajitoverin joka oli tipahtanut jostakin ja oli saanut heidän sarvensa jumiin. Sitten kun tämä toinen puisti päätään ja hyppäsi tämän kaulaan kiinni, ja totesi, että Ohdake saisi hänet kantaa, jos naamansa haluaisi säilyttää.
"Kantaa!" Ohdake murahti kovaan ääneen ja katsahti sitten tätä vaaleahiuksista ja sitten tuota miestä miekkansa kera, joka vaarallisesti heitä yhä lähestyi. Niinpä niin, nyt hän joutuisi kaiken kukkuraksi kantamaan tämän toverinsa. No, ei voinut muuta, jos he kummatkin halusivat elävinä pois paikalta ja niinpä Ohdake nappasi toisen sarvellisen paremmin syliinsä ja virnisti vielä miehelle. Hän oli ennen lajitoverinsa syliin ottamista ottanut aseensa pois toisen käden yhdestä sormesta ja nyt se roikkui puolittain toisen käden käsivarren ympäri ja toinen sormus heilui holtittomana. Mutta sitä ei nyt jäätäisi korjailemaan.

Hän juoksi pois niin nopeasti kuin vain pystyi ja jätti taakseen tämän kadun osan ja miehen, joka oli askeleista päätellen lähtenyt heidän peräänsä, mutta jätti jossain vaiheessa leikin kesken, sillä kohta demoni ei enää askeleita perästään kuullut. Mutta hän ei jättänyt juoksuaan siihen vielä, ties vaikka nuo ihmiset keksisivät seurata heitä jotain toista kautta? Ja niin pako jatkui vielä, kunnes se päätyi eräälle pienemmälle sivukujalle, joka oli tarpeeksi varjoisa ja pimeä paikka, ettei sieltä nyt heitä varmaankaan ensimmäisenä löydettäisi.
"No niin nyt alas", Ohdake sitten nurisi ja laski toverinsa alas käsivarsiltaan, vaikkei tämä ollutkaan mitään painanut, sillä olihan Ohdake nyt hyväkuntoinen ja kuitenkin jokseenkin vahva. Nyt tämä vain kiersi aseensa paremmin käsivartensa ympäri ja oli huojentunut, kun se ei ollut mennyt miksikään. Kun se sitten oli hoidettu pois alta, niin tämä katsahti eripari silmillään toista.
"Ja mitäs nyt?" Ohdake kysyi tietämättä itse mitä tehdä ja kuinka saada nämä kapistukset irti toisistaan. Niska ainakin alkoi jo inhottavasti puutumaan.

Kantaa, kantaa! Mitäs muutakaan! Kaikki ajatukset ja lausuttavaksi tulevat lauseet suorastaan pystyi lukemaan noista yhteen puristetuilta huulilta ja ruskeasta katseesta, joka mulkoili lajitoveriaan myrkyllisesti. Jos he haluaisivat selvitä jotenkuten, niin muuta keinoa ei vain ollut. Luinen sormi kohosi tökkäämään nuorukaisen pehmoposkea.
"Nyt vipinää niihin kinttuihin."
Oli se mukavaa, että kerrankin Soura sai olla se, joka pomotti. Normaalisti hän juoksi muiden asioilla ja teki mitä käskettiin, mutta totta kai vaihtelulla oli se virkistävä vaikutuksensa. Miehen kopatessa hänet paremmin syliinsä, tiukkeni myös oma ote toisen ympäriltä. Nyt sitä sitten mentäisiin, eikä vain menattaisi.
Juoksuaskeleet voittivat matkaa aika reippaasti, eikä tämä matkalaisen asema pidemmän päälle ottanut kuin selkään. Asento ei ollut mikään maailman loistavin, koska kumpaisenkin osapuolen niskat olivat suurinpiirtein väänettyinä vinoon ja ihmisten hölmistystä täynnä olevat mulkosilmät eivät helpottaneet yhtään ohikiitävän kaksikon olotilaa.

Mutta viimeinkin koitti suojainen, varjoisa sivukuja. Pelkkä helpotuksen huokaisu oli päästä pakoon takiaisdemonittarelta, joka mielellään irrotti otteensa punapäästä ja alkoi uudestaan nykiä sarviaan irti. Eipä heltynyt.
"En minä tiedä, mutta haluan eroon teistä!"
Valkeasuortuva rääkäisi ja lähti peruuttamaan niin kuin se muka jotenkin auttaisi. Ei niin ei, kiinni oli ja pysyi. Kuka voisi tällaisessa tilanteessa auttaa Soura -poloista, jolla oli tulen palava kiire isännän luokse. Tuskin Lelouch edes uskoisi tätä syytä todelliseksi, jos nainen sen esittäisi, eikä uutta "urosta" tohtinut tuota herransa reviirille. Siitähän voisi tulla vaikka millainen tappelu aikaan.
"Minulla on kamala kiire, tehkää nyt tekin jotain!"
Taas sitä komentelua - taisi valkeaveriköltä jäädä huomioitta, että naapurinsa oli oletettavasti vahvempi demoni heistä kahdesta ja voisi halutessaan listiä naisen, kuin vaivaisen itikan. Ynähtäen nuorekko puski nyt vuorostaan lähemmäs.

"Jos en pääse teistä irti, niin isäntäni höyhentää meidät kummatkin. Hän on mahtava Lelouch, tunnette kai nimen ?"
Useimmat demonit kyllä tunsivat Lelouchen ja miehen tarinan. Isäntänsä mahdinkaan maine ei ollut mitenkään pienissä mittapuissa mitattava, joten osa pimeyden kansasta peitti jälkikasvunsa korvat, jotta nuo eivät kuulisi kaameimpia juttuja, mitä pimeyteen vangittu herra oli tehnyt kostonhimoissaan. Loppujen lopuksi näinkin mitätön olento, kuin Soura, saisi olla vain onnellinen, että ansaitsi paikkansa uskollisena seuraajana ja viestinviejänä. Taistelijana ja henkivartijana hän ei ollut kummoinen tapaus, mutta sen homman saivatkin hoitaa muut kaksi ryhmän jäsentä.
"Joten ymmärrätte nyt yskän ?"
Nuorekko vetäytyi taas niin kauas kuin kykeni, mutta kuinka viileän makeasti hän sen teki oli aivan toinen juttu.

Ja niin, valkohiuksinen oli taas pois hänen sylistään ja Ohdake pääsi korjailemaan asettaan paremmin ja samalla sai tuntea aina välillä ikäviä nykäisyjä päässään, sillä tämä hänen lajitoverinsa nyki auttamatta päätään, ja halusi saada sarvensa toki irti, niinkuin Ohdakekin, mutta hänellä oli nyt muutakin tekemistä, kuin nykiä sarvia toisistaan! Ja hän tekisi sen ennen, kuin alkaisi säätämään mitään muuta. Eihän hän toki halunnut olla koko ikäänsä kiinni tämän kipakan neidon sarvissa, mutta kaikki järjestyksessä. Ja noin, nyt se oli kunnolla, ja tämä kuunteli vain toisella korvallaan toverinsa rääkäisyjä isännästään ja muusta.
"Jos nyt kuitenkin lopettaisitte nykimästä, minun niskani puutuu kun tuollainen kirppu siinä vierellä vetää alaspäin", Ohdake totesi kylmästi tuhahtaen ja ihan kuin hän olisi niin pitkä ollut että hänellä olisi varaa haukkua toista kirpuksi, mutta jotain oli pakko tietenkin sanoa ja näin hän nyt sitten sanoi. Demoni tuhahteli muutenkin jokaisella nykäyksellä minkä niskassaan tunsi. Voi hänen kaunista niskaan! Ihan kolottikin jo.

Ja sitten toinen tohisi, että hänellä oli kiire.
"Niin niin, mutta ette Te tästä mihinkään pääse nykimällä! Pitää keksiä jotain fiksumpaa", demoni tuhahti jälleen ja katsahti sitten valkohiuksista suoraan noihin ruskeisiin silmiin ja nykäisi sitten kerran itsekin päätään, - turhaan tosin. Eivät lähteneet irti toisistaan, niin kiinni olivat juuttuneet. Mutta Ohdakekin halusi irti toisesta, tavalla tai toisella. Mielessä kävi monia ehdotuksia, mutta mikään niistä ei oikein soveltunut käytäntöön katsoen. He olivat jollakin sivukujalla, paossa kunnianhimoisia demonin teurastajia. Niin, kuinkahan julmia nuo ihmisetkin olisivat olleet. Antaneet sen yhden miehen listiä heidät, kuin jonkin pahaisen jäniksen. Hänen kaunis naamansa olisi ihan verillä ja haavoilla höystetty. Hänen kaunis naamansa! Mutta onneksi he olivat päässeet hyvin pakoon, kiitos hänen, tietenkin.

Kun tämä hänen toverinsa sitten kertoi kuka isäntänsä oli, niin Ohdake käänsi taas katseensa tähän ja katsoi toista hieman epäuskovasti.
"Lelouch? Hänkö?"
Niin Ohdake kyllä tunsi nimen, ja ehkä liiankin hyvin. Eihän hän voinut olla olla kuulematta tätä nimeä, sillä melkein akikki demonit tiesivät Lelouchen, tämän mahtavan demonin. Ohdake huokaisi, olihan hänkin voimakas ja mahtava. Pieni silmien pyöritys ja katse kohdistui jälleen ruskeasilmäiseen.
"Ymmärrän kyllä", ja niin tämä toveri vetäytyi kauas hänestä, makeallakin tavalla, mutta Ohdake ei ollut huomaavinaan koko neitoa. Nyt hänen päässään vaan pyöri, että kuinka saada kahden takiaisdemonin sarvet irti toisistaan.

"Onko Teillä mitään ehdotuksia?"
Ja näin. Ohdake ei edes tiennyt tämän toverin nimeä, joten ei oikein voinut kutsua tätä millään nimellä, mutta oli tosiaan sanonut tätä aikaisemmin jo Kirpuksi. Ja jälleen nykäisyjä, jotka olivat voimakkaita, mutta siltikään sarvet eivät tuntuneet liikkuvan minnekkään suuntaan.
"Odotas..:" Ohdake huokaisi ja tarttui käsillään valkohiuksista olkapäistä ja nykäisi muutaman kerran ja jälleen tuloksetta, mutta kolmannella kerralla tuntui, kuin ne olisivat liikahtaneet jonkin verran.
"Liikahtivatko...?" Ohdake mutisi puoliksi ääneen ja komeille kasvoilleen nousi hienoinen virne. Hän oli yksinkertaisesti vain hyvä. Kyllä ne varmaan toivottavasti kohta irtoaisivat jo. Itsetyytyväisenä tämä jatkoi aina välillä nykimistä, joka todellakin alkoi ottamaan hieman niskoihin ja hartioihin.
"Harmi kun olette tuollainen kirppu, sillä tämä olisi helpompaa jos olisitte saman pituinen kuin minä", Ohdake nurisi nurisemistaan ja nykäisi jälleen. Ja liikkuivat ne jälleen ainakin jonkin verran.

Lelouchan juuri, miksi muuten Soura olisi ylhäisen herran nimen maininnut turhaan ? Jos takiaisdemoni ei olisi sen miehen palveluksessa, niin hän varmaan olisi parhaillaan tekemässä jossain käsitöitä tai pyykkaamassa huivi päässä, jolloin ihmiset eivät huomaisi demonisuuttaan. Toisin kuin tämä naapurinsa tässä, hän ei ikinä jäänyt peilailemaan itseään ikkunalaseista tai edes kävellyt ihmisten aikaan katua pitkin. Nainen kierteli ja kaarteli kujalta toiselle ja vältteli tietoisesti suuria massoja, joista voisi olla haitaksi palkkionmetsästäjiä ajatellen. Onneksi lajitoveri tuntui ymmärtävän yskän olettua helpommin ja vieläpä kysyi päälle oliko neidolla ehdotuksia. Eipä ollut ei, järki hakkasi tyhjää. Siispä hän puisteli ja kolautteli sarvia toisiaan vasten yhä tiukemmin - ei ehkä aivan järkevä veto sekään.
Äkkiä ilmeni käsky, jota seurasi vuorostaan paino olkapäillä. Mies tuntui kuin työntävän häntä etäälle ja samalla kiskovan itseään päin - tämä ei vedellyt! Tai oikeastaan, ehkä vetelikin - sarvet tuntuivat löystyneen aavistuksen verran.

"Taisivat ne hieman."
Soura vastasi, koska ei ollut aivan pysynyt jäljillä siitä puhuiko nuorukainen hänelle vai itselleen. Mistäs tuollaisen aivoituksista tiesi ? Outo otus. Uusi toteamus ja sitä seuraava nykäisy saivat kuitenkin nuorekon ilmeen kiristymään. Mitä sillä oli väliä, jos tämä sattui olemaan lyhyempi ? Niinhän naisten kuuluikin! Halusiko tuo turhantärkeä tölvänä jonkin yli pitkän hujopin seuralaisekseen vai kelpaisiko peräti kunnon amatsoni miellyttämään silmää ? Hah, kehtasikin moinen käyräsarvi arvostella häntä!
"Teinä pitäisin pienempää suuta, hyvä herra!"
Demonitar kimitti ja kohotti sormensa alkaakseen tökkimään toisen rintakehää. Johan oli markkinat meneillään, kun heikompia sorrettiin kerrasta toiseen. Takiaisdemonien lajissa oli se puoli, että miehiä pidettiin aina ylempiarvoisina ja dominoivina osapuolina. Naisten kuului vain kiltisti synnyttää yksi mukula, jonka jälkeen he yleensä kuolivat voimien loppumiseen tai vastaavaan.

Mutta Sourapa ei aikonut kuolla. Sitten kun neito lapsen saisi, niin hän haluasi seurata jälkikasvunsa kehittymistä aikuisikään ja nyt ainoastaan tämä naapuri tässä oli ainut este tulevaisuuden suunnitelmilleen.
"Minulla on nimikin, jos sen haluatte tietää. Tuo kirputtelu saa jo riittää."
Lisää napinaa ja nurinaa - johan pääsi miekkonen kokemaan helmaväkeläisistä puhkuvaa vihaa. Ruskeat silmät leimuten hän olisi heittää katseensa muualle, mutta yllätys, yllätys - pää ei seurannut haluamalla tavalla mukana. Siispä Soura vain tyytyi tuhahtamaan sekä ristimään kätensä puuskaan - jalka alkoi naputtamaan maata vaativana.

[[Kamala mikä selitysviesti minulta..'''']]

Ohdake oli laittanut kätensä tämän toisen olkapäille ja nyt riuhtoi puolestaan näitä juuttuneita sarvia irti toisistaan ja olivat ne jopa hieman liikahtaneetkin. Ohdake sisimmässään siitä riemastuikin, mutta koska ulkokuorensa oli hyvin hillitty niin ei tämä pahemmin mitään alkanut hehkuttamaan sen enempää. Lausui vain ilmoille epämääräisen puolikysymyksen johon lajitoverinsa vain totesi, että taisivat ne jonkin verran liikahtaa. Hän ei pahemmin välittänyt tästä toveristaan, mitä nyt sitten lausui muutaman kirputtelevan sanan, mikä ei mitä ilmeisimmin ollut oikein tämän neidon mieleen, ja se nyt oli toki ihan selvää, ja kiusallaan Ohdake sen olikin todennutkin. Ja sitten tämä kaunis poika saikin tuntea tökittelyn rintakehässään. Hienoinen ilkikurinen virne nousi tämän punahiuksisen kasvoille ja eripari silmät loivat katseen tähän ruskeasilmäiseen. Ärhäkkä toinen osasi olla.

Ja sitten Ohdake jatkoi nykimistään, pitäen tosin hetken päästä tauon, kun niska alkoi puutumaan inhottavaan malliin. Kädet eivät kyllä kuitenkaan laskeutuneet neidon olkapäiltä ja nyt tämä komistus seurailikin katseellaan tätä toista sarvellista, joka sittemmin totesikin että hänellä oli nimi, ja että kirputtelu saisi luvan loppua. Ja taas itsetyytyväinen virne nousi koristamaan noita kauniita kasvoja.
"Tottakai haluan tietää teidän nimenne, jottei minun tarvitse kutsua teitä kirpuksi", Ohdake sitten totesi tuhahtaen ja tunsi kun toinen yritti mitä ilmeisimmin kääntää päänsä muualle, tosin toivottamasti, sarvet kun olivat yhä visusti juntturassa. No, lajikaveri tyytyi ristimään kätensä ja naputtamaan jalkaansa, joka ärsytti Ohdaketta, kun tämä itse yritti keskittyä irroittamaan sarvia toisistaan, ja nyt tämä nykäisikin kerran tai pari, jonka aikana ne olivat liikkuneet taas huokauksen verran, eli mitään kovin suurta ei ollut tapahtunut.
"Hiljaa hyvä tulee..." mumisi demoni itsekseen ja kuunteli sitä naputusta joka lajitoverin jalan ja maan yhdistelmästä lähti.

"Neiti Kirppu, jonka oikeaa nimeä en vieläkään tiedä, niin voisitteko ystävällisesti lopettaa tuon naputtamisen?" Ohdake sanoi jotenkin mairean yliystävällisesti ja kohteliaasti kuitenkin selvää ärtyneisyyttä äänessään. Sitten tämä huokaisi ja nykäisi taas pari kertaa, jolloin ne liikkuivat taas hitusen verran. Kuinka kauan ne vielä oikein tahtoisivat pysyä toisissaan kiinni?
"Ja minun nimeni on Ohdake, ihan tiedoksi vain, jottei sinun tarvitse keksiä minulle mitään muuta nimeä", demoni murisi ja oli jo hermostunut sarvien tuottamaan niskakipuun ja jumitukseen, sekä siihen naputukseen joka kantautui noihin korviin liiankin hyvin. Kuitenkin ainaisen nykimisen jälkeen sarvet olivat löystyneet jo melko huomattavasti ja saattoivat melkein jo olla lähtemässä toisistaan irti. Eripari silmien katse kiinnittyi jälleen vaaleahiuksiseen toveriinsa ja ilme oli muuttunut jälleen Ohdakemaisen tylsäksi mutta komeaksi kuitenkin.

Ja niin, vihdoin viimeinen nykäisy ja vapaus! Sarvet olivat vihdoin irronneet toisistaan ja punahiuksinen ei ollut odottanut sitä vasta kuin muutaman nykäyksen jälkeen ja horjahtelikin taaksepäin yllätyksestä soikeana ja kaatui pian kumoon maahan, vetäen vaaleahiuksisen mukanaan, koska ei ollut tajunnut irroittaa otettaan lajitoveristaan.

Mukamas halusi tietää nimen, pah. Kirpuksi haukuttu Soura sähähti huultensa välistä polttavia irvailuja, jotka olivat kuitenkin niin valitettavan vaimeita, ettei niistä saanut selvää. Jalka naputti entistä kiihkeämpään tahtiin tannerta, kun lajitoveri uskotteli hiljaa hyvän tulevan - täyttä potaskaa. Kaikkien asioiden piti tapahtua tiuhaan 1-2-1-2 -tahtiin, jotta uudet pääsisivät nostamaan rumaa päättään tressaavan kansan keskuudessa.
"En varmasti lopeta, ellen itse tahdo."
Soura säpätti ja oikein polkaisi maata kerran voimalla, että mies uskoisi hänen olevan tosissaan. Tällainen uhmakkuus ei ollut aivan täysijärkisen hommaa, mutta pitihän sitä kerran pari elämässään mokailla. Olillaan lepäävät kädet nuorekko olisi ravistellut pois, jos kykenisi - tämä asento velvoitti sellaiseen läheisyyteen, johon tämä pikku pippuri ei kuunaan laskisi ketään aivan oman itsensä vuoksi. Niin monta kertaa hänet oltiin petetty, potkittu maanrakoon ja alennettu, että mieli tahtoi luoda suojaavan kuoren.

Mutta olikohan äskeinen läheisyys sittenkään mitään ? Heti nuorukaisen esittäydyttyä, tuo vielä päätyi nykäisemään kerran päätään vapauden puolesta. Ja se kahlehan murtui! Eräälainen helpotus ehätti välähtää valkeaverikön kasvoilla, ennen kuin jokin tuntematon voima lähti vetämään häntä kohti mukulakivetystä. Niukin naukin Soura ehti ottaa käsillä vastaan, jääden samalla Ohdakkeeksi selvinneen miehen yläpuolelle. Silmät olivat kaatumisen aikana menneet tiukasti umpeen, se mukamas helpotti lähestyvää kipua, mutta kun luomet väistyivät ruskean katseen tieltä..
"Mitä sinä naisten naurattaja oikein yrität ?!"
Tietäisipä demonitar vain, kuinka lähelle olikaan osunut seuralaisensa suhteen. Suupieli nykien kiirehti Soura nousemaan toisen päältä ja vetäytymään maata myöten kontillaan karkuun talon seinän viereen.

Sydän pumppasi verta kolme kertaa nopeammin, kun samalla muukin verenkierto kiihtyi nostattaen tumman punan loistamaan poskipäille. Näin oli käynyt viimeksi sen viheliäisen Reaganin kanssa, missähän sekin jätkä oikein majaili nykyään. Tai tarkemmin ajateltuna - Souraa ei kiinnostanut yhtään! Hänellä oli nyt uusi päänvaiva tässä aivan lähellään ja toinen parin korttelin päässä naksuttamassa kieltä. Kädet nousivat nappaamaan seuraavaksi sarvistaan kiinni, tarkalleen ottaen nainen tunnusteli olivatko ne vielä paikallaan vai lähteneet rytäkässä irti. Hyvä, kaksikko oli yhä kallossa kiinni.
"Oli sinun onnesi, etteivät sarveni pirstoutuneet hajalle!"
Aina löytyy uusia kimityksen aiheita, jos oikein niitä kaivelee. Eiköhän se todisteta taas tässäkin ?

[[Kipeänä olemisen jälkeen ei kyllä tule kovin loistokasta tekstiä. Aivan kuin Soura olisi vaikeentunut pelattavana o___o''.]]

Niin, sarvet olivat vihdoin toisistaan irtoutuneet mutta mitä kävikään demoneille. Ensin punahiuksinen Ohdake kellahti maahan ja oli vetäissyt vahingossa toverinsa mukaan. Hienoinen nolostus täytti miehen sisimmän. Hän oli kaatanut tämän valkohiuksisen, tai siis toinen oli lompsahtanut hänen päälleen, mikä häpeä. Ohdake nurisi itsekseen jotain, kunnes hiljeni sitten, kun tämä toveri äyskäisi. Naisten naurattaja! Ohdake lehahti punaiseksi ja natisi jotain itsekseen jälleen, eikä sanoista saanut oikein kunnollisia lauseita. Kuinka toinen nyt oli noin läheltä liippaissut? Kasvonsa tuo sai ennätysnopeaan palautettua normaaliksi ja totesikin sitten yskäisten.
"Anteeksi vaan neiti Kirppu, jonka nimeä en edelleenkään tiedä, en ole mikään naisten naurattaja, enkä todellakaan yrittänyt mitään. Sehän oli vain vahinko", ja niin mieshän valehteli päin naamaa, eikö mukamas ollut naistennaurattaja, mutta sehän oli kyllä totta, ettei hän yrittänyt tämän ruskeasilmäisen suhteen yhtään mitään.

Toinen oli nopeasti noussut ylös ja kohta nousi punatukkainenkin ja puisteli pölyjä itsestään.Olisipa ollut peili, josta hän olisi voinut peilata itseään, ja katsoa oliko kaunis naama kunnossa. Nyt hän ei tiennyt kuinka tuhriutunut hänen kauniit kasvonsa saattaisivatkaan olla. Katse kohdistui nyt vaaleahiuksiseen, toinen oli kieltämättä söpö äyskiessään hänelle päin naamaa. Hienoinen virnistys levisi noille ylpeille kasvoille.
"Noh, päästinpä vihdoin irti", tämä sitten totesi rehvakkaaseen sävyyn, kun toinen oli todennut, että oli hänen onnensa, että tämän vaaleaverikön sarvet eivät olleet pirstoutuneet. Ohdake sipaisi hiuksiaan ja loi tarkkailevan katseen ympäristöönsä. Ei mitään, onneksi, vain he kaksi. Kaksi demonia. Kaksi yön valtiasta, ja kaksi samanrotuista demonia. Lajitovereita.

Ylpeä katse kuitenkin seurasi koko ajan sivusilmällä tätä ruskeasilmäistä. Virne ei loitonnut noilta kasvoilta, mutta sisimmässään toinen ei kyllä yhtään hymyillyt, pikemminkin riiteli itsensä kanssa, koska toinen oli kaatunut hänen päälleen ja osunut kaiken kukkuraksi hälyyttävän lähelle, hänen oikeaa luonnettaan ja Ohdakehan vain nautti siitä. Pienimuotoinen tuhahdus kantautui huulilta ja jokseenkin ivalliset sanat kantautuivat tuulen mukana.
"Eikös sinulla ollut kiire sen herrasi luo, neiti Kirppu", Ohdake naurahteli vielä sanojensa päälle ja kädet tämä risti rintakehänsä päälle. Olihan tämä jokseenkin outo näky, kun pääkallot olivat olkapäillä kuin panssareina ja vielä koruina oli pääkalloja ja ties mitä. Mutta olihan miehessä toki katseltavaakin. Punaiset hiukset heilahtelivat tuulessa ja eripari silmien katse oli kiinnitettynä koko ajan vaaleahiuksiseen.

"....ja minä kaipaisin peiliä", Ohdake sitten sanoi lähinnä itselleen, eikä tätä oltu tarkoitettukaan ääneen sanottavaksi, se vain pulpahti miehen suusta. Hän katseli ympärilleen, etsien edes jotakin peilattavaa pintaa, mutta joku tarkkasilmäinen saattoi huomata, että vieläkin tämä seuraili sivusilmällä ruskeasilmäistä lajitoveriaan, vaikka yritti esittää kovin, että etsi jotakin peilintapaista. Ja niin, punahiuksinenhan toivoi ja luuli olevansa niin hyvä näyttelemään, että viatonta seurailuaan ei huomattaisi.

Neiti Kirppu. Vieläkinkö se nimittely jatkui ? Eikö Soura ollut jo kertaalleen sanonut nimensä.. oho. Tosiaan, se nimen kertominen oli jäänyt uhmakkuuden alle. Nopeasti lapsenomaiseen tapaan kieltään väläyttäen demonitar risti uudemman kerran kätensä puuskaan ja aloitti:
"Soura, nimeni on Soura."
Äänestä suorastaan kuulsi läpi se tympeytyneisyys, jonka suurin tarkoitus oli antaa vinkkejä tuolle kierosarviselle miehen kutaleelle - neitiä ei sopinut enää halventaa. Aihe jatkuikin sarvista, joista nuorekko oli juuri äskettäin kimittänyt vinhaan tahtiin. Olihan noillakin "kepakoilla" oma arvonsa, joka kertoi muille demonikansan edustajille mihin kastiin niiden omistaja kuului. Harmiksi vain takiaisdemoneja pidettiin pikkupahoina, suorastaan isompien kihojen potkittavina kivinä.

Äh, mutta todellakin - hänellä oli nyt kiire Lelouchen luokse. Johan tuo pahansuopa punapääkin siitä muistutteli ivallisesti. Etusormensa ilmaan kohottaen oli Soura ärähtämässä vielä jotain, mutta siihen se jäikin. Ei - kiistely veisi aivan liikaa kallisarvoista aikaa.
"No menehän sitten etsimään peiliä!"
Jälleen kerran jalka kävi polkaisemassa maata. Mokoma vielä koko ajan tihrustikin häntä! Ties mitä tuijotti niinkuin miehet yleensä. Ei nuorekossa oikein ollut muuta katsottavaa kuin somat kasvot, mutta voisihan sitä aina kuvitella runsaita muotoja tikkukropan päälle.
"Toivottavasti Herrani uskoo minua, en halua kokea kovia seurauksia Teidänlaisenne vuoksi."
Vielä napakka loppusäväys ja neito lähti marssimaan tukka hulmuten matkoihinsa. Vielä pitkän matkan päästäkin pystyi kuulemaan töminän, joka oli seurausta tuohtuneen demonittaren kengistä.

[[Aloitan pian seuraavan pelin. Kiitoksia tästä~]]