Älä selkääsi käännä minulle nyt.

Ilma oli kurja. Kurjaakin kurjempi. Aurinko piilossa ja harmaat pilvet olivat peittäneet koko taivaan. Voi kuinka kurjalta keskus-aukio näyttikään, vaikutti siltä, kuin ikuinen pimeys olisi langennut aukion ylle. Vähän aikaa sitten oli aurinko paistanut niin lämpimästi. Kuinka se ilmasto vaihtuikaan.
Vettäkin oli alkanut satamaan tihkuna, mutta pian se yltyisi armottomaksi kaatosateeksi ja rummuttaisi sotarumpujen tapaan kivetystä jalkojen alla.
Useimmat olivat hakeutuneet sisätiloihin, peläten joko kastuvansa tai pahan ja synkkyyden alastuloa.

Luke-Morton Reed Lancelot. Hän oli vielä ulkona. Hän piti sateesta, tuntui kun se ymmärtäisi häntä ja hänen tunteitaan. Mies ei halunnut pelkästään katsoa sadetta, tuo tahtoi tuntea sen sileän kalpealla ihollaan. Kaiken sen kylmyyden vesipisaroissa, mitä ne antoivat. Ne olivat kuin Luke itse, hän haki kaltaistaan ja sade oli kuin hän.
Mies oli lähtenyt kävelemään rikkaimmiston puolelle, itsekkin kuului noihin, mutta oli jättänyt oman sukunsa kartanon pihan. Itsensä mukaan lopullisesti, mutta tuulet voisivat muuttaa suuntaansa.

Herrasen hieno, tuulen tuiskuinen kampaus lässähtäisi, kun sade yltyisi. Vielä kuitenkin törröttivät ylvään punaiset hiukset asemassaan. Lukehan ei juuri ajatellut, miltä hänen hiuksensa näyttivät, kukaan ei ollut näkemässä häntä nyt.
Luken askeleet pysähtyivät patsaan kohdalle. Lyhyen miehen pää nousi ylöspäin, katsoakseen patsasta. Tällaistako hänen pitäisi palvoa? Tehdä kaikki niin kuin tuo patsaan kuvaama jumala halusi?
Sihahdus pääsi vihersilmän hampaiden välistä. Vähät hän mistään jumalista välitti, mutta ei voinut muuta kuin esittää.
Jos tarkemmin ajatteli, koko miehen elämä oli lavastettua, näyteltyä, kuviteltua. Kaikki oli pelkkää näyttämöä, mutta esirippu ei ollut laskeutuakseen. Hänen elämänsä oli suunniteltu, osat määrätty ja elämäntyö valittu. Mies itse ei ollut mihinkään asiaan saanut vaikuttaa mitenkään. Ehkäpä hän kapinoi sukuaan kohtaan näin. Ehkäpä.

Sade yllytti tahtiaan, mutta vielä se ei satanut kaatamalla, aloitteli vasta. Luke-Morton haki istumapaikan itselleen, istui siihen ja nosti katsettaan taivaalleen. Pelottava katse kohdistui pilviin, aivan kuin hän olisi näin vaatinut kuurosateen saapumista. Kai tämä jostakin terapiasta kävi. Tai sitten herranen oli vain tyhmä ja tahtoi itsensä keuhkokuumeeseen.

#Sätkynukke tänne näin \o#

Tylsää, tylsää ja vielä kerran tylsää. Aurinko näytti huonomman puolensa profiilistaan ja harmaat pilvet senkun loivat lisää ankeaa tunnelmaa maankamaran pikku asukeille. Kartanon tyttären vierellä harppoi palvelustyttö, joka yritti tarjota suojaisaa viittaa nuorekolle - siinä paremmin onnistumatta. Mitä iloa punaisista suortuvistaan olisi, jos kukaan rahvas ei saisi niistä omaa osaansa ? Oikeastaan ei täällä pahemmin ollutkaan ketään, mikä sai pienen ahdistuksen tunteen puristamaan kurkun päätään. Mitään hän ei pelännyt samalla tavoin, kuin suuria avonaisia paikkoja, eikä tämä keskus-aukio ollut kaukana siitä. Pari hassua ihmistä luikki parhaimmikseen alkavalta sateelta suojaan, kun fiksummat tapaukset eivät olleet pistäneet nokkaansa edes ulos tällaisellä säällä. Tämä aasa oli nimeltään Lancia, sievä aatelinen, joka oli lähtenyt pitämään hauskaa kaupungille kera kantoavun. Uusia tamineita ei ollut sattunut matkaan sen kummemmin, mutta jalkojen pakotus kyllä kieli monen ylimääräisen askeleen astumisesta.

Pahus! Nyt vasta alkoikin ripottelemaan. Nyrpistyneisyyden suorastaan kykeni lukemaan kasvoiltaan ja irveestään, joka tuli vähemmän soveliaana esille. Tämä ei saisi ilmeillä näin, ei ainakaan näiden työläisten ympäröimänä. Jopa palvelijatar näytti toruvaa sormen heristystä, joka sai Lancian puolestaan huokaisemaan raskaasti. Tätä oli kestänyt jo vuoden! Hän ei saanut elää niinkuin halusi, ja vapautensa oli yhtä kuin menetetty leikkikalu. Kaikki käytöstapansa oltiin hiottu jalokiven tavoin, eikä pientäkään inhimillistä lipsahdusta tunnuttu suvaitsevan arvostetussa Punapyökin -suvussa. Serkkupoikansa, siis se täysi verisukulaisensa, oli viimeksi tänäaamuna toitottanut nuorekolle, ettei tämän ollut hyvä loikkia alushameisineen pitkin kartanon käytäviä, vaikka kuinka olisi kadottanut rakkaimman hiuskampansa.

Mutta hetkinen nyt vain. Lancia jähmettyi niille sijoilleen huomattuaan Odin -patsaan juurella tutun näköisen nuorukaisen - ehkäpä liiankin tutun. Suloinen hymy kaartui kapeille huulilleen, eikä aikaakaan kun viimeisetkin arvokkuuden rippeensä olivat tuuleen temmattuja. Palvelijan oli turha yrittää hillitä nuoren neidon juoksuun kirmaamista hameen helmoista kiinni pitäen, sillä sen verran oli tuollakin arviointikykyä. Jos Lancia sattuisi erehtymään henkilöstä, niin olisi hän nolannut itsensä pohjattomaan kuiluun saakka, mutta jos asiat olivat päinvastoin, niin tämä kävisi nuorekon onnenpäivästä.
"Luke!"
Loikkaus ja aasatar löytyi ripustautuneena penkillä istuneen perheenjäsenensä kaulasta. Oikea tyyppi näytti olevan ainakin päällepäin kyseessä - ei sitä sitten tiennyt, oliko Lancia vaihteen vuoksi onnistunut hankkiutumaan ongelmiin.

[[Luvallinen autohitti mukana~. Täältä tulin o/.]]

Ah, tätä autuutta. Oma rauha ja kylmät sadepisarat. Mikään muu ei rauhoittanut kuin kylmä ja kova sadekuuro jos hermot olivat kireällä tai ajatukset pyörivät liian tiiviiseen tahtiin aivolohkojen sopukoissa.

Mutta miten yleistä. Heti kun Luke-Morton oli löytänyt rauhallisen paikan ja saavuttanut harmonian itsensä kanssa, joku tulee rikkomaan tämän täydellisen hiljaisuuden. Viime kerralla se oli ollut intiaanin puolikas, joka oli ottanut harvinaisen ärsyttävällä tavalla miehen hermoon, tällä kertaa kyseessä oli pajon pahempi asia, mitä Lukelle voisi tapahtua.
Ensin hän kuuli oman nimensä, melko tutulla äänellä, josta herran olisi pitänyt jo arvata toisen henkilöllisyys.
Mies ei ehtinyt mietteissään reagoida mitenkään, kunnes löysi jonkun naisen kapsahtaneena hänen kaulansa ympärille kuristamaan häntä. Halaushan se oli vain, mutta miehestä se tuntui selvältä murhayritykseltä. Luke kun juuri ei pitänyt halailuista tai muista tällaisista hellyyden osoituksista.

Nyt täytyi myöntää, että Luke ei tunnistanut puoliserkkuaan aivan alusta pitäen. Siitähän oli niin pitkä aika, kun hän oli toisen nähnyt tai edes antanut sijaa ajatella toista, puhumattakaan Lancian kasvojen muistelemisesta. Mies ei ollut ajatellut pitkiin aikoihin perhettään, ei lainkaan. Sotilaallisuus oli ollut hänelle kaikki kaikessa, mihin siinä perhettä tarvitsi.

Takaisin tähän hetkeen. Mies kun ei toista tunnistanut, heräsi kysymys, oliko toinen joku palkkamurhaaja vai mistä toinen hänen nimensä tiesi.
"Anteeksi, mutta voisiko neiti olla hyvä ja sel-..."
Lause jäi kesken, kun mies alkoi hiukan tarkemmin katsomaan toista. Tuoksu oli sama, punaiset kutrit oli samat, ääni oli sama ja käyttäytyminen oli aivan samanlainen kuin Luken puoliserkku.
"Lancia!"
Luken äänensävy ei ollut lainkaan täynnä jälleennäkemisen nimeä. Se oli ennemminkin epätoivoinen rääkäisy. Lukehan oli niin yrittänyt vältellä perhettään ja nyt näin summan mutikassa hän törmää puoliserkkuunsa, kohtalon ivaa tämän oli pakko olla!
Kurjasta päivästä oli tulossa entistä kurjempi miehen osalta. Miksi, miksi kaikista maailman ihmisistä juuri Lancia?

Ei siinä, etteikö Luke pitäisi Lanciasta, hän vain tietäisi tasan tarkkaan, mitä tuolla mummon suosikilla oli mielessään. Tuo vaatimalla vaatisi Lukea takaisin suvun kartanolle, jota ei tulisi tapahtumaan, ei ikinä!
Nyt ei ollut aika murehtia siitä, murhe oli tässä hänen kaulassaan ja tappaisi Luken kohta, jos asialle ei tehtäisi jotain.
Hampaitaan kiristellen mies rauhoitti itsensä, ettei ärähtäisi serkulleen, häntä kun lievästi sanottuna kyrsi tämä tilanne.
"Lancia. En saa henkeä."
Mies sanoi niin pehmeästi kuin osasi ja jatkoipa vielä.
"Päästä irti."
Luke oli lähes varma, että toinen vain kiristäisi otettaan ja halaisi miehen kuoliaaksi tällä menolla, eihän tuo nyt voisi ihanaisesta puoliserkustaan noin vain päästää irti.

Haa! Osoite olikin ollut oikea, sillä Luke näytti tunnistavan puoliserkkunsa, vaikka viime näkemästä olikin kulunut liki vuosi. Nuorekon mielestä toinen ei ollut muuttunut lainkaan, ainakaan luonteellisesti, sillä nuorukaisestahan tuli yksi puupölkky, kun oli saanut neidon ripustumaan kaulaansa. Kermainen hymy koreili aateliston kasvatin huulilla, kun otteensa vain kireni entisestään. Hänhän ei päästäisi irti ennen kuin olisi aivan pakko - mieluummin ei enää koskaan. Tämä oli niin kaivannut Lukea! Omaa kuuntelijaansa, joka oli katsonut peräänsä ja hoitanut punapään aina pois vaikeuksista niiden sattuessa tulemaan esiin ruman pärstänsä kanssa.
"Voi Luke! Siitä on niin pitkä aika!"
Kuinka ollakkaan, sivutti aasatar täysin puoliserkkunsa yritykset pyristellä karkuun sanojen voimalla. Se voisi kyllä olla ikävä ongelma, jos Lancia toden totta onnistuisi kuristamaan etäisen verisukulaisensa hellyydenosoituksellaan, joka sai varuillaan olevan palvelijan lähestymään viitta edelleen kouriinsa puristettuina.

Sade yltyi. Se kasteli maata pisaroillaan entistä nopeampaan tahtiin, jolloin märän rummutuksen saattoi kuulla aivan normaalillakin ihmiskorvalla. Kaikki oli kolmikon lisäksi kadonnut, nyt olivat siis vain he, tyhjä keskus-aukio ja Odin jylhä patsas. Tämän tajuamiseen kesti ehkä kauan nuorekolta, joka oli mennyt suorastaan sekaisin riemusta.
"... Hetkinen... Missä kaikki ihmiset ovat ?"
Aatelinen lopulta kysäisi ja helläsi hieman otettaan Lukean kaulan ympäriltä. Vihreä katseensa kävi ympäristöään läpi, oikein ahmi sitä löytääkseen yhden ainoankin merkin elollisesta olennosta. Oli myös hiljaista, ellei luonnon ääniä laskettu. Ei normaalia puheen sorinaa tai askelteen kapsahtelua vasten mukulakiviä.

Ahdistus kerääntyi kurkun päällä uudemman kerran, suorastaan oli tukahduttaa nuorekon siihen paikkaan. Pitkä inahdus karkasi huuliltaan, kun hän koitti vuorostaa napata puoliserkkunsa rinnuksista kiinni puistellakseen tätä ees taas.
"Täällä ei ole ketään! Mihin kaikki katosivat! Et kai sinä aio kadota taas ?!"
Oli se sitten raivoa, tuskastuneisuutta tai surua, mutta palvelijatar ei voinut antaa tämän jatkua. Hän laski kätensä Lancian olalle rahoittelevana, minkä jälkeen lepyttelevä ääni pääsi mukaan kehään.
"Lancia -neiti, ette voi käyttäytyä noin miesten edessä. Mitä arvostettu isoäitinnekin sanoisi, jos näki Teidät roikkumassa jossain rahvaassa kiinni ?"
Eihän pelkkä orjaallinen tyttönen voinut tunnistaa kartanottaren sukulaista - tuo oli tullut vasta taloon vähän aikaa sitten, kun toinen palvelustyttö oli päättänyt työaikansa pamahdettuaan rengille raskaaksi.

Voi ja Luke tulisi ilmeisesti katsomaan jälleen kerran vilkkaan puoliserkkunsa perään, tahtoi hän itse sitä tai ei. Koska jos mies yhtään Lanciaa tunsi, tarvitsisi Luke ihmeen, jotta hän voisi kadottaa tuon neitokaisen jäljiltään taas.
Viime kerralla temppuna oli toiminut äkillinen katoaminen, tällä kertaa se ei enää toimisi. Ja minne mies muka voisi paeta? Eihän pihalla ollut yhtään sielua. Jos aurinko olisi paistanut ja väkeä olisi ollut, olisi Luken ollut helppoa soluttautua ihmismassan sekaan. Toisaata, Lancia olisi varmasti silloinkin pysynyt sitkeästi kannoilla.

Luke ei saanut siis enää nauttia sadepäivästään, joka oli vasta yltymässä kurjuuteensa, voi kuinka hienoa.
Miehellä ei ihan heti sytyttänyt, miksi Lancia noin hysteeriseksi alkoi, kun ihmisiä ei ollut paikalla. Eikö ollut aika toden näköistä, että ihmiset menivät sisälle sadetta suojaan? Eikö Lancia sitä tajunnut.
Eihän herranen voinut muistaa puoliserkkunsa fobiaa, kun ei ollut miettinyt tuota vuoteen missään mielessä.
Lyhty kyllä syttyi Luken mielessä Lancian alkaessa huutamaan ja ravistelemaan miestä, eihän tuo voinut vastaankaan pistää, kun oli tukehtumaisillaan toisen halaukseen.
Nyt hän sen muistikin! Lanciahan kammosi avonaisia paikkoja. Tämä oltiin ennenkin koettu ja selvitty vaikeuksista huolimatta.

Kieltämättä Lancia veti Luken hiljaiseksi viimeisimmällä lauseellaan. Aikoisiko Luke taas jättää toisen? Vaikka tuo neitokainen oli sen sanonut paniikin omaisesti, sai se hiljaisen miehen miettimään tekojaan. Tosiaan, hän oli jättänyt avuttoman Lancian yksin, jättämättä mitään viestiä tai jäähyväiskirjettä raivon vallassaan. Olipa hän jättänyt kaikki todella töykeästi ja epätyylikkäästi, ei edes muistanut ihmisiä joista välitti.
Herranen ei vain tiennyt, mitä tuon olisi pitänyt tuntea. Anteeksipyyntöä? Eihän tuo osannut ajatella sellaisia, ei ollut ikinä pyytänyt mitään anteeksi, niin miksi nytkään osaisi sitä tehdä?

Palasipa tämä punapää takaisin maanpinnalle, kun kuuli palvelijattaren äänen ja vielä sen, mitä tuo sanoi. Luke ei voinut olla ottamatta itseensä tuota lausetta. Hänkö rahvas?
Miehen oli aivan pakko katsoa tuota naista pari kertaa myrkyn tappavilla silmillään päästä varpaisiin pariin kertaan, ennen kuin avaisi suunsa.

Lopulta hän nosti palvelijattaren käden pois Lancian olalta kahdella sormella, aivan kuin tuo olisi ollut jokin roska, joka häiritsi miestä aivan tavattomasti.
Eleensä jälkeen hän kietoi käsivartensa jo kastuneen puoliserkkunsa ympärille, silitteli tuon selkää ja hiuksia. Päättipä vielä painaa Lancian rintaansa vasten ja puhua pehmeällä äänellä.
"Ei hätää Lancia. En lähde yhtään minnekkään, olet turvassa luonani."
Luke lausui sanansa toisen korvan juureen, jotta toinen varmasti tuntisi ja uskoisi miehen olevan siinä hänen kanssaan.
Lempeä olemus muuttui jääkylmäksi, kun katse kohtasi palvelijattaren, nyt selviteltäisiin välit toisen kanssa.
Luke veti erittäin tekopyhän hymyn naamalleen ja tyhmäkin pystyi arvaamaan, että tuo oli aikomassa sanoa jotain sarkastista.

"Ah, taidat olla uusi palveluksessasi, kun et minua tunnista? Ei se mitään, ymmärrän toki. Mutta oletan, että olet varmasti kuullut mainittavan nimeni piireissä jossa pyörit. Anna kun kerron sen sinulle nyt vielä näin henkilökohtaisesti. Luke-Morton Reed Lancelot Andy-Claudinpoika esittäytyy."

Miehen äänensävy oikein pursusi ironiaa. Siitä pystyi havaitsemaan hänen loukkaantuneen olemuksensa ja vaikka mitä muuta, kun osasi etsiä. Hän oikein tahtoi, että tuo tyttö tuntisi olonsa typeräksi ja katuisi sanojaan syvästi, syvemmin kuin oli koskaan hävennyt yhtään mitään.

Se mitä Luke teki seuraavaksi, oli viimeisin asia, jota Lancia oli saattanut odottaa. Käsien kietoutuessa ympärilleen, tarjoutui lämmin syli ja turvallisuuden tunne joka sopukasta esille. Panikointinsa laantui hieman, oikeastaan jonkinlainen järkytyksen tapainen tuli korvaamaan sitä pariksi lyhyeksi hetkeksi - onnellisuus kävi ylitse kaiken. Lempeät sanat olivat piste I:n päälle ja saivat vain nuorekon henkäisemään syvään. Turvassa Luken luonna ? Todellako ? Mikään ei suoraan sanottuna voinut kuullostaa nyt paremmalta, kun omat kätensä löysivät paikkansa tarttumalla kiinni puoliserkkunsa puserosta.
"Ilahduttavaa kuulla se."
Tyytyi hän vain vastaamaan ja rutisti nyt rystyset valkeina kangasta kämmeniensä sisään. Mukana ollut palvelijatar kuin jäätyi siihen paikkaan, eikä ihme - hänenhän vastuulla nuori aatelitar oli, eikä Punapyökkien piireissä varmasti oltaisi tyytyväiseen huonoon palveluun, jonka tuo nainen nyt antoi päästettyään Lancian kirmailemaan oman mielensä mukaan. Vaan siihen Luke ei näyttänyt tarttuneen - toinen selvästi loukkaantui uuden tulokkaan kommentista, joka kohdistui arvoasemaansa.

"Älä viitsi olla noin ilkeä. Erehdyksiä sattuu."
Lancia ehätti ennen palvelijaa vastata sukulaisensa tiedusteluihin, samalla pelastaen apulaisensa nahan piirua ennen sen haavoittumista. Nuorekko nojautui etäämmälle miehestä, koittaen sitten laskea sormensa toisen poskelle nipistääkseen sitä. Kyllä tämä oli ah-aina-niin-ihana puoliserkkunsa, siitä ei pääsisi yli eikä ympäri. Samat ilkeilyt ja pahat kielenkäänteet selvästi säilyneet, eikä tuo ollut päässyt rupsahtamaan hovista poistumisensa jälkeen. Tosin, kuinka 19 -vuotias voisi muistuttaa petolinnun peräsintä, ellei ollut syntynyt sellaiseksi ? Se oli hyvä kysymys se.
"Mandla ei varmasti tarkoittanut pahaa."
Punapyökkitär heitti lyhyen vilkaisun olkansa yli, ja vuorostaan toruvan sellainen. Tästä ei pitäisi hiiskahtaa ainakaan Luken vanhemmille, hehän raivostuisivat kuullessaan, kuinka pelkkä kartanon työntekijä arvosteli heidän poikaansa.

Seuraavaksi sormi oli kohoamaisillaan tökkäisemään Luken nenänpäätä, sekin oli pysynyt suorana, vaikka lapsena temmeltäessä olikin sattunut yhtä sun toista. Hyvä esimerkki huonoista lapsuuden leikeistä olivat Lancian kädet, ne pahasti palaneet ja häpeäpilkkunsa. Sideharsot oli vaihdettava aamulla ja illalla, sekä puhtaus oli kaiken A ja O. Tapaturmasta oli jo vuosia, mutta yhä sen merkit näkyivät myös esineiden pudotteluna ja otteen yleisenä herpaantumisena. Hänen käsivoimansakin olivat suorastaan surkeat, koska naisen ei annettu enää tehdä mitään, joka kehittäisi näitä paremmiksi.
"Itseppähän olet ollut poissa niin kauan, karkulainen, milloin ajattelit palata kotiin ?"
Päänsä kallistui ja maanitteleva, suupieliä ylöspäin vetävä virne koreili pian kasvoillaan.
"Kaikkilla on ikävä sinua. Varsinkin vanhemmillasi."
Lancia jatkoi pälätystään, hän tuntui jo unohtaneen missä oli, koska puhetta piisasi kyllä. Sadekkaan ei häirinnyt, vaikka myöhemminhän siinä istuskelu kostautuisi pitkällä pedissä ololla, vilustumisen kourissa.

[[Uh, kun tuli tönkköä sepustusta. Koita Sassa -hyvä kestää n___n'']]

Erehdyksiä ja erehdyksiä, kaikilla ei vain ollut niihin varaa, ei etenkään palvelijattarella, joka oltiin palkattu tunnetun suvun leipiin. Ei edes Lukea tunnistanut. Mitäköhän toisenkin elämästä tulisi.
Toisaalta, kai Luke sai syyttää tuosta seikasta itseään. Vanhemmat eivät varmasti olleet kovin ylpeitä siitä, että heidän poikansa karkasi tuosta noin vain kartanon pihamaalta kuin pahainen teinipoika, joka voisi tehdä niin kuin itse lystäsi.
Lancian sanat saivat kuitenkin nuorekon nielemään kiukkunsa ja myrkylliset sanansa. Palautuipa nuorukaisen oma tyyni ilmekkin takaisin kalpakoille kasvoille.
"Voi eihän hän toki. Teki vain työtään."
Päätti vielä Andy-Claudin poika lausahtaa sarkastista äänensävyään hillitsemättä. Mutta nyt hän päättäisi olla nätisti, ihan näin puoliserkkunsa vuoksi. Miksi tätä toisen ilonhetkeä pilata sillä, että Lukea kiukutti tuo tökerö palvelusväki.

Niin, Luke ei aivan kamalasti ollut mielissään näistä hellyyden osoituksia joita hän sai Lancialta. Nyt poskea koski ja taisi punoittaakkin tuo mokoma. Morton ei voinut kuitenkaan ilkeillä serkulleen joka kävi lähes pikkusiskosta, loi tuolle hiukan toruvan sävyisen hymyn. Ei Luke nyt varsinaisesti vihainen ollut, mutta hän ei tosiaan ollut näiden lepertyjen ystävä.
Piti tuon nyt vielä nenääkin koskettaa, no kosketteleppa sitä nyt niin pärjäät taas 10 vuotta ilman. No ei sentään, kyllä Luke oli ihan onnellinen että näki serkkuaan taas, nyt vain pelotti, että alkaisi tulemaan piinaava koti-ikävä. Sitä mies ei halunnut, ei missään nimessä.

Kotiin. Niin tosiaan. Ei, ei Luke ollut vielä valmis palaamaan takaisin. Hänellä oli vielä jotain hampaan välissä kaiken sen salailun ja muun härdellin jäljiltä. Hän ei antaisi vielä anteeksi.
Kevyesti mies nosti puoliserkkunsa sylistään ja laski penkille alas. Itse hän nousi ylös, kääntyi Lancian puoleen ja tarttui hennolla otteella toisen pienistä, hauraista kätösistä kiinni.
Hän katsoi vihreillä silmillään tuota neitoa ja oletti toisen kuuntelevan tarkasti miestä.
"Minä tulen kotiin Lancian, minä tulen. Mutta en vielä, minulla on vielä jotain, mitä minun pitää tehdä."
Tuon jälkeen mies laski Lancian kädet takaisin toisen omaan syliin ja suoristi itsensä täyteen mittaansa, mitä hän vain itsestään sai.
"Älä mieti sitä, mene nyt kotiin tai vilustut."
Nuorukainen loi lämpimän hymyn, ikään kuin lämmikeeksi kotimatkaa varten, ettei serkku tosiaan paleltuisi tien reunaan.

Jopas puoliserkku osasi olla ivallinen ja ilkeä halutessaan. Palvelijatar suorastaan kitui omissa nahoissaan typeryyttään, taisi pelätä joutuvansa taivasalle, mikä oli aivan aiheellinen kauhukuva. Kyllä palvelijoita tuli ja meni pienemmistäkin mokista, joten voisi tämäkin tyttö kadota yllättäen. Se olisi sääli - Lancia oli nimittäin alkanut jo pitää Madlasta ja siitä, kuinka toinen jaksoi kuunnella häntä. Kenelläkään ei ollut pahemmin aikaa nuorekolle, joka mielellään puhua paasatti tunti tolkulla niitä näitä. Luke siirsi juuri punaverikön pois sylistään, kun tämä oli tiedustellut kotiin paluusta. Mitä, aikoiko puoliserkku taas paeta ? Toinen saisi olla varma, että Lancia roikkuisi tuon hihassa kiinni, mikäli nuorukainen edes harkitsi häipymistä..
Vaikka toisaalta, mikä hän oli estämään puoliserkkuaan, joka ei sanojensa mukaan ollut palaamassa vielä kartanolle. Hennot sormet puristivat hetken katkerina Luken omia ja katseessa oleva surkeus oli sanoin kuvaamaton. Älä mene, kaikilla oli ikävä - eikö se todellakaan hetkauttanut nuorukaista ?

Sade ropisi entistä kiivaammin vasten vaatteita, eivätkä hiukset olleet myöskään säästyneet veden littaavalta ominaisuudelta. Kädet irtosivat toisistaan ja Luke nousi täyteen pituutensa lämpimän hymyn suoden. Lancia puolestaan huokaisi hiljaa, käänsi katseensa maahan ja sitten takaisin nuorukaiseen, joka selvästi oli tekemässä lähtöä. Hyvä on.
"Minä menen, mutta tule pian perässä."
Heleä naurahdus purskahti valloilleen aasattaren huulilta, hänkin nousi jaloilleen. Palvelijatar kiiruhti oitis nostamaan aateliston vesan päälle hieman kuivemmaksi jäänyttä peitettä. Toinen sai vain nyökkäyksen kiitokseksi, sillä nuorekko vielä halusi keskittyä täysin Lukeen. Tämä pisti jokaisen uuden piirteen mieleen miehen puolikkaasta, pitäisihän hänen kuvata perheelleen varttunutta sukulaispoikaa!

Leiknir olisi varmasti näyttänyt hapanta naamaa, jos Luke olisi tullut neidon mukaan tältä seisomalta. Mokoma kakara, kiusasi aina Lanciaakin, eikä kukaan uskonut, kun aasatar yritti tuosta pirpanasta kannella.
"Näkemiin sitten vain."
Punapää aloitti uudestaan puhumisen ja ojensi kätensä nopeasti syleilläkseen vielä kerran puoliserkkuaan. Halaus oli lyhyt, mutta kertoi kyllä kuinka paljon Lancialla olikaan ollut ikävä toista.
"Pidä itsestäsi huolta."
Vielä suloinen hymy ja nainen lähti liikkeelle. Olisi aika poistua kohti kartanoa ja sen takkaa, jossa roihusi hyytyneitä jäseniä lämmittävä tuli. Tulessa oli turvan tunnetta ja sitä katsoessa pystyi muistelemaan kaikkia ihania tapahtumia elämänsä varrelta. Ken ties pääsisi Lukekin muisteloihin mukaan, vaikka tapaaminen olikin vasta suoritettu.

[[Peli jäi siis sovitusti tähän. Kiitoksia Sassa~<3]]