Arka mies ei saa kaunista vaimoa [K-15]

[[ Sovittu peli Sätkynuken kanssa ]]

Pää pamahti voimattomana pöytää vasten. Koko päivän kädet olivat väsymättä kirjoitelleet paperille muistiin uusimpia havaintoja lähipäiviltä ja uskollisesti silmät olivat tarkastelleet jäänyttä jälkeä. Unelle, edes sen tunteelle mieli ei ollut antanut valtaa, enne kuin nyt. Etuhampaat purivat alahuulta ahnaasti, vielä muutama rivi ja sitten uni saisi tulla palloon. Pöydällä valoa tuovan kynttilän heikkoliekki loi yhtä heikon loisteen ulos pyöreästä ikkunasta, ulos hämyiseen iltaan. Ilman viileys, sekä kosteus saivat Armoksen pysyttelemään visusti sisällä, oven turvallisella puolella. Killan edustajat hoippuivat kaduilla, joten juippi olisi vähemmän pelottava vaihtoehto. Mutta mikä parasta, vuokraisäntään ei tarvinnut edes kiinnittää mitään huomiota. Yksikseen kiherrellen juippi kaateli keittiössä teetä "naisvierailleen", jotka olivat todellisuudessa yksi, suuri säkki täynnä heinää ja miespolon vanha leikkihevonen. Nämä "teekutsut" hän oli järjestänyt, koska selvästi näinä aikoina oli oikeita naisia vaikea saada. Helmaväkeläisiä yleensä vahdittiin tarkasti, eivätkä he saaneet liikkua yksin kadulla, saatikka sitten puhutella tuntemattomia miehiä. Kivisiivellä elämä meni siis hyvin, sillä hän ei elänyt naisten tähden - vain oman nerokkuutensa. Mökkihöperyys näytti tehneen tehtävänsä naistenkaatajalle ja tämän imartelevat puheet heinäsäkille vangitsivat lurppakorvan mielenkiinnon.
"Voi ei toki, arvon neiti! Mutta teidän kauneutenne on lumonnut minut täysin..hihii, olen tosissani, hehee!". Kuinka joku oikeasti kykeni alentumaan noin alas? Koukkunokan katse kääntyi katsomaan järkyttyneenä ovea, jonka suunnalta juipin kikatus ja imartelun villivirta. Pitihän miehelle nostaa hattua, koskaan ennen kukaan ei ollut koittanut saada noin päättäväisesti heinäsäkkiä suostumaan sänkypuuhiin!

Kylmyys oli lamaannuttanut hentoiset kädet ja siksi kolkutus oveen oli vaikeasti kuultavissa. Yhteen kilahtavien kuppien ääni hukutti koputuksen, mutta toisen kerran ovelle kolkuttaessa, ääni havahdutti juipin. Paikallinen Casanova oli elänyt liian intensiivisesti hevosen ja säkin kanssa haavemaailmassaan, mutta ovella odottava yllätys tuli hänelle taivaan lahjana.
"Mutta mikä iloinen yllätys! Tule sisään, tule sisään...Minulla juuri oli tuolla illanistujaiset kahden erittäin kauniin neidon kanssa, joten kolmas kaunokainen kehiin vain~". Hilpeästi mies alkoi kädellään ohjaamaan vierailijaa peremmälle ja kivisiipi kuunteli tapahtumaa yhä huoneessaan. Kolmas kaunokainen? Kuka hullunainen todellisuudessa tulisi juipin luo "kyläilemään" vapaasta tahdostaan? Kynäilijä yritti saada mahdollista nimeä päähänsä, lähtien viipottamaan oveaan kohti. Ketään hän ei keksinyt, joten ainoa keino olisi käydä kurkkaamassa, kuka tuo typerä neito oli. Käsi tarttui portaiden kaiteeseen ja eteenpäin vaappuen narisevat portaat johdattivat viittamiestä. Silmät vilkaisivat ensiksi juipin suuntaan, sitten kohdaten naisen katseen. Tuo katse onnistui pysäyttämään Armoksen kaikilla tapaa.
"Hiirenkorva...!", lurppakorva rääkäisi, kun tajusin kuka tulija oli. Ja missä kunnossa neito olikaan - nenästä laskeutui kiemurteleva verivana.

[[ Hitti oli sovittu etukäteen~ ]]

Veri tihkuu ja tihkuu. Lyhyt punainen noro oli valunut eteenpäin puskevan kulkijan täyteläisille huulille, jolloin nesteen epämiellyttävä maku turrutti täysin makuhermot. Määränpäänä oli yksi ja tietty ovi, joka sijaitsi aivan lähellä - tuskin enää edes seuraavan kulman takana. Monen monta kertaa kuluvilla kuukauden päivillä tie oli aina vienyt parin kaarteen kautta sinne, jossa eräs miekkonen raapusteli sulkakynän varressa muistiinpanoja kokeitten reaktioista. Aluksi tapailu oli ollut satunnaista ja kylmäkiskoista jupinaa puolin kuin toisinkin, mutta kun erimielisyydet ja oma ylpeys väistyivät, niin kaksikko tuli ihan hyvin juttuun keskenään. Sormet puristuivat voimattomaan nyrkkiin, kun koputus kävi vasten puupintaan. Ei mitään. Uudemman koputuksen jälkeen kuitenkin isäntä, Juipiksi kutsuttu nuorukainen, avasi oven ja näytti ilahtuneen tulijasta sanojensa mukaan hieman liikaakin. Harmillista, että tunne ei ollut molemmin puoleinen.
Demonitar ei ehtinyt lausua sähähtävää sanaakaan, kun rappusissa kuului jo lupaava narina. Katse kääntyi suoraan tulijan silmiin, minkä jälkeinen älähdys sai neidon irvistämään. Aivan, hän tässä - Hiirenkorva, jolta oli varmasti nenä vääntynyt poskelle.

"Hei, Armos.."
Varjohenki huohahti silkasta kivusta, pidellen samalla nenäänsä kahta kovemmin kiinni kuin sekin muka jotain auttaisi. Juippi oli itse innoissaan päässyt häärimään nuorekon ympärillä ja ei ollut vaikeaa arvata, kuinka toisen sormet syyhysivät päästä tarraamaan kiinni Hiirenkorvaan. Ällöksyen tuota alhaista ihmisolentoa, antoi hän katseensa muuttua anovan koiranpentumaiseksi.
"Auta minua. Sain vaanien vihat niskoilleni, kun kyseenalaistin tätä Payonin hullunmyllyä."
Kukaan täysijärkinen ei varmaankaan olisi mennyt avaamaan suutaan, jos kyseessä oli kiihkouskovaisten rinki. Kaksi naista ja yksi mies paasasivat suu valkeassa vaahdossa, kuinka aasojen ajatusmaailma oli täysin tuulesta temmattu ja miten vaanit olisivat täydellisiä kitkemään toisen killan kadoksiin. Siihen Hiirenkorva oli mennyt kolkosti murahtamaan oman vastalauseensa, jonka jälkeen nyrkki olikin heilahtanut hidastelematta keskelle kasvoja.

Sormet siirtyivät viimein rutistelemasta kasvojen hyppyrimäkeä, milloin myös kultaiset silmät pääsivät vilkuilemaan punaisiksi värjääntyneitä näpinpäitä. Demonittaren katse kaventui ja kuin salamana vuokraisäntä syöksyi tunkemaan oikeaan aikaan tuolin alle. Hiirenkorva rysähti istumaan.
Omaa verta! Ihan ikiomaa verta! Ajatus oli puistattava, sillä sehän tarkoitti samalla, että varjotar oli heikko ja hauras siinä missä normaali ihminen. Ei, siihen alhaiseen rotuun häntä ei saisi edes verrata, vaikka olihan Armoksen vuokraisännästä ollut hyötyä äsken - ihme kyllä.
"Katso nyt, pelkkä ihminenkin auttaa minua enemmän, kuin sinä."
Lausahdus sai kolmannen pyörän kohottamaan kulmaansa. Eivätkö kaikki tässä huoneessa muka olleet ihmisiä ? Sitä Hiirenkorva ei tosiaan voinutkaan tietää, ettei Juipilla ollut harmaita hajua vuokralaisensa todellisesta minästä.

Tunnetusti lurppakorva omasi erittäin nopean älyn, mutta nyt sytytyslanka näytti yllättäen pidentyneen. Typeränä ja toimettomana seisoessaan tämä mulkoili, kun vuokraisäntä näinkin ripeästi naista avusti - kiitos takana piilevien ajatusten. Oli tämä jo kummaa, yleensä hän onnistui ajautumaan vaikeuksiin. No, parempi joskus näin. Kiitollisena omasta onnestaan Armoksen sormi nousi pyyhkäisemään koukkumaisen nenän sileää pintaa, tällä kertaa se oli säästynyt vuodatukselta. Vaan olihan Hiirenkorvakin näyttänyt omistavansa normaalin olennon onnea ja normaalin naisen tapaan avannut suunsa väärässä paikassaa, väärään aikaan. Varovaisuus oli nyt valttia ja pää oli pidettävä kylmänä, vaikka sitä neitonen ei näyttänyt tajuavan.
"Minä tiedän, mikä siihen auttaa!", juippi laukoi, kun siivuri oli ehtinyt istahtaa tuodulle penkille. Tälle ei selvästi hengähdystaukoa suotu, kun tomeraksi ritariksi muuntautunut vuokraisäntä pinkaisi keittiöön. Ehkä ihan hyvä niin, että mies katosi muutamaksi hetkeksi. Leidin äskeinen lausahdus ihmisen avusta oli vetäissyt kyrmynokan ihokarvat pystyyn, eikä juipin kulmien aaltoilu enteillyt mitään hyvää. Hujopin demonin todellisesta luonnosta tämä ei mitään tiennyt ja niin oli hyvä. Muutenhan tämä olisi lentänyt kaninkorvat lepattaen heti ulos, yhdessä lappustensa kanssa ja asunut loppuelämänsä kadunkulmassa muille ihmisille raivoisasti mylvien.
Lupaavaksi askeleet eivät muuttuneet milloinkaan, kun isäntä kolisutteli astioitaan ja selvästi etsi jotain kiihkeästi. Sinä hetkenä herra taas uskaltautui astumaan lähemmäs tuolilla möllöttävää siivuria ja vilkaisemaan tarkemmin tämän nenää.

"Se on uskottavasti murtunut...". Sanoissa piili pieni ironian siemen. Eikä Armos voinut olla virnistämättä, kun tajusi naisen nenän vuodattavan verta enemmän kuin hänen omansa. Ihme kyllä, sillä olihan harmaatukan nokka monta kertaa kookkaampi kuin neidon pienoinen nenä. Mutta täytyi olla positiivinen, nenänpää ei sentään ollut painunut kiinni poskea vasten eli toivoa oli vielä! Se voisi jatkaa eteenpäin "normaalia" elämää.
Etsintä oli päättynyt, kun äänen lakkasivat etäämmältä ja nariseva ovi avautui. Juippi ryntäsi takaisin kaksikon luokse, pidelleen heiveröisillä käsillään jotain pulloa. Oranssi, mulkoileva katse ehti vain sekunnin ajan tarkastella sen etikettiä, ennen kuin "järkevä" ystävämme vuodatti suurimman osan voimakkaasti tuoksahtavasta aineesta naisen kasvoille. Tummalitku kiepsahti komeasti ilmassa, löytäen tiensä suoraan vasten Hiirenkorvan nenän luokse. Aine oli viskiä, kuten jo entistä voimakkaammasta hajusta pystyi päättelemään.
"Alkoholi puhdistaa!". Se oli älypään ainoa vastaus tempaukseen, jonka johdosta kiihtynyt kivisiipi nappasi suuren, soikionmuotoisen pullon käteensä ja paiskasi sen juipin päähän. Muka puhdistaa...olipa mies näyttänyt jälleen osaavuutensa näissä kriisitilanteissa. Siihen hän jätti pökertyneen vuokraisännän, joka makasi lattialla pitkin pituuttaan, nauttien alkoholistin unelmasta - lattia lainehti viskissä.
Tänne arvonsa tunteva pitkäkorva ei voinut neitoa jättää, vaan suoraan tarrasi kiinni siivurin käsivarresta, lähtien kiskomaan tätä ylös.
"On parempi, että menemme pois...hän saattaa herätä.". Niin herätä, joten nyt oli oiva tilaisuus käydä kääntämässä tämän taskut nurin. Vikkelät sormet kyykistyivät kaivautumaan juipin taskuihin, löytäen sieltä vain pienen pullon viiniä. Noh, parempi tämä kuin ei mitään. Toinen käsi tarrautui uudelleen naiseen ja toinen pyöritteli pikkuruista pulloa sormissaan, tämän isäntä oli hänelle velkaa.
Voittonsa saavutettuaan Armos lähti johdattamaan potilasta ylös huoneeseensa, kauas pois auttavan ihmisen ulottuvilta.

Tuo Juipin kiljahdus ei enteillyt hyvää. Hiirenkorva vain irvisti epäystävällisesti tuolle eteenpäin loikkivalle marakatille, joka lopulta kirmasi suurine aivoituksineen keittiöön. Hyvä, viimeinkin hetken hiljaisuus, josta voisi peräti nauttia. Jopa Armos rohkaistui tulemaan luokseen ja alkamaan sen perään tutkimaan neidon kärsinyttä nenää.
Mitä.. murtunut ?! Hiirenkorvan kaunis ilmanhalkoja murtunut! Suoranainen kauhu leimahti kasvoilla, niin että ne muuttuivat lakanan valkeiksi. Ei, ei, ei! Se ei saattanut olla totta. Tuon pitäisi olla kurjaa pilaa, oikein kivisiiven tapaista huumoria, jolle kukaan muu kuin tuo itse ei nauranut.
"Et voi olla tosissasi!"
Nuorekko juuri ja juuri pääsi huudahtamaan ajatuksensa ulos, kun yllättävä alkoholiryöppy läsähti vasten kasvojaan. Järkytyksestä kangistunut nainen haukkoi vain happea viinan voimakkaan tuoksun tunkeutuessa sieraimiin. Ja se puheen ollen kirveli.
"Iäh!"
Hiirenkorva nappasi kiinni kipeästä nenästään silmäkulmat vetisinä. Tämän oli pakko olla pahaa unta tai sitten hän oli tehnyt emämunauksen raahautumalla tänne näiden miehien seuraan. Oloaan ainoastaan helpotti se, että Armos päätti tyrmätä typerän vuokraisäntänsä sillä pahaisella pullolla, joka aiheutti demonittaren entisestään kasvaneen kärsimyksen.

Kiltisti, lainkaan vastaan mutisematta Hiirenkorva lähti lurppakorvan matkaan. Neste valui noroina laajasta kaula-aukosta sisään, suorastaan kostuttaen vanhanmalliset alusvaatteet yläosan suunnalta. Neito olisi varmasti niiskuttanut pelkästä sekavuudesta, jos olisi kyennyt. Häntä ei oltu ikänään nöyryytetty tällä tavoin! Ullakkohuoneeseen päästyään suunnisti kurja olentomme oitis sängylle, tämä ei ehtinyt edes välittää pöllöstä, joka silmät kapeina mulkkasi epätoivottua vierasta. Olkoot mokomakin hullu lintu!
"Katso nyt mitä se älykääpiö teki minulle!"
Varjohenki parkui ja heilautti käsiään rintavarustuksensa kohdalla. Ei hän tietenkään tullut ajatelleeksi, että ohut, vaalea ja ilmava kangas voisi antaa läpikuultavuudellaan liiankin hyvät näkymät koukkunokkaiselle seuralaiselleen.
"Olen ihan märkä ja haisen viinalle.. Huldahan tappaa minut tästä hyvästä."
Huldalla tosiaan lieni monta konstia, jolla saada nirri irti suojatistaan. Pelkkä ystävänhalaus oli jo rusentaa hintelän demonittaren kaikki luut, niin entäs sitten, jos mampseli nappaisi otteen ottotyttärensä niskasta ? Eh, parempi olla miettimättä sitä.

Koko tänä aikana nuorekko ei ollut hellittänyt otettaan nenästään. Veren tulo kyllä oli lakkaamassa, mutta kaikki muu sen tiedon ympärillä näytti mustalta. Hänen olisi saatava välttämättä kuivaa vaatetta yllensä. Vaan nyt pitäisi keskittyä ensin tuohon uhkaavan oloiseen pulloon, sillä varjohengella oli omat oletuksensa sen sisällön suhteen.
"Mitä aiot tuolla litkulla.."
Kysymyksessä piili pelko, että Armos ottaisi mallia isännästää. Vaikka tuskin se paljoa voisi tästä pahentaa.

Ovi pamahti auki ja vaistomaisesti pieni, vaalea pöllö säpsähti rytäkän kuullessaan hereille. Vielä muutaman hetken tämä lintu olisi toivonut voivansa nukkua, ennen kuin vaistot pakottivat sen karkaamaan yön selkään. Saalista oli saatava, vaikka se kookkaan puoleinen saalis jo marssikin elukan isännän perässä isännän pyhään tilaan. Keltaiset, pahanenteisesti tuijottavat silmät nauliutuivat sisälle astelevaan naiseen - tuohon tappajaan, joka pöllön oli aiemmin tyrmännyt. Tunnelma kiristyi minervanpöllön suunnalta, kun taas Armos kääntyi kuuntelemaan siivurin mesoamista. Herran oma katse tarkasteli naisen kastunutta vaatetusta, kieltämättä mahtoi demonittarella olla epämiellyttävät paikat. Viinan voimakas haju oli tuulahtanut sisään huoneeseen kaksikon ovesta astuessa, joten lurppakorva itse tahtoi ennen kaikkea päästä lemusta eroon. Miten hän muuten voisi saada tarvittavat kauneusunensa? Siinähän neitonen istahti sängylle, esitellen erittäin selkeästi muotojaan, joihin kivisiipi ei sen suurempaa huomiota kiinnittänyt. Hänestä itsestään moinen tuntui kovin rahvaanomaiselta, eikä sopinut menettää kasvojaan aivan heti kauniimman osapuolen silmissä näin alkuun. Olihan tämä tullut suoraan koukkunokan oven luokse, pyytämään apua ja apuahan tämä myös saisi - ilman takaajatuksia.
"Kieltämättä näytät melko kamalalta...!", harmaatukka totesi mitään kiertelemättä. Totuus lisäsi myös miehessä itsessään pelkoa kohdata kasvotusten tuo Hulda - mursua muistuttava naikkonen. Tämän suojattina Hiirenkorvalla oli varmasti kovin mukavat oltavat. Tai ainakin tämä nainen osasi karkoittaa pois kaikki mahdolliset kosiskelijat pois nuoren ja soman siivurin luota. Sääli sinäänsä, tuo tyttö ansaitsisi parempaa.

Aivosolut lähtivät valumaan liikkeelle, kun pieni, juipilta varastettu pullo kohosi ilmaan. Kiepin ilmassa tehtyään puteli palasi samaa reittiä takaisin kynäilijän käteen, hänelle oli kehkeytynyt jonkinmoinen suunnitelma.
"Ei pullosta niin väliä, mutta riisu itsesi...". Itsensä suoristaen kaninkorvainen miekkonen alkoi jo vaatia naista riisuutumaan tämän edessä. Näin käskevällä sävyllä sen olisi voinut sanoa vain todellinen häntäheikki, mutta suunnitelma vaati uhrauksia. Tietty vaatimus tuntui pysäyttävän neidon koko olemuksen hetkeksi, ennen kuin kiivas vastaanväittäminen alkoi. Olihan se odotettavaa, että varjohenki kuvitteli jättinenän olevan naisen puutteessa, mutta samalla hetkellä kivisiipi vetäisi yhdellä vedolla viittansa pois.
"Kaikki kuuluu osana suunnitelmaani, joten älä huoli.". Ääni ei ollut maailman rauhoittavin ja kannustukseksi niin itselleen kuin naiselle, demoni paukautti pullon pöydälle. Siitä he molemmat voisivat vapaasti nauttia virkistävää eliksiiriä, mikäli tilanne alkoi liikaa pelottamaan. Ja miten suunnitelma toimi? Noh, ensinnäkin kaksikko saisi luvan vaihtaa vaatteitaan ja näin siivuri pääsisi turvallisesti palaamaan kotiinsa puhtaimmissa vaatteissa + juipin pelkoa ei ollut. Idiootti vuokraisäntä varmasti eläisi toiveissaan, että Armos olisi lähtenyt lipettiin ja nainen odottelisi alkemistin huoneessa tätä, yksin. kylmä totuus paljastuisikin tälle erittäin ikävänä, kun itseasiassa Hiirenkorva olisikin kävellyt ulos talosta lurppakorvan viitassa ja naistenkaataja saisi jälleen jäädä nuolemaan näppejään.
Nyt heidän olisi vain vaihdettava vaatteitaan, olemattomassa yksityisyydessään tietenkin. Tyynesti herra kääntyi ympäri, alkaen riisua aluspaitaansa pois päältään, välttäen katseen osumasta olkansa yli. Vähitellen osa osalta laiha, lähes tikkumainen ruumis alkoi tulla näkyviin. Samaan tahtiin vaatepenkka alkoi muodostua pöydälle, pitkänmallisten sormien nauttiessa nopeaa huikkaa pullosta - eihän demonia itseään nolottanut tilanne. Mitä nyt hieman kasvot punoittivat ihottumaa kirkkaammin.

No, ei sitä aivan noin olisi tarvinnut sanoa. Hiirenkorva ehkä oli odottanut liikoja Armokselta, kun toivoi saavansa lohduttavan kannustuspuheen, eikä myönnytystä, että hän näytti aivan petolinnun peräsimeltä. Nenänvarteensa olisi varmasti tullut pari kurttua, jos nainen vain olisi pystynyt tuottamaan ne siihen nyrpistelyllä - niin loukkaantunut tämä oli äskeisestä. Miehet, oikeita putkiaivoja, jotka eivät osanneet vain tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan. Taas sekin oltiin todistettu, kun lurppakorva ei ollut miettinyt ennen kuin vastasi. Pullon kiepsahtaessa ilmassa, seurasi katse tarkkaavaisesti perässä varmuuden vuoksi. Eihän neitoa kiinnostanut ottaa tuollaista määrää lasia ja viinaa päälleen, sillä siinä vaiheessa olisi voinut tulla itku puseroon.
"Mitä, enhän minä..!"
Demonitar helahti aivan punaiseksi, kun kynäniekka käski häntä riisuuntumaan. Kuinka röyhkeää! Oliko nuorekko juossut oikeaan häntäheikkien ja helmannostajien tyyssijaan ? Eihän tuollaista saisi pyytää naiselta, jonka kanssa ei ollut edes vihillä tai vähintään kihlaantunut! Kädet nousivat vaistomaisesti rintojensa suojaksi ja selkä oli jo kääntyä nuorukaista kohden, kun toinen alkoi vakuuttelemaan ettei kyse ollut mistään sellaisesta, mitä Hiirenkorva mahdollisesti elätteli päänsä sisällä.

Armos kääntyi turhankin tyynesti ympäri ja alkoi riisua vaatteitaan aivan nuorekon katseen alla. Silmänsä tuntuivat laajenevan lautasen kokoisiksi pelkästä järkytyksestä, tämä kun oli täysin vastaan demonittaren saamaa kasvatusta. Isä ja äiti olivat tiukkaan vannottaneet aikoinaan, ettei miesten seurassa saanut missään nimessä vaihtaa kuteitaan ja samaa saarnaa oli jatkanut Hulda, joka tuskin koskaan oli edes kokenut kenenkään housuväkeläisen lempivää kosketusta. Vaatepinkan kasvaessa nappasi Hiirenkorva vainvihkana niitä lähemmäs itseään ja otti kerran pari kunnon kulauksetkin pullosta. Tai oikeastaan.. enemmän kuin kerran ja pari viinaa taisi kittaantua alas rohkaisuksi.

Sitten alkoi roolien vaihto. Neidon piti nousta jaloilleen ja vetää hiljalleen mekkonsa ylös, samalla vilkuillen, ettei Armos vain vahingossakaan innostuisi töllöttämään häntä. Kostuneen kankaan alta paljastui alusvaatekerrasto ja hoikka kroppa, joka oli tunnistettavissa naiselliseksi vain rintojan ja kapeahkon lantion vuoksi. Kyllä, Hiirenkorva häpesi kehoaan todella paljon, eikä mielellään paljastellut sitä kellekkään. Edes Hulda ei ollut nähnyt montaa kertaa kylpyyn vauhdilla pyyheltävää suojattiaan ilkosillaan, mutta eräs mies kyllä oli aikoinaan todistanut tämän koko "kauneuden". Pahuksen Rotta oli molskahtanut samaan lampeen Hiirenkorvan peseytyessä ja siitä se sota vasta olikin syttynyt. Vaan Armoksen paita pääsi nyt lämmittämään nuorekkoa, joka paitasillaan istuutui alas näpertämään paria nappia. Tämähän oli kuin roiskeläppämekko pituutensa puolesta, mutta kynäniekan tuoksu oikeastaan sai moiset häiriötekijät unohtumaan.
"Armos.."
Varjohenki halusi nyt sittenkin miehen huomion puoleensa. Kultakatseinen killitti vuoteelta kuin pieni koiranpentu koukkunokkaa, pääkin lähti hieman kallistumaan sivuun, jolloin suortuvia putoili peittämään toisen pupillittoman silmän. Kuka voisi sano, ettei tämä näky ollut omalla tavallaan aika söötti.
"Etkö viitsisi vielä katsoa nenääni ? En tahtoisi uskoa sen murtuneen."

Kynäilijä oli itse lähes hämmästynyt, kuinka helposti siivuri alkoi vaatteitaan riisumaan. Hemmetin helpolla tämä tuntui uskoneen kivisiiven sanat, mutta hyvä näin - tämän sanathan olivat itse totuus. Tosin, oikeana häntäheikkinä tämä olisi voinut nyt vain kääntyä ja syöksähtää killjuvan neitosen päälle, jonka jälkeen loppu olisikin jo selvää. Mutta ehei meidän Armos moiseen alentuisi. Kyseinen herra oltiin myös kasvatettu naisvaltaisessa kodissa ja siveellisyyttä tämä jaksoi yhä pitää arvossaan. Ei olisi muutenkaan oikein käyttää nuoren neidon typeryyttä hyväkseen niinkin julmalla tavalla. Sen näyn saisi nähdä vain Hiirenkorvan tuleva sulhanen, näiden hääyönä...jos edes silloinkaan. Siiveettömään toimintaan ei sopinut lähteä ilman avioliitossa olemista, sen ulkopuolella tapahtuva toiminta oli pelkkää syntiä. Edes lurppakorva itse ei osannut kuvitella niin roistomaista asemaa, että moiseen ryhtyisi jonkun muun naisen kanssa kuin virallisen vaimonsa. Hän oli puhdas, kunniallinen mies!
Vikkelään lähtivät vaatteet pois kummankin päältä ja paita vaihtoi omistajaansa mitättömien katseiden kanssa. Yläkroppa oli alaston ja jalassa roikkui enää väljät, pellavamaisesta kankaasta tehdyt housut. Nämä alushousut saivat herran jalat näyttämään entistä sirommilta ja hoikemmilta. Demoni ei todellakaan täyttänyt ihanteellisen miehen vartalon "vaatimuksia". Olemus oli kasaan kuihtunut, laiha ja kiinteä. Käsivarsissa oli pikkuruiset käsilihakset ja pohkeita tämä ei edes omistanut nimeksikään. Kalvakoista kasvoista loisti esiin oranssit, älykkäät silmät ja aina niin rakastettava koukkunokka. Edes pienet huulet eivät kutsuneet ketään liittymään hentoiseen suudelmaan, vaan vetäytyivät huvittuneeseen virneeseen.
Sormet kohosivat hitaasti avaamaan miehen hiukset. Solmu, joka piti hiukset koossa aukesi nopeasti ja pään heilahtaessa rentona sivuille, pitkät hiukset olivat jälleen vapaat! Tukkakin oli kuin naisella, tavattoman pitkä, kiiltelevä ja silkkinen. Väriltään vain harmahtava, tuoden mieleen naapurin vanhan, kärttyisen eukon lihavine kissoineen.

Yhä uudelleen itseään suoristelevan herran pysäytti naisen kysymys. Äkkikäännökset eivät sopineet jo juoneelle herrasmiehelle, joka kääntyessään miltein tiputti housut jalastaan.
"Pannahinen...!". Tämä rääkäisi, tarraten kiinni toisella kädellään housuista. Kunnian varisevat rippeet pysyivät yhä kasassa, kumma kyllä. Alkoholin terästetty maku haisi vienosti kivisiiven hengityksessä, kun tämä kyykistyi neidon kasvojen tasolle. Kauniimman osapuolen kasvot olivat tieteilijän silmille oikea temmellyskenttä - joka kerta hän huomasi typykästä jotain uutta. Mahtoiko syynä olla nuo viehättävät silmät tai huulet? Nenä ainakin vaikutti täysin normaalilta, kun hämmästeleväksi muuntautunut katse sitä tutki.
"Luulenpa, että se on täysin kunnossa...Ainakin niin tahtoisin uskoa, oikeasti.". Ääni henkäili hiljaa, kuiskaten sanat naisen kasvoille hempeällä äänellään. Koko muutos johtui joko alkoholista taikka sitten siivuri oli huumannut hänet jollain kirotulla aineella. Nyt heti hän ei kyennyt löytämään tälle mitään vastausta, vain sormenpäällään koskettaen naisen nenän suoraa vartta.
"Oikeastaan sanoin sen täysin leikilläni. Se ei ole murtunut...". Mikä hiton nenämania vaivasi tätä miestä!?! Sormellaan myötäillessä nenän muotoja ajatukset näyttivät todellakin naksahtaneet herran päässä turn off-asentoon. Sen enempää enää mitään tajuamatta Armos antautui omien ajatustensa valtaan ja vielä toteutti ne. Mielihalut pääsivät valloilleen, kun miltein alaston mies kurkottui suutelemaan työläisen huulia. Yhä osa herrasta oli täysin tietämätön, mitä tapahtui! Muisti ei enää kyennyt muistamaan tapahtumaa suudelmasta eteenpäin, sillä tämähän oli täysin viatonta...ja perinteistä kännisekoilua!
Alkoholin piikkiin saattoi laittaa kaiken, ihan kaiken!

Kaikki oli aluksi täysin viatonta. Mies tuli luokseen, kumartui tutkimaan nenäänsä tiiviin katseen kera ja sitten kosketti kumman lempeästi häntä. Hiirenkorvan mahanpohjalla muljahti, sillä mielen nimittäin täytti outo, monen mielipiteen ja ajatuksen sekamelska, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Tuntui toisaalta lohduttavan hyvältä, että lurppakorva kosketti hänen nenäänsä ja kertoi vitsaileensa, mutta samalla hälytyskellot kilkuttivat takaraivossa sanomaan: typerä tyttö, etkö tajua mihin tällainen saattaa johtaa ? Ja ei - eihän neitokainen tajunnut. Kuinka pari kulausta olikaan saanut niin pään pyörälle, että huulten kosketus vasten toisiaan loi reaktion, joka sai veren kohisemaan kahta nopeammin kropassa. Aluksi varjohenki oli tyrkätä yllätyksestä Armoksen pois, mutta kun mielihyvä kasvoi, niin päätöksistäkin alkoi lipsumaan. Niinpä demonitar vastasi suudelmaan antaamuksella empimisen jälkeen ja kiersi kätensä toisen niskan taakse, jota vapaana olevat harmaat, pitkät suortuvat peittivät.
Tunnelma oli pettävän hempeä.

Aamun sarastaessa loi aurinko kirkkaat säteensä tansahtelemaan Hiirenkorvan kasvoille. Luomet värähtivät ja vastentahtoisesti nainen käänsi kasvojaan piiloon tyynyä vasten, joka oli itsessään yllättän kovan oloinen. Ettemme peräti kuvaisi sen olevan suorastaan luinen. Noh, ainakin muuten peitto tuntui kiertyneen mukavan lämpimästi ympärilleen.
"Mmm..."
Unisen muminaa, sitä neitokainen piti, kunnes avasi siristellen silmiään. Päässä juili pienesti, mikä vaikutti siihen, ettei hänellä ollut harvaintakaan havaintoa missä nyt majaili. Huoneiston tuttavallisuus vain pisti kyllä harmaat aivosolut liikkumaan ja samoin se outo kankea tunne, joka tahtoi välttämättä pitää demonittaren aloillaan. Pupilliton katse tosin lähti harhailemaan, kun silmänurkan kohdalla tuntui liikkuvan jokin tasaiseen tahtiin ylösalas. Joku hengitti Hiirenkorvan vieressä. Ilmeettömille kasvoille nousi hämmästys, kun nainen päätti ojentaa itsensä istumaan.

Armos!
Silmät olivat loikata kuopistaan ulos, kun totuus pamahti esiin. Kynäniekka nukkui hänen vieressään ja paljaasta rintakehästä päätellen vieläpä täysin ilkosillaan. Epämääräinen yninä kuului kurkunpohjalta, kun katse lähti hitaasti liukumaan omaa vartaloa kohden. Voihan tupla järkytys, missä hänen omat vaatteensa olivat!
Hiljaa, toista vahingossakaan herättämättä, nosti Hiirenkorva olemattoman peton suojakseen, jolloin sen alla ilmentyvä yllätys pääsi esille. Mitä tuo punertava sitten oli lakanoissa..
Näinä vuosituhansina ei tunnetusti ollut minkäänlaista valistusta, joten siksi kaikki tämä oli täysin uutta varjohengelle, joka ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli viettänyt nyt aviottoman yön, toisin sanottuna hourannut ja tehnyt syntiä.
"Armos.. Armos...! Herää nyt!"
Niinpä neito päätyi tökkimään varpaallaan Armoksen kylkeä, kunhan hän oli ensin ehtinyt paeta seinän viereen kapealla sängyllä. Pelkkä kauhu paistoi ulos kalvenneilta kasvoilta, koska eräs jos toinenkin pikku seikka tulisi olemaan vielä pitkälle tulevaisuuteen katsoessa auki.

[[Aikahyppy on edeltä sovittu.]]

Hiljaisuus hallitsi yhä tätä maailmaa Armoksen ympärillä. Demoni ei kyennyt kuulemaan yhtikäs mitään ympärillään, tyytyväisenä kääntäen kylkeään kaikelle maailman metelisopalle. Erittäin tyytyväinen oli koukkunokan ilmekkin, kun tämän kasvot olivat painautuneet seinää vasten. Neidon paniikista tämä ei vielä mitään tiennyt, eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään - pelkkä viaton suudelma, siinä kaikki! Heikosti inahtaen mies alkoi repiä peittoa itselleen, ilma alkoi tuntua yllättävän kylmältä. Iho alkoi kovettua kananlihalle, mutta pian selvisi, että kylmyys ei reagoinut ihoon noinkaan tehokkaasti, vaan Hiirenkorvan kiljuminen ja tökkiminen. Vastahakoisesti murahtaen äkäpussi avasi silmänsä, todellakin jäätyen nähdessään siivurin pelkkä peitto päällänsä. Mitä helvettiä! Kasvot valahtivat valkeiksi, suun alkaessa nykiä pakokauhun omaisesti, mitä oli tapahtunut!
"Mi...mi...mimiiii...". Muuta hämmentynyt ja tyrmistynyt kivisiipi ei kyennyt sanomaan, kun naisen tavoin katse haapuili lakanoihin ja tuohon...punaiseen. Aiemmin aviossa ollut herra tiesi varsin hyvin, mitä kyseinen näky tarkoitti. Vaistomaisesti tämä tyytyi köhimään ahdistuksen kasvaessa. Eikö neito itse todellakaan tiennyt, mitä oli tapahtunut!
"Si...sinun on lähdettevä! Nyt heti!". Hetken henkeä vedettyään sai kynäilijä jo kokonaisia sanoja tuotettua. Ripeästi tämä nousi seisomaan koko pituuteensa, muutaman sekuntin huteralla pedillä tasapainotellen. Tosin tästä seurasi uusi, hieman pidempi jäätyminen - mies tajusi juuri seisoskelevansa täysin alastomana demonittaren edessä. Kädet syöksyivät molemmista suunnista tämän kriitisen alueen eteen, vaikka tässä erittäin minimaalisessa näyssä ei paljon tarkasteltavaa todellakaan ollut! Moneen kertaan hymy yritti kummuta tämän kasvoilta epätoivoisena, kun eteenpäin lyllertävä äksyilijä loikkasi alas sängyltä, taapertaen hakemaan housunsa. Todellakin, nainen oli saatava pois täältä heti, tällä sekunnilla!
Heti puettuaan alushousut jalkaansa, alkoi harmaatukka kiireesti viskomaan sängylle naisen omia vaatteita, hienotunteisesti kääntyen katsomaan ovelle. Kirottu alkoholi, kirottu nainen! Heti oli jo ajanut tämä uutukaisen neron vaikeuksiin.
"Piru vie, etkö voi saada niitä kirottuja vaatteita yhtään nopeammin päällesi!". Armos ärähti kiihtyneesti, peläten vain seurauksia, jos tämä skandaali tulisi julki. Miten kävisi hänen uransa, hänen elämänsä?

Siivurista hän ei nyt ehtinyt huolehtimaan, tärkeintä oli nyt vain saada nainen lähtemään pois kenenkään huomaamatta! Sen jälkeen hän vain joisi tavalliseen tapaansa teensä ja ryhtyisi työntekoon, kuten aina. Tuo hetukka nyt pitäisi suunsa uskottavasti kiinni tai ainakin sitä lurppakorvan sopi toivoa. Hänhän oli menettänyt vaimonsa...ja sen toisen...ääh, naisista oli vain harmia. Olisihan se pitänyt tietää jo aikoja sitten, mutta kivisiipi oli käyttäytynyt itse vain niin sinisilmäisesti ja typerästi. Hengitys tiheentyi ja sen kykeni jokainen samassa huoneessa oleva kuulemaan. Sormet vapisivat hervottomasti ja ajatuksen poukkoilivat päättöminä herran mielessä, tässäkö kiitos todellakin seisoi? Oli typerää olla kenellekkään hameväkeläiselle ystävällinen ja avulias, nämä osasivat aina ajaa miehet vaikeuksiin.
Tapahtumaa oli todistamassa jo kolmaskin osapuoli; juippi. Kun neropatti avasi varovasti huoneensa ovea, odotti sen takan kaunis yllätys. Vuoksaisäntä oli parkkeeraanut itsensä siihen ja mahdollisesti oli yrittänyt päästä seuraamaan kaksikon touhuja avaimenreiän kautta. Siitä näkyvyys oli kieltämättä huono ja mies oli paikalleen jäänyt, sammunut, sillä vieressä jökötti tyhjä viinipullo. Nyrpistys, yhä enemmän ja enemmän Armos tahtoi neidon häipyvän täältä.
"Liiku!". Vaitelias ääni kiristyi joka sekunnilla yhä vihaisemmaksi, miehen itse kyykistyessä isäntänsä pään päälle varmuuden vuoksi. Demoni oli täysin valmis lyömään tämän veitikan tajuttomaksi, mikäli juippi alkaisi havahtumaan viinan huuruisesta unestaan.

[[Roolissa esiintyy 10 viikon aikahyppy.]]

Johan tuli vipinää kinttuun. Noin nopeaa ja järkyttävää ylösnousemista Hiirenkorva ei tulisi enää koskaan todistamaan, sillä ilkosillaan heiluvan miehen paljas kinkunpuolikas sai kyllä oitis kasvot leimahtamaan tulipunaisiksi ja katseen syöksymään väistämättä tuhriintuneeseen lakanaan. Melkein kiljaisukin oli tullut osaksi kamalaa tapahtumasarjaa, joka oli kuin pahimman luokan painajaisesta irti riivitty. Vastoin yleistä käsitystä, eivät kaikki ensikerrat olleet jälkeen päin niin suurta leperrystä, romantiikkaa ja rakastavaisen kainaloon käpertymistä. Ensinnäkin sopi aloittaa siitä, että varjotar ei tuntenut minkäänlaista vetoa tuota koukkunokkaa kohtaan - hyi olkoot!
... Tai ainakin hän halusi väkisin väittää niin.
"Ei tarvitse kahdesti käskeä!"
Hiirenkorva ulvaisi pingottaen ja koppasi luisiin sormiinsa vaateparret, jotka lensivät nuorukaisen lennättäminä huoneen toisesta nurkasta. Miten ne olivat tuonne asti karanneet, hän ainakin itse muisteli viikanneensa vaatteensa siististi pedin jalkapäähän. Peitto putosi käsistään salamana, kun Armos oli kääntänyt selkänsä ja yhtä vikkelään alkoi pitkä mekko kiskoutua päälle. Hoputtamiseen demonitar ei vastannut järkytyksensä ansiosta halkaistua sanaakaan - sehän olisi sitä paitsi voinut vain hidastaa tahtia.

Oven avautuessa lähdön merkiksi, tuli uusi ällöttävä näky esille. Juippi, itse kuolaposkinen vuokraisäntä oli majoittunut oikealla aitiopaikalle - suoraan oven taakse. Nainen hyppäsi jaloilleen, asteli tarmokkaasti naama helottaen miesten ohitse sekä suorastaan rynni portaat alas pihalle. Ovi paukahti melkein saranoiltaan, kun siivuri kaltoinkohteli sitä heittämällä sen kiinni. Hulda, koti, työt - nyt kaikki odottaisivat häntä! Kunhan vain olisi jotain, joka saisi ajatukset ajautumaan pois eilisestä, tyrmistyttävästä...
Au.
Se nenä, Hiirenkorva oli vallan unohtanut mokoman särkiän, joka törrötti keskellä kasvojaan. Tämä pysähtyi aloilleen pitelemään hetken ilmanhalkojaan kiinni, mistä muistuivatkin mieleen epäilyttävän hellät sanat "Luulenpa, että se on täysin kunnossa...Ainakin niin tahtoisin uskoa, oikeasti".

Kului 10 tuskaisaa viikkoa pelkän luuttuamisen, yleisen selviytymisen ja muun vastaavan ohella. Sota kai oli tuntunut tekevän varjohengettärestä hullun, sillä hänen ajatuksensa ja mielialansa heittelivät yhtä kuperkeikkaa alvariinsa, eikä aamuinen pahoinvointi voinut kuin kieliä shokeeravasta kuolemankauhusta, joka sai vatsan sekaisin. Päinvastaisesti myös neidolla oli koko ajan nälkä, mutta syömisen riskit eivät näkyneet hirveinä liikakiloina, enemmin pelkkänä vatsan pienenä pönötyksenä, joka ensin oli ilahduttanut häntä - olisihan ottoäitinsä ruumiinrakenne kaamea tavoittaa näinkin lyhkäisessä ajassa. Toki siitä hyötyisi katovuosina, jos nimittäin omasi parisen kymmentä runsasta makkaraa rintojen alla. Mutta sitten ne suuremmat negatiiviset puolet, joiden pelon Hiirenkorva rehellisesti sanottuna oli kieltänyt itseltään raadannan ohella. Hän oli juuri tänään kuullut pyykätessä, kuinka eräs renki oli pistänyt onnettoman piikatytön paksuksi. Raasu kuvaili kaikki oireensa ja tuntemuksensa niin tarkkaan, että demonittaren oli lopulta pakko poistua paikalta ja suunnata kohti erästä tiettyä taloa.

Se renttu oli tiennyt alusta asti, varmasti oli! Mokoma kierosilmäinen kynäniekka oli vain hurvitellut hänellä kuin milläkin lelulla ja kirjaimellisesti heittänyt sitten pihalle, kun leikki oli ohitse. Tomerana eteenpäin puskeva neito ei viisveisannut siitä, että olisiko joku voinut hyökätä hänen kimppuunsa - naista kiinnosti vain läimäyttää Armosta ympäri korvien. Eihän tämä tarkemmin ajatellen ollut edes ihme, varjoksi muuttuminenkaan ei onnistunut enää sen yhden ainoan yön jälkeen!
"Väistä, senkin kurja ihminen!"
Hiirenkorva ärähti, kun pääsi oven luokse, jota vuokraisäntä juuri availi pimeitä ostoksiaan pidellen. Juipin silmiin syttyi aluksi innokas kiilto, joka sammui sittemmin, kun demonitar paukkasi sisälle. Laisinkaan epäröimättä nuorekko työntyi tunkkaisen hajuiseen huoneeseen, jossa kivisiipi teki ties minkälaisia pähkähulluja kokeitaan. Uh, tuon lärvin näkeminen vain lisäsi raivoa!
"Nyt olet niin pahassa liemessä, että et uskokkaan! Tiedätkö ollenkaan mitä olet saattanut tehdä minulle, sinä senkin.. senkin!"
Pupilliton katse oli varsin hurjan puoleinen ja uhkaavaa olemusta terästivät sekaisin menneet hiukset, joista osa Hiirenkorva huitaisi pois silmiltään raivoikkaalla kädenliikkeellä. Ehkä tällainen mailien nirhaaminen ei sopinut siivurin kaltaisen naisen kampaukselle ?

[[Taisin hieman innostua, laukoa kirjoitusvirheitä ja tylsää selittämistä, mutta koita saada jotain irti..]]

Nopeasti nainen oli kadonnut pois hänen silmistään ja samaten myös pyyhkitynyt olemattomiin lurppakorvan mielestä. Omalta osaltaan Armos saattoi vain toivoa pölyn laskeutuvan aikanaan ja jatkaa elämää eteenpäin, kuitenkaan mitään sen suurempaa ei ollut ehtinyt tapahtua. Ainakin tässä uskossa herra eli ja tahtoi elää seuraavat kymmenen viikkoa, ollen autuaan tietämätön tulevasta.
Sormet luikertelivat pullojen suilla, sujautellen edessään olevaan suureen pataan eri liuksia. Jälleen mies oli syventynyt tutkimaan, kuinka tietyt aineet reagoivat keskenään. Toinen käsi murskasi hiiltä, ripotellen sitä kulhossa lilluvan nesteen pinnalle. Seuraavaksi koura tarttui edessä palavaan kynttilään, kuljettaen tämän palavaa päätä hitaasti edes takaisin keitoksen päällä. Liekki ei näyttänyt reagoivan mitenkään, joten kynäilevän herran kohtaloksi näytti koituvan jälleen vain pettynyt, epäuskoinen murjottaminen. Silti tätä demonia ei noin vain lannistettu, vaan harmaatukka repi eteensä kaappinsa kätköistä toisen kulhon, siirtäen edellisen padan syrjään. Tähän hän heitti hienoksi jauhetun hiilen rippeet, sekä toista, hienonnettua ainetta, rikkeä, joksi sitä nimitettiin. Löytyihän kaapin alahyllyltä myös muuan kauppiaalta ostettu suolakivi, jonka putoilevaa suolakerrosta alkoi ukko terhakasti sormenpäillään tiputella. Seuraavaksi käsi lähti uudelleen haapumaan kynttilää päin, kohteena saada liekki lämmittämään sormella sekoitetun seoksen pintaa. Mutta kuinka ollakkaan, juuri kun kynäilijä aikoi siirtää palavan liekin roihuamaan mustan luonnoksensa päälle, tämä hirmumyrskyä muistuttava nainen ryntäsi sisään.
Hujoppi kaninkorva värähti, kun siivuri aloitti mäkätyksensä. Eikö nainen nähnyt, että hän juuri oli tekemässä tärkeitä kokeitaan? Kaiken sen huudon keskellä käänsi mies hitaasti kasvonsa tuijottamaan meluavaa neitoa, eikö moinen meuhkaaminen nostattanut jo verenpaineen taivaisiin?
"En todellakaan tiedä...". Armos vastasi kolkosti, ollen yhä loukkaantunut hänen pyhän rauhansa häiritsemisestä. Kuinka kukaan kehtasi ampaista hänen ovistaan noin törkeällä tavalla sisään, vähintäänkään tuo alhainen siivuri!

Katse lähti harhailemaan pitkin raivottaren koko olemusta. Tosiaankaan mies ei osannut arvata, mistä Hiirenkorva oli nyt keksinyt aloittaa noinkin raivokkaan syyttelemisen. Eihän mitään ollut tapahtunut heidän välillään ja jos nainen edes jotain kuvittelisi - herra ei hänestä välittänyt tippaakaan.
"Olet siis tavalliseen tapaasi suurennellut asioita mielessäsi! Mutta kuunteleppa tarkkaan, en ole todellakaan kiinnostunut kaltaisestasi nai....MITÄ!?!". Lause sai arvoisansa lopetuksen, kun silmät alkoivat tapittaa neidon hieman pullottavaa vatsaa. Joko nainen todellakin oli saanut huldamaisia geenejä tai juuri tuo seutu oli kokenut pyöristyneisyyttä aivan muista syistä. Onneksi silmät eivät voi noin vain tipahdella ihmisten päistä, muuten kivisiipi olisi oitis menettänyt arvokkaan silmäparinsa tämän näyn takia. Suu valui hitaasti, mutta varmasti auki ja hetken demoni näytti jopa oikeasti todelliselta idiootilta. Mieli alkoi välittömästi tehdä johtopäätöksiä ja trauman kokeneet silmät laskeutuivat tuijottamaan suoraan lattiaa kohti. Joitain asioista ei edes tarvinnut sanoa ääneen, sillä pelkkä katse riitti niiden kertomiseen. Tämä tilanne oli juuri sellainen, pelkkä vilkaisu vatsanseudulle ja herra tiesi olevansa monelta osin liemessä.
Oliko hän saanut aikaan aviottoman lapsen, äpärän? Hikipisarat lähtivät virtanaan valumaan pitkin noita kalpeita, pelokkaita kasvoja. Mitä hänen tulisi tehdä? Tietty nainen oli oitis suunnistanut hänen luokseen syyllistämään häntä.
"Mistä voin tietää, että se on minun? Voihan hyvinkin olla, että kaltaisesi nainen on viihdyttänyt muitakin Payonin miehiä näinä sodan yksinäisinä hetkinä...!".
Armos oli valmis äärimmäisyyksiin pelastaakseen oman nahkansa ja nyt aloitti vastaiskun demonitarta vastaan. Oranssit silmät alkoivat katsoa naista halveksuen, suun sylkiessä sanoja ulos. Hän halusi neidon lähtevän nopeasti pois tästä talosta, kauas pois. Tämä ei saisi sanoa sanaakaan, eikä koskaan katsoa edes koukkunokkaan päin.
"Lähde pois, nyt heti! Minä vaadin, että lähdet helvettiin täältä. Äläkä enää ikinä näytä naamaasi minulle, sillä sitä minä en halua enää koskaan nähdä!". Lopulta mies vaikeni kokonaan, vain jättäen jälkeensä kylmän katseen, jolla siivuria alkoi tutkailemaan. Mikä likainen, alhainen nainen, painuisi jo pois täältä. Hänellä itsellään ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, ei enää. Nyt kaikki pitäisi vain unohtaa ja antaa kauniimman osapuolen kadota äänettömästi jäljettömiin. Sormi kohosi osoittamaan ovelle päin, kyllä neito vähintään tämän vinkin tajusi.

Johan alkoi ilmetä jätkään eloa, kun harmaat aivosolut pistivät tohinaksi. Miehen ilme olisi varmaan naurattanutkin naista, mikäli huumorintajua olisi riittänyt, mutta ei - Hiirenkorva oli yhtä vakava kuin hautajaisissa. Oikeastaan, jos totta puhuttiin niin nuorekko oli suunniltaan raivosta. Kuinka tuo lurppakorva olikaan kehdannut saastuttaa hänet, elämänsä parhaissa vuosissa elävän demonittaren! Ilman toista alavatsassaan ei kohoaisi kumpare, jonka sisällä odotti uusi olento pääsyä tiettynä päivänä maailmaan. Mutta sitten tapahtui jotain käsittämätöntä - Armos alkoi syyttämään Hiirenkorvaa maksulliseksi ilolinnuksi.
"Kuinka sinä saatat!"
Ääni värähti keskellä lausetta ja jos oli hyvä tulkitsemaan muiden elekieltä, niin kykeni huomaamaan, kuinka paljon nuo sanat olivat sattuneet. Rehellisesti - nuorekko ei ollut odottanut vastaiskua. Kädet läimähtivät nopeasti silmiensä eteen, kun koko varjotar tuntui särkyvän siihen paikkaan. Tämä paine, tämä ahdistava tunne rinnassa! Mitä se oli! Syvään henkäisten kämmenet siirtyivät katseen tieltä, joka nousi kohti puukattoa - silmät vetistivät.
"Luulin, että sinussa olisi miestä ottaa vastuun teostasi."
Lopulta kuului murtunut parahdus, ei jääkuningattarenkaan luonto kestänyt tällaista tyrmäyserää. Hän oli niin epätoivoinen, yksin. Sormen osoitus sai varjohengen nopeasti käännähtämään portaikon puoleen ja paiskautumaan koko rakennuksesta pihalle. Piti vain päästä pois, unohtaa ne halveksivat kasvot.

Silmäkulmasta valui polttava kyynel poskelle, sitten toinen ja kolmas. Askel piteni hetki hetkeltä, kunnes lopulta se muuttui juoksemiseksi - suoranaiseksi pakenemiseksi. Oli autiota, ei melkein ketään, joka olisi voinut jäädä katsomaan vauhkoontuneen naisen perään lyhyeksi toviksi. Mutta mihin Hiirenkorva juoksisi ? Hänellä ei ollut enää paikkaa, saati halua asettua mihinkään. Pysähdys koittikin vasta eräällä sillalla, joka kaartui pienen, kuivuneen viemäripuroston ylitse. Huohottaen ja itkua tuhertaen neito nojautui voimattomasti vasten karkeaa kivireunaa, valuen siitä aina polvilleen maahan. Miksi kipu ei vieläkään loppunut..
Tätäkö oli suru ? Se asia, jota hän ei osannut käsitellä ? Tämäkö tulisi musertamaan niin voimakkaaksi luullun naisen, joka oli aina sanavalmiina pistämään vastaan, kun joku yritti jyrätä hänen ylitseen ? Tässäkö oli kiitos siitä kaikesta elämän raadannasta. Suippoihin korviin kantautui hiljaisuuden keskeltä rattaiden kitinä. Joku vanha mies siellä veti hedelmäkärryjä mukanaan, yritti kai myydä satonsa tuotoksia kansalla kiertämällä ovelta ovelle, mutta harmi vain - kukaan ei avannut asumuksen kurkistusluukkuakaan. Ihmiset pelkäsivät liikaa laskeakseen ketään ventovierasta sisälle. Enempää nainen ei sitten erottanutkaan, kun katse sumeni uudelleen. Nyt vuorostaan otsa painui kylmää pintaa vasten. Armos oli yksi kutale, samallainen kuin kaikki muut. Kynäniekkaan ei olisi ikinä saanut luottaa sitä vähääkään, mitä Hiirenkorva oli tehnyt sinä kohtalokkaana iltana.

Ovi paiskautui kiinni, rauha oli palannut tähän minimaaliseen huoneeseen. Syvään huokaisten laski kivisiipi takamuksen takaisin tuolille, mulkoillen yhä epävarmana ovelle. Hän oli täysin varma, että vielä seuraavien sekunttien aikana siivuri ryntäisi uudelleen sisälle ja vaatisi kynäniekkaa ottamaan vastuun teoistaan. Oikeastaan ei hän niistä vastuuta ottanutkaan ja kuvitteli naisen jatkavan vielä sinnikkäästi yritystään, mutta hetket pitenivät. Kädet puristuivat valmiiksi nyrkkiin, miehen valmistautuessa henkisesti uuteen läksytykseen, mutta neitoa ei kuulunut. Talo tuntui muuttuneen autioksi, monelta osin. Vain vuokraisännän ihmettelevät lausahdukset kaikuivat alakerrassa. Mihin tyttö oli niin kiireellä lähtenyt ja mitä asiaa tällä oli täällä? Suu mutristui väistämättä, eihän hameväkeläisen asiat kuuluneet kellekkään muulle kuin hänelle ja Hiirenkorvalle.
"Armos! Armos! Mihin tyttösi meni...?". Sanat savustivat demonin ulos ylhäisestä yksinäisyydestään, laskeutumaan alas natisevia portaita ja kohtaamaan juipin katseen. Hengitys puuskutti höyryveturin lailla, kun päätä lyhyeempi mies alkoi katseellaan etsimään harmaatukan olemuksesta vastauksia kysymäänsä. Turha toivo, hän ei pukahtaisi näistä asioista vaan pysyisi vaiti kuin kallio.
"Hän ei ole minun tyttöni! Pidä se mielessäsi!". Ääni oli kireä, sen olennon mainitseminen tässä talossa oli rangaistava teko. Nyt hän vain unohtaisi koko siivurin ja jatkaisi elämäänsä eteenpäin....jopa sen uhalla, että neito hukuttautuisi tai muuten epätoivossaan tekisi itselleen jotain. Niin, voisiko hän kantaa sitä syyllisyyttä harteillaan koko loppu elämänsä ajan? Pystyisikö hän ärisemään normaaliin tyyliinsä jokaiselle vastaan tulevalle siivurille, vaikka neidon olemus muistuttaisi häntä Hiirenkorvasta? Kestäisikö hän kaipuuta?
"Juippi, pidä tee lämpimänä - tulen kohta takaisin!".

Kadut olivat toden totta autiot ja eteenpäin päättäväisesti vaappuen oma sankarimme eteni. Koukkunokka näytti selvän suunnan, hujopin laahustaen kiireellä pitkin tietä. Hän ei ollut ollenkaan varma, että oliko nainen kulkenut tästä, mutta toivossa on hyvä elää, eikö? Kärryjen natina sointui tanssahtelemaan miehen kiihkeän hengityksen tahdissa, halusihan hän todella löytää neidon. Kädet tekivät ympyrää vartalon sivuilla, kun vauhti kiihtyi lähes juoksuksi. Ainoa este etenemisessä oli vain tuo kirottu hedelmäkärry. Käsi pyörähti kevyeesti ilmaan, synnyttäen äkkiä erittäin oudon äänen. Liike pysähtyi kuin seinään ja nenäkäs herra kallistui katsomaan sivulleen. Nyrkki oli uponnut täydellä painollaan meloonin sisään. Jaahas, että taas tiedossa oli tälläisiä päiviä.
"Nuo ainaiset, helvetin melonit...", Armos huokasi, kun myyjä nosti ilmoille suuren metakan. Ensiksi kynäilijä joutui kuuntelemaan valituksia hedelmien korkeasta hinnasta ja vaikesta saatavuudesta. Samalla hän itse yritti repiä kouraansa irti vetisen hedelmän sisuksista, hytkyessään tipautellen eteensä jo muutaman valioyksilön. Litinä alkoi jo kuulostaa korvissa erittäin kuvottavalta ja viimein nyrkki saatiin takaisin tuon verenhimoisen, vihreän pyörylän kynsistä. Toinen käsi tarttui varovasti uhrin asemassa olevaan käteen ja turhaan lurppakorva yritti lähteä jatkamaan matkaansa.
"Entä maksu?", myyjä tenttasi.
"Sovitaanko, että maksan sinulle pian, jos tässä odotat hetken?". Turhaan hedelmien kauppaaja yritti sanoa juuta taikka jaata, sillä kiireinen tutkija lähti välittömästi liikkumaan eteenpäin. Aivan sama, maksaisiko hän vai ei! Oli vain löydettävä Hiirenkorva! Tuo jo kodikas litinä ei tuntunut jättävän häntä rauhaan vaan selvästi piinasi kookas nenäistä herraa, kun jalat onnistuivat maagisesti kompastumaan kahteen maassa makaavaan melooniin. Nyt tämä ei enää ollut hauskaa, vaan suorastaan piinallista. Maa tuli nopeasti tutuksi miehelle, mutta olihan tässä nokallaan makaamisessa hyvätkin puolensa. Tästä näkökulmasta hän kykeni näkemään suoraan eteenpäin, ilman esteitä - hän kykeni näkemään sillan ja naisen! Mieli alkoi jo huutamaan tuota tuttua siivurin nimeä, mutta harkitsevaulkokuori vaikeni jupisemaan. Uhkaavana tekijänä taustalla häilyi entistäkin kiivaampi kauppias, joka aloitti välittömästi räksytyksen. Mutta väliäkös tuolla, kylmän rauhallisesti mies nousi jaloilleen, nostaen melonit syliinsä. Kädet kannattelivat kahta hedelmää ja näin matka jatkui.
"Kai maksat nuokin!?!". Vaeltava myyjä tivasi, valmistautuen itse lähtemään varastelevan herran perään, mikäli maksua ei kuuluisi.
"Älä koske näihin - nämä ovat MINUN melonini!". Eikös se mene niin, että löytäjä saa pitää?

"Hiirenkorva!". Koskaan näin nöyränä ja häpeävänä mies ei ollut astunut kenenkään eteen. Ei edes itsensä. Melonin pomppivat kehon liikkeiden mukana ja viimeisten metrien kohdalla kaninkorva kiihdytti tahtinsa päättömään säntäilyyn. Viitta hulmusi äkillisessä tuulenpuuskassa ja hedelmät asettuivat luontevasti herran käsivarsille.
"Olivatpa ne sitten minun tai eivät, minä pidän niistä huolta!". Ja tällä kertaa Armos ei puhunut meloneista.

Koko neito oli painunut yhdeksi kurjaksi mytyksi istumaan maahan, otsa paineuttana vasten polvia. Ne herjaavat sanat poukkoilivat pollan sisällä kuin pillastunut hevonen, joka koitti riuhtaista itsensä irti paalusta villiin vapauteen. Ilolintu, sekö siivurista oli leimaantunut yhden pimennossa pysyneen yön aikana ? Muistiko Armos kaiken mitä he olivat tehneet yhdessä, mutta hän ei. Silmät kostuivat entisestään ja olkapäät alkoivat värisemään kyynelten tahtiin. Kurja kynäniekka, kurja talo, kurja maailma! Kuka tällaisessa paikassa halusi edes elää. Itsetuhoiset ajatukset pysäyttävä nimen huudahdus sai kuitenkin muuten niin lamaantuneen varjohengen kohottamaan päätään. Armos.. ja kahden melonen kanssa. Jo oli jätkälle tullut nälkä räyhäämisen jäljiltä. Itku kytkeytyi hetkeksi pois, kun nuorekko niiskutti nokkaansa, yrittäen samalla koota itsestään ne vähäiset itsekunnioituksen rippeet.
"Sinä maalaat minua jälleen ilolinnuksi!"
Yrityksestä huolimatta Hiirenkorva ulvaisi murtuneesti ajatuksensa. Kuinka koukkunokka kehtasi yhä epäillä, ettei tuleva lapsi ollut tuon omaa tuotosta ? Kenen muun kanssa nainen olisi ehtinyt viettää öitä, kun ne menivät luuttuamiseen ja oman henkikullan varjelemiseen.
"Olit ainoani, en voisi sortua sellaiseen toista kertaa. Olen saastunut, yhteiskunnan hylkiö, joka kuolee kadulle lehtolapsi sylissään."
Mahtoi olla kauppiaalla antoisa esitys tätä draamanäytelmää seuratessa. Kiviseinämästä tukea ottaen Hiirenkorva kampesi pois maasta ja tuijotti punoittava reunaisin silmin Armosta. Katso nyt mitä olet saanut aikaan, onko nyt hyvä mieli ?

"Ku-kuinka siis pystyisit pitämään hänestä huolta, jos et usko edes minua ? Tarkemmin ajateltuna en halua, että mies, joka pitää minuakin likaisena jakorasiana, tulee lähellekkään lastani."
Kauniskielisyyttä, sitä hän ei ollutkaan pitkään aikaan lausunut. Näistä sanavalinnoista pystyi suorastaan lukemaan, että Hiirenkorva oli kasvatettu aikoinaan hyvin, vaikka ulkonäkö ehkä viittasikin aivan muualle. Nieleskellen demonitar suoristi lyyhistyneen ryhtinsä, katsahti nopeasti sivustaseuraajaan ja sitten takaisin kivisiipeen. Nöyrä ja häpeävän näköinen toinen osasi olla luimiessaan kulmiensa alta nuorekkoa, mutta mistä Armoksen todelliset ajatukset voisi lukea. Nuorukainen oli kuin vieraalla kielellä tullut kirje, epäselvä sekä täynnä koukeroisia kirjaimia, joista ei saanut kuin kirjoittaja itse selvää. Käsi painautui alavatsalle hellävaroen, siellä se äidin pieni kulta kasvaisi, vaikka isä unohtaisikin jälkikasvunsa koko olemassa olon. Mmm, se ei oikeastaan olisi kovin vaikeaa - nimittäin sellaiset höyryt Armoksen keitoksista aina nousi, että ei ihme, jos mies vielä jonain päivänä keksi jotain tajunnan räjäyttävää ainetta.

Selvä, hän oli jo pyytänyt anteeksi, sekä niellyt kaiken kattavan ylpeytensä! Mitä muuta siivuri enää tahtoi korjata hänen menettelyssään? Nenä nyrpistyi, suurten ryppylaskosten kohotessa silmien eteen - pitikö vielä pyytää anteeksi? Phyi, naiset, aina täytyi olla kumartamassa ja anomassa anteeksiantoa. Olkiaan kohauttaen kynäilijä paransi melonien asentoa käsivarsillaan, katsahtaen sitten naiseen päin. Valitus ja mekastus oli alkanut jälleen ja nyt neito itki olevansa yhteiskunnan hylkiö. Niinhän tämä olisi, ellei Armos olisi osoittanut edes jotai moraalista selkärankaa ja kakistanut tunnustuksen ulos kurkustaan. Hän oli todistanut syntymättömän lapsen olevan hänen biologinen perijänsä, vaikka tuskin saisi nauttia vauraudesta taikka kunniasta isänsä kautta. Rahaa ei taottu joka päivä suuria määriä ja sodan turmelemina aikoina se olikin vaikeaa. Tosin keksinnöillä voisi menestyä ja aseellisesti kehittyminen oli vielä lapsenkengissä, joten toivoa oli saada mammonaa monella tapaa.
"Anteeksi nyt vain huomautuksistani. Kaiketi ymmärrät, että menetin malttini....hieman! Mutta se oli aiheellista!". Mikään ei näyttänyt olevan tarpeeksi ja naisen sanat jälleen kerran kyseenalaistivat kivisiiven teot, sekä sanat. Irvistävän hymyn kanssa käsikkäin kulkien pään heilautus kehotti niiskuttavaa olentoa seuraamaan häntä. Hyvä on, tehdään sitten kaikesta tästä epävarmuudesta selvää yhdellä kertaa!
"Seuraa nyt vain minua ja ole hiljaa...". Yksin jo tovin eläessään ei demoni osannut puhutella muita kovinkaan kohteliaalla sävyllä. Suoraan asian sanominen oli tehokkaampaa kuin turha kierteleminen ja kaartelu. Ryhdikkäästi mies suoritti paikoillaan u-käännöksen, lähtien marssimaan samaa tietä takaisin, kotikentälleen. Välttyäkseen sodalta hedelmäkauppiaan kanssa, sysäsi herra melont nopeasti takaisin tämän kärryyn. Eihän tämä korvaisi lainkaan hänen hajottamiaan hedelmiä, joten katkeroituneena joutui Armos antamaan miehelle pari hassua kolikkoa - lievittäkööt tämä tuskaasi! Tuskalta se tosiaan tuntui, kun silmät hyvästelivät kaipaavin katsein nuo rakkaat pennoset. Tuskin vähään aikaan hän saisi samanlaisia pyöritellä näpeissään, vaan hän tulisi elämään köyhyysloukussa lopun ikänsä.

Kaksikolla säilyi välillään tietty välimatka, Hiirenkorva tallusti kolme metriä kauempana harppovasta hujopista. Nokka tuhisten Armos osoitti suunnan, toivoen vain pian pääsevänsä huoneensa suojaan. Siellä ketkään ryövärit eivät hänen roposiaan voisi viedä niinkin helposti! Ovi avautui jälleen ja juoksujalkaa juippi laahusti aitiopaikalle seuraamaan tilannetta. Eteinen muistutti enemmän julkista kauppakatua, väkeä lappasi sisään ja ulos ilmiömäisellä vauhdilla. Vuokraisäntä itse ei pysynyt laskuissa, vain tyytyi mulkoilemaan äkäistä kivisiipeä ja surkealta näyttävää neitosta. Muutama miekkosen ajatus meinasi jo kajahtaa kaikkien kuultaville, mutta sanojaan hilliten juippi hiljeni, hyvä niin.
Nokkava herra käveli portaat ylös, miltein rynnäten huoneensa suojiin. Käsi onnistui kiskaisemaan naisen sisälle juuri ja juuri, ennen kuin ovi pamahti kiinni melkoisella voimalla. Harmaatukka ei aikaillut, vaan istutti demonittaren sängylleen, repien eteensä paperia ja sulkakynänsä. Sormet tärisivät ja ahnaasti terä upottautui mustaan musteeseen, uiskennellen siellä tovin. Kynänsä nostettuaan kirjaili lurppakorva paperille koukeroisilla teksteillä yhden lauseen.
Musteelle ei edes annettu aikaa kuivua, vaan nostettuaan sen ilmaan alkoivat kirjaimet valua alaspäin, tosin sanomasta sai vielä juuri ja juuri selvää.
"Tässä. Ja suora vastaus mielellään heti perään!". Paperi oli ryppyinen ja sottaantunut teksti teki palasesta entistäkin nostalgisemman näköisen. Miekkonen itse taas katseellaan vaati nopeaa ja kivutonta vastausta, mutta sehän oli täysin ymmärrettävää, jos otetaan huomio lappusen sanoma; "Tuletko minulle muijaksi?".

Niin perusmies! Ei mitään suuremman luokan pahoitteluja, kaappaamista syleilyyn tai edes lempeää posken silitystä - vain epäkohtelias lausahdus "seuraa nyt vain minua ja ole hiljaa". Jos Hiirenkorvalla olisi ollut varaa valita, niin hän olisi kääntynyt täysin vastakkaiseen suuntaan hautomaan suuria, itsetuhoisia aatteitaan, mutta koska henkirievussa roikkuminen oli lähellä sydäntä..
Täysin tietoisesti neito tallusti taaempana miekkosesta, pyyhkien samalla valmiiksi punoittavia silmiään aina uuden kyyneleen päästessä esiintymisvuoroon. Ei hänellä oikeastaan ollut enää mitään syytä itkeä, koska tämän tahto oli mennyt lävitse, mutta jonkin asteinen pettymys ja pahaolo kaiversi silti mielenpohjaa. Demonitar tuskin mitenkään hyötyisi nälkäloukussa asuvan kynäniekan olemattomista varoista, varsinkin kun nuorukainen näytti hyvin selvästi mitä mieltä yleensä ottaen oli siivurista. Nainen oli toiselle vain jokin halpa ilotyttö, joka vahingossa yhden vaivaisen kerran jälkeen oli pyörähtänyt pömppövatsaiseksi emakoksi. Noh, mitäs muuta kuin pieniä porsaita sieltä voisi syntyäkkään, kun isä oli tuollainen navetassa ryvennyt karju.

Takaisin sisälle ravatessa, ei Hiirenkorva edes heittänyt katsetta kyselyhaluisen näköiseen juippiin - häntä nolotti näyttää näin räjähtäneeltä tuollaisen saastaisen ihmisrodun edustajan edessä. Ainoastaan Huldaa Hiirenkorva osasi arvostaa - olihan pyylevä leidi pelastanut nuorekon hengen nappaamalla tämän kadulta kotinsa suojiin. Repäisy ranteesta sai naisen horjahtamaan holtittomasti yläkerran huoneeseen, minkä jälkeen ovi paiskautuikin lujaa kiinni. Hetken kuluttua saattoi kuulla, kuinka rappusia pitkin lähti hiippailemaan jalkapari, jonka omistajan henkilöllisyydestä tuskin kannattaisi heittää villijä veikkauksia. Positiivista, Armos oli sentään suostunut koskemaan häneen, sillä tuo vielä intoutui istuttamaan Hiirenkorvan sängylleen ja sysäsi sen jälkeen pikakirjoitetun viestin neidin kouraan.
Tuletko minulle muijaksi.
Katse nousi lapusta kivisiipeen ja sitten laskeutui takaisin tekstiin silmäilläkseen sitä uudestaan, kuin ymmärrystä vailla. Jos alunalkaen kosintaa varjohenki olisi odottanut, niin se olisi ollut täysin toisenlainen. Toisaalta, jos tulevasta puolisostaan välitti, ei ollut määriteltävissä, miten kuuluisi pyytää tämän kättä.
"Kyllä."
Se oli lyhyt, hiljainen ja ytimekäs vastaus, jonka seurauksena katse kääntyi kaihoavasti ikkunalasia kohden. Rakkauttako se piinaava tunne oli päivästä toiseen ollut, kun he kaksi eivät tavanneet toisiaan ? Oliko demonittaresta tullut oman sydämensä vanki ? Kyllä toistamiseen, hyvästi vapaus.

[[Nyt tuli lyhyt, anteeksi ja peli päättyy sitten tähän~~]]