Avunhuuto hukkuu hiljaisuuteen, eikä kukaan kuule sitä

//Elvan lupautui tulla seurakseni tänne. Mutta kuka vaan saakoon tulla mukaan pelastamaan Kerberaa itsemurhalta : DD//

Odinin temppeleillä vallitsi syvä hiljaisuus. Siellä ei ollut ketään juuri sinä päivänä rukoilemassa, tai katselemassa kiltojen omia temppeleitä. Suunnattoman kaunis temppelijakauma, jota kunnioitettiin suuresti – oli jälleen häiritsemättömänä Payonin alueella. Kukaan ei edes missään nimessä tahtoisi tehdä pahaa sille rakennelmalle, ellei sitten syyllä tai Jumalansa ohjaamana. Ellei sitten ikuiseen kadotukseen kirotulla olennolla, jolla ei ole enää mitään syytä elää.

Hiljaiset, lähes kuulumattomat askeleet saapuivat kolisten kohti temppeleitä. Punatukkainen, kauttaaltaan vapiseva nuori nainen käveli humaltuneena temppelialueelle. Lyhyet, punaiset hiukset olivat kuin tuulen riepomat, vaikka ei tuullutkaan lähes ollenkaan. Kerbera itki. Kyyneleet tippuivat vuolaina putouksina hänen poskiaan pitkin alas maahan, ne olivat epätoivon katkeria kyyneleitä. Askeleet, joita hän otti, eivät suostuneet menevän suoraan. Hän hoiperteli verinen veitsi kädessään kohti Aasojen toista temppeliosaa, uikuttaen hiljaa. Hän ei tiennyt enää yhtäkään syytä elämälleen, hän oli juuri taistellut itsensä henkihieveriin kaksoissielunsa kanssa – mutta hän ei jaksanut enää.

Kerbera ei osannut edes sanoa, miksi oli tullut sinne. Ehkä kohtalo oli ohjannut hänet sinne. Ehkä haltia oli tullut pyytämään toivoa tuolta temppeleiltä, kun niin monet siellä kävivät. Nainen lysähti maahan Aasojen temppelin seinä vasten ja hengitti raskaasti. Oikeasti hän oli tullut sinne tappaakseen itsensä, sillä hän ei tuntenut enää yhtään syytä miksi jäädä eloon. Ei yhtään enää, sen jälkeen mitä hän oli elämässään tehnyt. Veitsi kohosi naisen vapisevassa kädessä ylös ja hän katsoi omaa peilikuvaansa.

Sieltä katsoi Kerbera - se Oikea Kerbera. Vai oliko se enää seoikea? Nainen ei itsekään enää osannut sanoa sitä. Hänen ensimmäiset vuotensa hän oli pitänyt tiovoa yllä, mutta sitä ei enää tuntunut löytyvän sitten mistään. Punaiset aivan lyhyet, sotkuiset hiukset eivät olleet enää missään muodossa, niitä ei oltu pestykään varmaan vuoteen. Ja väsyneet, pelosta lasittuneet silmät näkivät - mutta olento itse ei enää piitannut siitä mitä näki. Koska hänen sielunsa oli enää täynnä pelkoa ja verta. Eikä hän enää tiennyt, oliko vallassa Nándora vai Kerbera. Hän ei jaksanut välittää.

Lopulta hän vain puuskahti, nosti veitsen käteensä valmiiksi ja teki ristinmerkin rinnallensa. "Olkoon tämä maailma tästä lähin tyhjä skitsofreenikosta..." Kerbera kuiskasi ja iski veitsellä itseään vasempaan kylkeen. Ei tappavasti, mutta niin että hän varmaankin kuolisi siihen. Hän halusi kärsiä loppuun asti, kuten oli koko elämänsä tehnytkin. Kärsinyt.

Kerbera lyyhistyi maahan kasvot taivasta kohden ja hymyili, kyyneleet tippuivat yhä alas hänen silmistään, onnen kyyneleitä. Hän pääsisi pois siitä riivatusta maailmasta - vihdoinkin.

//Ja autohittaus on jossain määrin aivan sallittua xDD//

// täältä tullaan. : DD En ole oikein huomannut katsella tätäkin kohtaa. ^o^ //

Alex asteli kylmillä kaduilla kohti Odinin temppeleitä. Mitä hän siellä tekisi, oli täysi arvoitus. Meller oli jossain hevonkuusessa, paitsi ei se Alexia tällä hetkellä oikein kiinnostanutkaan. Mikä oli hänellekin yllätys.
Temppeleillä ei oikeastaan ollut ketään, ainakin siltä näytti. Alex katseli ympärilleen, kuin etsien jotakuta seurakseen. Tuuli ujelsi hiljaa Alexin korvissa.
Yhtäkkiä hän kuuli nyyhkytystä ja hiljaisia askeleita. Alex jäi kuitenkin odottamaan, aivan kuin varmistamaan että askeleet olivat todella todellisia.
Alex kuunteli ilmaa. Se kertoi hänelle nuoresta naisesta Odinin temppelillä. Tämä oli tekemässä itsemurhaa. Aelx kiitti ajatuksillaan tuulta, miettien samalla kuinka naisen kanssa pitäisi toimia. Hän ei ollut ennen pelastanut ketään itsemurhalta.
Alex lähti juoksemaan lähemmäs Odinin temppeleitä. Pian hän löysikin naisen, joka oli lyhistyneenä painanut puukon kyljelleen. Isku ei näyttänyt olevan tappava, mutta se sattui, varmasti. Alex käveli pienen loppumatkan ja vetäisi nopeasti puukon naisen kädestä, ja heitti sen jonnekkin temppeliin. Se kilahti osuessaan maahan.
Alex kyykistyi maahan, ja yritti katsoa naista silmiin. Tämä ei varmastikaan pystynyt puhumaan.

// mitä hiton jaarittelua tämäkin on. ;____; //

Joku tuli. Maassa yhä tyypertyneenä makaava nainen ei kuullut eikä nähnyt enää kunnolla, mutta tiesi että joku oli tulossa. Mies kyykistyi hänen viereensä ja katsoi häntä jo sumeneviin silmiin. Kerbera avasi suunsa, mutta ajatus katkeili ennen kuin hän ehti sanoa mitään. Mutta hän tiesi, ettei verinen veitsi ollut enää hänen kädessään. Jostain kauempaa kuului kilahdus, varmaankin kun veitsi osui temppelin seiniin. Ääni oli vain kumahdus, sillä naisen kuulokin oli jo heikkenemässä.

Kyyneleet valuivat yhä hänen poskiaan pitkin naisen pakottaessa silmänsä auki nähdäkseen tulijan paremmin. Mutta näkymä oli vain haalea varjokuva. Kerbera melkein tunsi kuinka hänen sydämenlyöntinsä alkoivat jo hidastua. Mutta sekin oli juuri sitä mitä hän oli halunnut.

"Mene pois... Tämä maailma on kärsinyt minun takiani jo aivan tarpeeksi kauan." Kerbera kuiskasi lähes kuulumattomasti, hän oli liian voimaton puhumaan selvään ääneen. Mutta jokainen sana minkä hän päästi suustaan oli täyttä totta. Ja hän halusi kuolla rauhassa. Nándorakaan ei tuntunut pyrkivän pinnalle. Ehkä haavoittuneena myös skitsofrenian tulos oli heikko. Mutta sekin oli pelkkä hypoteesi.

//Sori lyhyys ja tönkköys ;___;//

Alex ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei osannut, saatika sitten pystynyt mitään. Verinen puukko oli tahrinut temppelin valkoiset seinät. "Miten voin auttaa sinua? En tiedä mitä tehdä, mutta haluan vain päästää sinut pois tuosta kammottavasta tilasta." Alex sanoi kuiskaten.
Naisen kauniit kasvot olivat kyyneleen tahrimat, mikä nyt ei hämmästyttänyt Alexia. Hän ei tiennyt naisen historiasta mitään, joten hän ei edes tiennyt mikä oli aiheuttanut naisen itsemurha yrityksen.

// yäk. ;____; Lyhyttä ja tönkköä. xD //

//Mun piti vastata eilen, mut oli grillijuhlat ;___; Sori siitä//

Kerbera kuuli enää hädin tuskin tuon miehen sanat, mutta erotti ne silti sumusta. Hahmoa hän ei edelleenkään pystynyt hahmottamaan, mutta tullut oli selvästi mies. Joka oli tullut auttamaan häntä. Jossain mielessä nuorallatanssian pitäisi olla iloinen kun joku piittasi, mutta ei pystynyt olemaan. Hänhän oli tullut sinne tappaakseen itsensä.

Verissään oleva nainen kohottautui hieman ylöspäin, mutta rojahti pian kyynerpäittensä varaan kun ei pystynyt istumaan kunnolla. Kivun puuska sai hänen kyynelvirtansa vain kasvamaan. Kerbera tiesi kuoleman olevan jäljellä. Jossain kaukana, nyt jo hänen tietymättömissään Nándora yritti vielä. Mutta haavoittuneen skitsofreenikon mieleen oli nähtävästi mahdoton ottaa valta.

"Mene vain pois. Ja unohda että koskaan näit minut... Olen tehnyt liiaksi syntiä yhden olennon elämälle, en ansaitse paikkaa elävien kirjoissa..." Kerbera ähkäisi ja haparoi toisella kädellään ottaakseen tukea tuon miehen paidasta - jos sellaista siellä oli. Mitä jos tuo koko ääni oli vain Jumalan ääni, joka oli tullut pelastamaan hänet? Kerbera ei jaksanut enää uskoa siihen.

Alex tarttui vahvasti nuoren naisen käsiin ja yritti vetää tätä ylös. Nainen vaikutti heikolta, paitsi tuskimpa se oli ihme ottaen huomioon olosuhteet. Miksi sinä johdatit minut tänne, miksi? Alex ajatteli katsoen taivaaseen, kuin saisi sieltä apua.
Nainen oli yltäpäältä veressä, ihme ettei tämä kohta kuollut verenhukkaan. Alex nappasi sinisen huivin kaulastaan, ja sitoi yritti sitoa sitä naisen kylkeen, missä isoin haava oli.

Tuo mies yritti nostaa häntä ylös. Kerbera tiesi ettei pystyisi siihen, mutta pakottautui nousemaan ylös tuon miehen avusta. Oikeastaan hän oli itse valmis tappamaan tuon miehen jos tämä yrittäisi väkisin auttaa häntä. Mutta veitsi oli temppelien seinää vasten - aivan liian kaukana melkein kuolleen haettavaksi.

Miehen yrittäessä sitoa jotain hänen kylkeensä hän haukkoi henkeään, mutta ei estänyt. Tykyttävät mietteet siitä, oliko tässä jotain järkeä vai ei - valtasivat naisen mielen. Oliko siinä sittenkään kovinkaan suurta järkeä tehdä itsemurha? Kerbera yritti karisaa nämä aatteet päästään mutta se oli vaikeaa väkisinkin.

"Älä-välitä-minusta. Anna minun olla ja kuolla..." Kerbera kuiskasi vaikkei oikeastaan uskonut että tuo mies menisi pois. Kyyneleet valuivat yhä pitkin hänen jo verisiä kasvojaan. halu kuolla vain pois ja jättää kipu siihen oli houkuttelevan suuri. "En ansaitse tulla pelastetuksi."

"En voi antaa sinun kuolla. Jokainen ihminen on yhtä tärkeä, vain itse siieh voi vaikuttaa." Alex sanoi. Hän sitoi huivinsa tiukemmin naisen kyljelle ja nosti tämän varovasti ylös. Hän ei tiennyt lainkaan mitä oli tekemässä. Joko hän oli hullu, tai hänellä oli liian suuri auttamishalu. Toivottavasti se ei koskaan koituisi ongelmaksi...

Tuuli puhalsi jo Odinin temppeleillä. Mihin ihmeeseen olen itseni oikein tunkenut? Alex ajatteli tuskaisena. Häntä ei ei ollut tarkoitettu tähän hommaan, mikä ihme oli hänet siihen tilanteeseen ajanut?
Aelx halusi sanoa nuorelle naiselle jotain, mutta tunnelma oli aivan liian pingottunut. Ja tuskimpa tämä olisi edes jaksanut sanoa edes nimeään. Sekin oli jo nuorelle naiselle liikaa.

// sori tuplaposti ! Ary, jos joku kyselee minua, sano että olen sunnuntaihin/lauantaihin asti mökillä. eli siis en oikeinvaile peleihin, mökillä ei ole nettiyhteyttä... //

Pian hän oli taas pystyssä, jotenkuten. Nainen nojasi kuin juoppo tuohon mieheen. Veriset kädet tahrasivat miehen paidan, mutta hän toivoi ettei Alex kovin pahastuisi siitä tässä tilanteessa. Jos tuo mies vain lähtisi pois verta kammotessaan.... No jaa. Mitä ihmettä hän ajatteli, hänhän oli tullut sinne tappamaan itsensä.

Kerbera huohotti jo pahasti ja hän yritti pitää pintansa, jotta ei kuukahtaisi siihen paikkaan. Jostain syystä hän oli saanut taas hitusen toivoa elämäänsä. Alex tuntui hänelle kuin suojelusenkeliltä, jota hänellä ei koskaan ennen ollut. Ehkä tämä koko jupakka oli vain onnenkantama. Mutta se oli pelkkä ehkä, eikä vielä mitään muuta.

Kerbera hymähti, heikosti ja yritti loihtia kasvoilleen yhden niistä valheita kertovista hymyistä mitä hän usein pitikin naamallaan. Yrittäen näyttää siltä, että kaikki oli hyvin. Mutta se oli siinä tilanteessa hankalaa - erittäin hankalaa.

"Äh. Kiitos kuitenkin avusta, selviän sitten tai en..." Kerbera kähisi lopulta. Eikä enää itsekään uskonut selviämiseensä.

Alex näki Kerberan oman epäuskoisuuden, kun hän sanoi;
"Äh. Kiitos kuitenkin avusta, selviän sitten tai en..." Alex melkeimpä sääli naista, muttei antanut sen näkyä silmistään ja olemuksestaan.
Kerbera hoippui jo kuin juoppo Alexia vasten. Nainen tahri käsillään Alexin paidan, mutta hän ei antanut sen häiritä.

Kerbera oli melkein kuolemaisillaan, siitä ei ollut mitään epäilystä. Hän huohotti ja pinnisteli kovasti, nojaten samalla Alexiin. Kerbera oli laiha, mutta silti hänen painonsa tuntui rusentavan Alexin. Tai ehkä hän oli vain liian heikko, liian heikko auttamaan naista, jonka auttaminen tuntui nyt maailmassa kaikkein tärkeimmältä. Alex oli, harmikseen tai hyödykseen, perinyt suojelusvaiston. Se vaikutti häneen joka pöivä, erityisesti tänään.

//Anteeksi kovasti. Mutta voisitko mahdollisesti ensi viestissä ihan Esidtääkin tätä peliä ^___^//

Kerbera vain roikkui miehen käsissä. Tahtomattaankin. Hän tiesi kyllä, että sen täytyi olla erittäin epämukavaa tuolle miehelle, mutta ei voinut mitään. Hän tiesi, ettei voisi vain kuolla kupsahtaa siihen. Tuo toinen ei varmaankaan antaisi hänen tehdä niin. Hänen oli vain pakko sinnitellä. Pakko. Se kuulosti kovin inhottavalta sanalta.

Kerbera melkein tunsi, kun hänen sydäntenlyöntinsä tahti hidastui. Ja kuolema sykki aivan lähellä. Mutta jostain syystä hän ei halunnut mennä sen luo. Mitä se sitten ikinä olikin. Häntä alkoi äkkiä pelottaa. Mitä siellä oli? Mitä oli tuollla elämän ja todellisuuden takana? Uusi elämä? Pelkkä pimeys? Tämä sai tuon skitsofreenikon takaisin todellisuuteen. Naisparka ei kyllä jaksaisi enää pitkään.

"Mitä sinä aiot tehdä minulle, lääkäriinkö sinä aiot ehtiä minut viedä?"
Kerbera kuiskasi käheästi siitä. Missä nyt roikkui, jaksamatta tuskin kävellä enää. Silmät tuntuivat käyvän raskaammiksi ja raskaammiksi. Elämä alkoi hiipua pois naisen silmistä. Pimeys alkoi ottaa vallan noissa auki ja kiinni räpsyttelevissä silmissä.

Mutta hän ei halunnutkaan kuolla. Ei aivan vielä. Hän halusi sinnitellä vielä hetken.

//Päätin tos, et annan Kerberan kuolla tässä pelissä. Jos se on okei sinulle? Olen kuitenkin ajatellut sen joskus tappaa, ja mua säälittää sen skitsofreeniset kivut//

// juu, käyhän se. ^____^ Taisin unohtaa pelaamisen todellisen tarkoituksen, vasta nyt. eikainytsentään. : D //

Elämä oli jo hiipumassa pois Kerberan silmistä, ja Alex alkoi olla jo melkein hädissään. Pieni pinnistely kuolemaa vastaan, näkyi Kerberan olemuksesta, ainakin hänen pitäisi sanoa viimeiset sanansa. Enempää Alex ei vaatisi.
"En voi viedä sinua lääkäriin, se on jo liian myöhäistä. Voisi sanoa jo että.. No antaa sen olla. En halua lannistaa sinua. Voin kuulostaa epäkohteliaalta, mutta älä anna sen nyt häiritä. Onko sinulla jotain viimeistä toivetta, ennekuin... No." Alex sanoi hieman kangerellen.

//Kiitos pelistä <33 Hyvästit vaan Kerbille xDD//

Mies puhui viimeisistä asnoista ja toiveista. Mutta ei Kerberalla sellaisia ollut. Hän halusi vain päästä pois, pois siitä painajaisesta. Muuta hän ei halunnut. Mutta nyt oli sen aika, jos jotain tahtoi sanoa. Mutta hänellä ei ollut ketään ketä jäädä suremaan eikä ketään, joka häntä rakastaisi. Haltia ei kaivannut ketään.

"Kiitos avusta, kuka sitten liekään. Ainoa toiveeni on jo aikaa ollut, että tämä kaupunki pääsisi eroon minusta - naisesta joka niin monet murhasi vain sairauden takia. Skitsofreenikoksi synnyin ja sellaisena myös kuolen...."

Kerbera tuskin ehti tämän sanoa, kun hän vielä loihti hymyn ennen kuin vain putosi maahan. Sulkien silmänsä hän antoi elämän paeta itsestään. Hän ei kaivannut sitä. Nainen lysähti maahan verisenä, elottomana. Näin kuoli tuo skitsofreenikko joka oli niin monet ehtinyt tappaa.

// juu, kirjoitan tämän viestin vielä. : ) //

"Kiitos avusta, kuka sitten liekään. Ainoa toiveeni on jo aikaa ollut, että tämä kaupunki pääsisi eroon minusta - naisesta joka niin monet murhasi vain sairauden takia. Skitsofreenikoksi synnyin ja sellaisena myös kuolen...." Kerbera sanoi suurien tuskien vallassa. Alexista se ei ollut totta, jokainen oli joskus tehnyt jotakin hyvää. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Hän katseli suuren hiljaisuuden vallassa, kun Kerbera valui lattialle hänen käsistään.
Alexin teki mieli itkeä hieman, hän valuttikin, melkeimpä vain myötätunnosta Kerberaa kohtaan, pari kyyneltä kauniin skitsofreenikon poskelle. Se oli hänen merkkinsä päästää Kerbera vapaaksi, jolloin melkeimpä heti tuuli tuli noutamaan Kerberan sielun. Alex katseli nousua vähän aikaa, ja lähti sitten kävelemään pois. Hänen tehtävänsä oli täytetty, ainakin Kerberan osalta.

// soritus tuosta autohitistä, mutta tiesin ettei Ary tulisi enää tänne kirjoittamaan. >.< //