Pelokas kissapeto

//Joo, älä kysy otsikosta, vedin vaan äkkiä jtn randomia xDD Mutta siis, Aryaa tännepäin kaipailisin ^__^//


Gepardi asteli rauhattomasti Kaupungin-Puistossa. Eläin näytti jännittyneeltä, kuin olisi valmis lähtemään täydellä vauhdilla pakoon heti jonkun ilmestyessä. Tuo vaikutelma ei pettänyt, Slydden tosiaankin oli valmiina pelastamaan nahkansa keneltä tahansa uhkaajalta. Pienimmätkin rapsahdukset saivat hänet säpsähtelemään ja pelko sai hänet näkemään vihamielisiä vaaneja joka ikisen puskan takana. Niinpä suuren kissan hahmossa kulkeva mies koetti pysytellä mahdollisimman hyvin piilossa kasvuston suojissa ja liikkui niin äänettömästi, kuin vain kykeni. Aasa pysähteli usein ja antoi ruskeiden silmiensä katsella tarkkaan ympäristöään. Selkäänsä oli kiinnitetty tiukkaan kiedottu vaatemytty, jos hän joutuisi muuttumaan ihmiseksi niin ei tarvitsisi ainakaan alasti kulkea.

Mielessään animaagi kirosi katkerasti joutumista tähän tilanteeseen. Hän oli ollut rauhassa Sifin-Tornissa, vailla pelkoa, seuranaan useita viehättäviä aasaneitoja. Ja sitten hänen isänsä oli saanut päähänsä sen järjettömän ajatuksen, että Slyddenin pitäisi jollain tapaa osallistua aasojen ponnisteluihin tämän sodan voittamiseksi! Conryn oli raahannut vastustelevan poikansa erään aasojen komentajan luokse ja Slydden oli sentään onnistunut puhumaan itsensä pois sotilaan virasta. Kun nuorukaisen animaagius oli sitten tullut ilmi, oli komentaja keksinyt pistää hänet vakoilutehtäviin. Nekään eivät olleet miestä pahemmin houkuttaneet, mutta lopulta hänen oli ollut pakko suostua.

Ja vain isänsä typerän päähänpiston vuoksi Slydden joutui nyt asettumaan alttiiksi toisen killan sotilaiden aseille hiippailemalla täällä typerässä puistossa. Kunpa hän olisi edes muuttunut vaikkapa kissaksi, tai linnuksi, sellaisena eläimenä hän ei olisi herättänyt lainkaan huomiota. Gepardi sen sijaan ei todellakaan kuulunut kaupungin vakioeläimistöön. Slydden oli aina ennen ollut ylpeä eläinmuodostaan, mutta nyt vaikka rottakin olisi tuntunut paremmalta vaihtoehdolta. Ärtynyt animaagi yritti ajatustensa sijaan kiinnittää huomionsa ympäristöön, ettei vain altistuisi millekään vaaralle.

Puistossa haisi syksy. Tassut astuivat pehmeästi nurmikolle, korvat koettivat tavoittaa ääniä, mutta niitä ei juurikaan kuulunut. Satunnaisia oravia kipitti puissa, mutta linnut olivat jo kauan sitten vaienneet. Niiden konsertot sijoittuivat kevääseen, eivät syksyyn, jota nyt elettiin. Jokainen liikkuva eläin yritti herättää gepardin saalistusviettiä, oli kuin ne olisivat huutaneet kutsuvasti 'Tule ja pyydystä minut, syö minut!' vaikka sitä animaagi nyt viimeiseksi halusi tehdä, iljettävää. Siksi kissapedon katse kääntyikin usein taivaalle, joka oli vetänyt peitokseen harmaiden pilvien maton. Onneksi pilvet eivät sentään näyttäneet lupaavaan sadetta, ne olivat liian kevyitä kantamaan vettä sisällään.

Hetkinen! Ettei vain joku olisi lähestymässsä. Gepardin ryhti tuntui luhistuvan, aivan kuin se olisi yrittänyt painua aivan pieneksi ja huomaamattomaksi. Vaatenyytti heilahti päin kissapedon takaraivoa ja sain eläimen säpsähtäen pudistelemaan päätään ja heiluttelemaan korviaan. Hyvin hiljaa hiipien Slydden vetäytyi lähimmän pensaan suojiin, toivoen hartaasti, ettei tulija olisi ainakaan aseistautunut vaani. Vakoilut sikseen, kunhan selvittäisiin vammoitta. Lehtien suojassa piileskellessään animaagi ehti jo kehittää mitä hirveämpiä kauhukuvia hyökkääjistä, jotka hyökkäisivät julmasti aseitaan heilutellen ja harjoittaisivat kaameita julmuuksia. Gepardin korvat painuivat luimuun ja se vetäytyi yhä vain syvemmälle pensaaseen mielikuviensa pelästyttämänä.

//Haha : DD Huvittava otsikko tosiaan. Mut mie tuun kera outojen ideoineni ja rakastuneen Caligani~//

Matala kiroilu kuului Payonin kaupungin-puiston roskiksien läheltä. Jossain kaatui rämisten roskalaatikko ja sen jälkeen kuului yhä kovempaa kiroilua. Sitten hiljaisuus. Pari naksahdusta, uutta kiroilua ja lopulta askeleita. Pehmeä, paljaan jalan askel. Ääni, joka pääsi kun puu kopsahti kiveykseen. Normaali, puu... Normaali, puu... Ja näin jatkui kauan kunnes puiston keskiosastakin alkoi jo hahmottaa tuota vastaantulevaa, yhä hiljaiseen ääneen kiroilevaa naista.

Oli hämärtyvä ilta, aurinko välkytteli viimeisiään tummenevassa taivaanrannassa. Tuuli puhalsi kepeänä idästä, mutta ei kylmänä. Se sai putoavat lehdet muodostamaan pieniä pyörremyrskyjä maahan ja puut humisemaan sanattomia laulujaan. Kaupungijn-puisto oli nyt sodan aikaan yleensä tyhjillään. Vailla leikkiviä lapsia. Vailla kauniita puita, joiden pudonneet lehdet kerättäisiin maasta. Koko puisto tuntui kuolleen jo heti kun sota alkoi. Tuntui, ettei kukaan enää sinne ilmestyisi, mutta toisin kuitenkin kävi - puisto oltiin toivottu jätettäväksi rauhaan.

Caliga käveli kiroillen kohti puiston keskusosia. Puolihaltia heitteli roskia pois vaatteistaan ja iholtaan. Mikä päivä. murahdellen tuo otti viimeisenkin roskan yökötellen irti hiuskatraastaan. Miten näin saattoikaan käydä?
Kaikki oli mustaa sen jälkeen, kun hän oli alunperin kävellyt yhdellä kujalla, kun joku kolkkasi hänet. Pian hän olikin herännyt - ilman proteesiaan - aivan puiston kulmilta. Ja pah! Ne olivat heittäneet hänen ainoan proteesinsa roskikseen. Pitkän etsinnän jälkeen kuitenkin nainen oli sen löytänyt, onnekseen. Vaikkakin oli joutunut turhankin kauan etsimään proteesiaan tuosta saastaisesta roskapöntöstä. Kaikkea sitä pitikin osua tielle.

Päätään pudistellen puolihaltia seisahtui hetkeksi. Hän kuuli pehmeitä askeleita. melkein kuulumattomia tosin. Epäilys heräsi Caligan liikkeissä. Joku oli juuri varmasti piiloutunut pensaiden taakse. Hän voisi olla siitä lähes sataprosenttisen varma. Paitsi ei ehkä aivan, mutta kuitenkin. Mitä sillä oli väliä, jos joku siellä oli? Pah.
Päätään pudistellen Caliga hiipi - miten nyt proteesinsa kanssa pystyi - sinne, missä askeleet olivat loppuneet. Tietämättä oliko siellä mitään tuo nainen vetäisi pensaat alas ja kavahti taakse - suu auki möllöttäen.

"SINÄ!"
Caliga huudahti, hieman ärtymystä äänessään. Tuon gepardin hän kyllä tunsi. Slydden, se aasa jonka kanssa hän oli... Puolihaltia yritti olla muistamatta mitä hän oli tuon miehen kanssa tehnyt. Se oli jotain niin järkyttävää, että hän ei tosiaan halunnut juuri sillä hetkellä ajatella asiaa. Kunpa tuo vain... Katoaisi. Pois.
Tulennielijä sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne taas. Ehei. Tuo ei valitettavasti ollut unta, tuo näky. Slydden se siinä oli. Gepardina, piilottelemassa puskan takana.

//Sori pikkuruinen hitti .''D Ja joo-o, mul oli hauskanlainen inspiraatio kirjottaessa//

Lähestyvät askeleet yhdistettynä Slyddenin vilkaaseen mielikuvitukseen saivat animaagin lopulta niin pelästyneeksi, että hän sulki silmänsä ja lähetti kiihkeän rukouksen yläilmoihin, vaikkei yleensä jumalista piitannutkaan. Korviaan nuorukainen ei kuitenkaan voinut sulkea, niinpä hän kuuli kuinka askeleet vain lähestyivät hänen pensastaan. Jotain outoa noissa askeleissa taisi olla, kenties jotain tuttuakin, mutta peloissaan gepardi ei ajatellut sitä sen enempää.

Joku pysähtyi pensaan eteen ja nyt Slyddenin oli pakko taas avata silmänsä. Jalat hänen edessään näyttivät jotenkin tutuilta, mutta pelon kangistamat aivot eivät suostuneet yhdistämään niitä omistajaansa. Tuo joku hänen edessään veti pensaan oksat syrjään, huudahtaen sitten niin kovaa, että Slydden tuntui hyppäävän paikoillaan ilmaan säikähdyksestä. Samassa tunnistaminen välähti hänen aivoissaan, hänen edessään seisovan täytyi olla Caliga.

Slyddenin pää oli niin matalalla, ettei hän nähnyt Caligan kasvoja eikä siis havainnut tämän järkyttynyttä ilmettä. Nuorukaisen mielen oli vallannut vain helpotus, viimeinkin hän löysi jonkun, johon turvautua ja jonka selän taakse voisi piiloutua. Onnellisena kissapeto alkoi kiehnätä tulennielijän jaloissa ja koetti puskea tuota päällään. Tyytyväistä urinaa saattoi kuulla animaagin kurkusta, mikä onni tosiaan, että Caliga oli sattunut tänne hänen turvakseen! Mies ei tosiaan osannut aavistaakaan, että tulennielijän tunteet olivat kaukana ilahtuneesta.

Hieman rauhoituttuaan Slydden istahti maahan Caligan eteen, miettimään mitä nyt kannattaisi tehdä ja killittäen samalla naista vaaleanruskeilla silmillään. Olisiko parempi jatkaa kulkua eläinhahmossa vai pitäisikö muuttua ihmiseksi? Hetken pohdinnan jälkeen nuorukainen päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon, gepardin oli aina helpompi paeta ja säilyttää henkensä kuin ihmisen. Mutta tänne puistoon hän ei kyllä halunnut jäädä, lähes mikä tahansa muu paikka tuntuisi nyt paremmalta vaihtoehdolta. Niinpä Slydden nousi taas ylös, otti muutaman askeleen suuntaan, jossa arveli lähimmän portin olevan ja käänsi sitten katseensa Caligaan, yrittäen viestittää toivomustaan siitä, että toinenkin lähtisi liikkeelle.

Gepardin korvat heilahtelivat jatkuvasti ja pää kääntyili puolelta toiselle, katseen kiinnittyessä kuitenkin usein Caligaan. Häntä heilahteli laiskasti, ei enää lainkaan niin hermostuneesti kuin hetki sitten. Kun paikalla oli joku toinen, johon turvautua, ei Slyddeniä enää juurikaan pelottanut. Muttei hän kuitenkaan ehdoin tahdoin aikonut asettua vaaroille alttiiksi.


//Ei välttis mitään kovin huipputekstiä, kun on tähän aikaan kirjoitettu... >.< //

Caligan naamalta ei tuntunut valuvan pois tuo tyrmistynyt ilme vaikka hän kuinka tahtoi. Slydden. Slydden, oli siinä. Aivan hänen edessään. Piilossa puskan takana varmaankin sotaa. Ja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan kuin tuo ei olisi jättänyt häntä vaatteettomana tuntemattoman aasan kartanoon, vaikka mitä olisi sinä yönä tapahtunut. mitä tuo hullu mies oikein ajatteli?

Kun tuo gepardin tolvana alkoi kiehnata vasten tulennielijän jalkoja, nainen kavahti askeleen taakse. Hän ei halunnut tätä. Hän halusi pikemminkin pois. Mita tuo hullu animaagi oikein ajatteli? Että Caliga haluaisi suojella tätä sen jälkeen mitä se oli tehnyt? Oliko se nyt aivan järjiltään? Puolihaltia piti päänsä vaivoin kylmänä, kiristellen hampaitaan ja vetäen syvään henkeä. Gepardin turkki kutitti hänen vasenta jalkaansa, mutta nyt ei tosiaan tehnyt mieli alkaa nauraa. Jokin oli vialla. Jos Slydden kaipasi suojelusta, miksi se oli edes tullut ulos piilopaikastaan?

Caliga huokaisi syvään ja mietti mitä sanoa. Mutta ennen kuin aikoisi sanoa mitään, hän perääntyi pois tuon karvakasan pään ulottuvilta. Mikäkin kotikissa tuokin. Luuli voivansa lirkutella sen jälkeen, mitä ensin teki loukatakseen naista.
"Muutu ihmiseksi, sinä saasta. puhu minulle silmästä silmään."
Caliga sanoi rauhallisesti. Yrittäen huonolla menestyksellä pitää äänensä tasaisena. Hän oli raivoissaan. Sitä ei usein saatu nähdä tuolta niin leppoisalta tulennielijältä. Mutta nyt hän todella myönnettävästi oli raivoissaan.

Siitä olikin jo aikaa, kun hän oli ollut viimeksi raivoissaan. Eikä hän edes muistanut syytä siihen. Mutta nyt hän oli raivoissaan. Tuo mies oli todellinen pelkuri. Tokihan Slydden oli maksanut hänelle aterian - mutta sitten lirkutellut Caligan sänkyyn ja jättänyt sille tielleen. Ja se oli anteeksi antamatonta. Tai ainakin jotain, mitä tuo puolihaltia ei tulisi koskaan unohtamaan. Ja tuskin anteeksikaan antamaan. Oli hänenkin hyväuskoisuudellaan omat rajansa. Ja hänellä oli myös toki omat vahvat epäilyksensä, mikä Slydden oikeasti oli. Eikä se ajatus todellakaan lämmittänyt sydäntä.

//Kamalaa tekstiä tuli, anteeks ;___; Ja hirveen lyhyttä. Mut saaks Caliga vetää Slyddenii lättyyn seuraavas viestis? 8DD//

"Muutu ihmiseksi, sinä saasta. Puhu minulle silmästä silmään", Caligan ääni sai Slyddenin melkein pyllähtämään istualleen yllätyksestä. Nainen ei tainnut olla aivan yhtä innostunut tapaamisesta kuin animaagi. Tuo äänensävy ei todellakaan luvannut hyvää, nuorukainen oli kuullut sen ennenkin. Gepardi tassutteli hieman tiheämmän pusikon keskelle, hän kun ei aikoisi näyttäytyä kaikille aatamin asussa. Jotain rajaa sentään! Vähitellen kissapeto muuttui ihmiseksi ja nuorukaisen ajatukset työskentelivät ankarasti, yrittäen keksiä miten selvitä tästä. Hän tiesi kyllä hyvin, mistä Caliga oli suuttunut, nyt pitäisi vain keksiä sanat noiden syytösten torjumiseksi.

Vielä vaatteet ylle ja Slydden oli taas valmis astumaan kunnolla esiin. Tällä kertaa hänen asunsa oli hyvinkin arkinen, väriltään maanläheistä ruskeaa. Hänet oli kuitenkin lähetetty tänne vakoilutehtävissä.
”Voisitko sinä edes kertoa, mistä oikein olet vihainen, ennen kuin kovin hiillyt. Minulla ei nimittäin ole siitä hajuakaan, pelkään pahoin juoneeni liikaa viiniä sinä yönä. Ja aamulla tarkoitukseni ei suinkaan ollut jättää sinua yksin, olin aivan varma, että tulisit perässäni”, animaagi alkoi selittää palturia Caligalle ja puikkelehti samalla ulos pensaikosta, jääden tosin kuin sattumalta hieman etäämmälle, nojailemaan erääseen puuhun hyvinkin pahoittelevan näköisenä. Hän oli toisinaan saanut kokea vastaavanlaisia tilanteita ja tiesi kokemuksesta, että liian lähelle ei kannattanut uskaltautua. Äänensävy oli mitä uskottavin, vilpitöntä ihmetystä ja kenties juonne loukkaantumista, kun toinen tuntui syyttävän häntä syyttä suotta. Jälleen yksi näyttelemisen mestariesitys.

Täydellisen tyyni Slyddenin kuori ei kuitenkaan ollut. Hieman hän pelkäsi Caligaakin, mutta luotti kykyihinsä tuon hoitamisessa. Enemmän hän kuitenkin oli huolissaan mahdollisista paikalle osuvista sotilaista. Hän ei tosiaankaan haluaisi kuolla tänne miekanterä vatsassaan, tai mikä vielä pahempaa, joutua vaanien vangiksi kokemaan mitä hirveämpiä kidutuksia. Jo ajatuskin puistatti. Niinpä nuorukainen loikin välillä hieman hermostuneita silmäyksiä ympäristöönsä, vaikka naamioikin ne parhaansa mukaan vain satunnaisiksi katsahduksiksi.
”Kenties olisi turvallisempaa puhella jossain muualla...” animaagi totesi, melkein kuin itsekseen. Mikä siunaus olisikaan, jos Caliga tietäisi jonkin turvallisen paikan tässä lähettyvillä.


//Lupa lättyynvetoon on annettu jo ajat sitten, hyödynnä se sitten kun siltä tuntuu : D
Eikä tuollasta hyvää tekstiä saa väittää huonoks!//

//Lättyynveto-operaatio <33~//

Caliga katsoi kylmin silmin, kun tuo gepardi vetäytyi pusikkoon selvästi vaihtamaan muotoaan. No, ei kyllä tuo puolihaltiakaan välttämättä olisi tahtonut nähdä tätä miestä alasti. Ainakaan siinä paikassa tai sillä hetkellä. Tuollainen ruipelo ei ollut varmaan edes lihaksikas - vaikka myönnettävästi ei ollut tämä tulennielijäkään. Yksinkertaisesti, ensimmäinen mies jonka hän näkisi alasti - hän ei tosiaankaan missään nimessä halunnut sen oleva tämä hullu animaagi.

Slyddenin kommenttia hän ei suostunutkaan uskoa. Miten tuo kuvitteli, että hän nielaisi sellaisen valheen? Oliko tuo mies nyt aivan sekaisin. Melkein jo täristen vihasta Caliga otti askeleen eteenpäin ja puristi kätensä nyrkkiin, melkein jo lyöden tuota valehtelevaa myrkkykäärmettä. Hän myönnettävästi itse piti tuosta vertauksesta.
"SINÄ! Ensin lirkuttelet minut juomaan viiniä jonnekin... Minne lie, sitten murtaudut kanssani kartanoon ja viettelet sänkyyn kanssasi! Aamulla juokset pois kuin minua ei olisikaan! Olen puujalkainen tulennielijä, kuvitteletko että lähtisin sen jälkeen tuollaisen saastan valehtelijan perään?"
Caliga huusi. Hän ei pitänyt huutamisesta, koska ei tehnyt sitä usein. Mutta nyt hän huusi oikein sydämensä kyllyydestä. Pystymättä hillitsemään itseään, kun sille ei ollut syytä.

"Ja miksiköhän herra haluaa keskustella muualla? Ehkä koska olet saasta petturi joka pakenee vain piittaamatta mistään muusta kuin itsestään ja omasta karvaisesta nahastaan!"
Caliga huusi nyt aivan naama punaisena. Hän otti pari askelta eteenpäin ja oli nyt jo aivan puun juurella. Hetken hän mietti, mitä tekisi. Hän ei ollut koskaan koutunut tekemään selvää miehistä. No, kerta se oli ensimmäinenkin...
... Caliga nosti nyrkkinsä ja löi miestä kasvoihin. Lujaa. Niin että lyöjääkin jo sattui rystysiin. Ai että se kyllä tuntui hyvältä. Ja hän toki löi toisenkin kerran. Silkasta raivosta tuota miestä kohtaan.

"Siinä jotain mitä sinä ansaitset!"
Caliga kivahti ja piti tiukasti kätensä kiinni ettei aiheuttaisi tulipaloa. Joka sekin oli aika lähellä tapahtua. Mutta tilanteihin tottunut puolihaltia sai itsensä kuriin.

Slyddenin pettymykseksi hänen sanansa eivät oikein tainneet upota Caligaan. Tyyntymisen sijaan naisen viha näytti vain yltyvän entisestään ja pieni osa animaagista alkoi jo ehdotella vetäytymistä vieläkin turvallisemman etäisyyden päähän. Mies kuitenkin pakottautui pitämään itsensä tyynenä ja pysytteli paikallaan, ulkoisesti yhtä rentona kuin ennenkin.
"SINÄ! Ensin lirkuttelet minut juomaan viiniä jonnekin... Minne lie, sitten murtaudut kanssani kartanoon ja viettelet sänkyyn kanssasi! Aamulla juokset pois kuin minua ei olisikaan! Olen puujalkainen tulennielijä, kuvitteletko että lähtisin sen jälkeen tuollaisen saastan valehtelijan perään?" Caliga huusi ja Slydden puoliksi uskoi hiustensa lepattavan pässään tuon äänen voimasta.
"Oletko sinä nyt aivan varma tuosta sänkyosiosta, kenties muistisi vain tekee tepposet. Sinäkin taisit juoda aika paljon silloin", Slydden selitti, yrittäen vieläkin luikerrella itsensä vapaaksi tulennielijän syytöksistä.

Animaagi ehdotti vielä varovaisesti siirtymistä jonnekin muualle, mutta siitäkin Caliga vain tulistui yhä lisää.
"Ja miksiköhän herra haluaa keskustella muualla? Ehkä koska olet saasta petturi joka pakenee vain piittaamatta mistään muusta kuin itsestään ja omasta karvaisesta nahastaan!" nainen huusi ja astui joitakin askeleita Slyddeniä lähemmäksi, saaden nuorukaisen nyt tahtomattaankin ottamaan askeleen taaksepäin. Itsesuojeluvaisto, joka muutenkin rullasi Slyddenillä ylikierroksilla, huuti nyt vaativaa kehotusta vetäytymiseen ja oman nahan suojaamiseen.

Animaagi aikoi taas avata suunsa, kun Caligan nyrkki mäjähti hänen naamaansa ja nyt mies hoiperteli typertyneenä muutamia askeleita. Tätä hän ei ollut osannut odottaa, kukaan ei ennen ollut lyönyt häntä. Itse asiassa Slydden ei ollut varmaan ikinä elämänsä aikana tuntenut fyysistä kipua, niinpä tuo lyönti tuntui hänestä aivan sietämättömältä. Mitä hirveää julmuutta tämä olikaan Caligan taholta! Ja sitten vielä toinenkin lyönti, nyt animaagin molemmat posket heloittivat aivan punaisina lyöntien jäljiltä ja hiljaa voivotellen hän painoi niitä käsillään, tajuamatta yhtään olla kiitollinen siitä, ettei ollut murtanut nenäänsä tai muuta vastaavaa.

"Siinä jotain mitä sinä ansaitset!" Caliga vielä kivahti ja nyt Slydden tuijotti häntä peittelemättömän hämmästyneenä, miehen tavallisesti niin sitkeässä istuva kuori oli kadonnut sen siliän tien yllätyksen ja kivun viemänä. Itsekseen ruikuttaen animaagi vaipui puun juurelle istumaan ja voivottelemaan kohtaloaan, jatkuvan mutinan joukosta saattoi erottaa joitakin ilmauksia, kuten "jästipäinen nainen", "ei ymmärrä mistään mitään" ja muita vähemmän mairittelevia mutinoita. Slydden kuitenkin toivoi, ettei Caliga saanut niistä selvää, ties mihin nainen sitten olisi yltynyt.

"En minä tätä ole todellakaan ansainnut, sinä olet ymmärtänyt kaiken aivan väärin, ei sinulla ole oikeutta tähän, voi tätä kurjuutta ja kärsimystä..." Slydden korotti äänensä Caligan kuuluviin, vaikka puhe painuikin pian takaisin tasaiseksi voivotteluksi. Nyt animaagi ei jaksanut edes ajatella puistossa mahdollisesti liikkuvia sotilaita, kaikki hänen huomionsa oli hänen kärsineissä kasvoissaan ja niissä tykyttävässä kivussa.

"Ja sinäkö väität, ettet itse juonut itseäsi humalaan?"
Caliga kysyi pirullisen viiltävästi Slyddeniltä tämän kieltäessä sänkyyn menon. Jos katse, tai sanat voisivat tappaa tuo saastainen mies olisi varmaan kuollut jo siihen paikkaan. Selvästihän tuo gepardi yritti luikerrella itsensä ulos vastuusta, mutta tämän puolihaltian päätä ei niin vain käännettykään. Joka oltiin kyllä huomattu jo monessa käänteessä. Ja tämä tilanne alkoi tosiaan käydä hänen hermoilleen.

Caliga katsoi melkein voitonriemuisena kun Slydden horjahteli muutamia askeleita taaksepäin. Varmasti melkein pökertyneenä hänen lyönnistään. No, ainakin se oli mennyt oikeaan osoitteeseen. Paitsi että tuota haltiaa alkoi vähitellen sattua käteen tuo lyöminen. Mutta hällä väliä, hän oli saanut kostonsa. Paitsi että tämä nyt oli vain lämmittelyä. Tulennielijä avasi ja sulki nyt naksahtelevaa nyrkkiään irvistys naamallaan. Slyddenin ilme oli kullan arvoinen, vaikkakin varmaan pian turvonnutkin.

Caliga katseli hieman omahyväisenä vähän ohi nyt maassa istuvasta Slyddenistä. Häntä ei nyt kiinnostanut ajatella, vaikka kuulikin kaikki ne solvaukset, niitä solvauksia. Hän oli aivan liian tyytyväinen itseensä ajatellakseen moista. Jätkien lyöminen oli kylläkin yllättävän hauskaa jos siltä kantilta ajatteli.
Caliga käänsi mulkoilevan, halveksivan katseen jälleen Slyddeniin. Miten tuo edes kehtasi enää valehdella hänelle? Vaikka tuo varmaankin tiesi tarkalleen mitä oli tehnyt. Mutta eihän nuo hullut, naisista piittaamattomat syämensärkijät mistään välittäneet - korkeintaan itsestään. Ei naisista, joita he pettivät. Ei lapsista jotka eivät koskaan ehkä saaneet tuntea isäänsä heidän takiaan. Ehei. Vain itsestään ne piittasivat, ja jopa tuo hyväuskoinen puolihaltia ymmärsi sen.

"Ja millä ilveellä kuvittelit tällä kertaa luikertelevasi karkuun totuudelta?"
Caliga sanoi yhä viiltävämmällä äänellä ja katseli jäätävästi tuota miestä. Miestä joka vain vaikersi maassa, tietämättä edes oikeastaan mitä oli aiheuttanut. Tajuamatta että todella ansaitsi ne lyönnit. Säälittävää. Kerrassaan yököttävän, rasittavan säälittävää.
"Tuo on säälittävää."
Caligfa lopulta sihahti ääneen ja laittoi kädet lanteillensa odottaen vastausta kärsimättömästä. Tuskin hän kovin pelottavalta laihoine kehoineen ja puujalkoineen näytti, mutta hällä väliä.

"Ja sinäkö väität, ettet itse juonut itseäsi humalaan?" Caliga kysyi Slyddenin epäiltyä, että alkoholi oli sekoittanut naisen pään.
"No enhän minä nyt niin sanonut", animaagi totesi rauhallisesti. Hän tosiaan oli myöntänyt asian hetki sitten. Vaihdettiin muutamia sanoja olinpaikan vaihtamiseen liittyen ja sitten tulennielijän nyrkki mäjähti kähdesti nuorukaisen naamaan, saaden tuon voivotellen painumaan istualleen puuta vasten.

"Ja millä ilveellä kuvittelit tällä kertaa luikertelevasi karkuun totuudelta?" naisen sanat kantautuivat animaagin korviin miehen jatkuvasta nurinasta huolimatta. Slydden ei vastannut, hänestä oli nyt aivan oikein säälitellä itseään. Kuinka julma nainen Caliga olikaan!
"Tuo on säälittävää", kuului käärmemäinen sihahdus, joka lopulta sai nuorukaisen vaikenemaan. Joissakin tilanteissa sääli oli vain hyväksi, säälivät naiset olivat helppo pala, he halusivat ottaa kovia kokeneen raukan siipiensä suojaan. Mutta Caligalta tuskin saisi sellaista sääliä, ilmeisestikin vain halveksuntaa. Slydden kohotti ruskeiden silmiensä katseen hetkeksi mittailemaan tulennielijää ja kapusi lopulta pystyyn, puistellen pahimmat roskat vaatteistaan.

Lähettyvillä oli pieni lähde ja animaagi suuntasi askeleensa sitä kohden. Hän oli nyt kääntänyt selkänsä Caligalle ja huokaisi syvään.
"En ole varma mitä tein silloin, mutta... Pyydän anteeksi. Taisin tosiaan loukata sinua", Slydden sanoi melko hiljaisella ja pahoittelevalla äänellä, kyykistyen sitten lähteen rannalle. Taskustaan mies vetäisi kankaisen nenäliinan, uitti sitä kylmässä vedessä ja painoi sen sitten poskelleen. Helpotti edes hieman.
"Mutta halusin tosiaan nähdä sinut vielä uudestaan", mies sanoi yhä hiljaa puhuen ja käänsi katseensa Caligaan. Ja ensimmäistä kertaa tämän keskustelun, oikeastaan koko elämänsä aikana Slydden ei ollut aivan varma, kuinka totta hänen sanansa olivat.

Slydden taisi tosiaan näyttää aika säälittävältä, kovaa vauhtia turpoavat posket, kasvoille painettu märkä liina ja surumielinen katse, joka tuntui ilmaisevan syvää katumusta ja joka anoi anteeksiantoa niin kovin hellyyttävästi.
"En ole koskaan tuntenut samoin ketään muuta naista kohtaan. Ja nyt olen kai typeryyksissäni pilannut kaiken", animaagi sanoi ja painoi katseensa maahan, ottaen sitten muutamia askelia lähteen laitaa pitkin, selkä jälleen käännettynä Caligaa kohden.
"Kenties minut on vain tuomittu elämään yksin", Slydden totesi, katse kohotettuna jonnekin kaukaisuuteen. Toinen syvä huokaus ja mies kyykistyi jälleen kastamaan nenäliinaansa lähteessä, kohottaen sen sitten toiselle poskelleen. Animaagi otti vielä muutamia askeleita, kuin mietteissään, hartiat painuneina ja koko olemus aivan lyötynä. Ja sitten ymmärrystä, kumppanuutta, rakkautta anova katse kohosi jälleen lähteen toisella puolella olevana Caligaan.


//Slydden pistää tosiaan show'n pystyyn välttyäkseen uusilta lyönneiltä... xD//

Slyddenin tekopyhäinen, ärsyttävä rauhallisuus pureutui Caligan mieleen kuin myrkky. Eikä hän pitänyt siitä. Se kasaantui kamalaksi palaksi kurkkuun, joka esti toista hengittämästä. Vertauskuvallisesti. Kyllähän tulennielijä henkeä sai, mutta se alkoi käydä työlääksi kun hän samalla yritti puhkua vihaa ulos. Hankalaa, mutta kyllä hän siinäkin jotenkin onnistui - aina oli onnistunut.
"Myönnät juoneesi viinaa, ja väität että minä olen yhä se joka tässä ei ole täysijärkinen asian suhteen."

Caliga sanoi uhkuen yhä suurta ärtymystä. Eikä hän viitsinyt vaivautua peittämään sitä yhtään, sillä hän oli nyt kertakaikkiaan raivoissaan. Eikä se ollut hyvä merkki, varsinkaan kun hän ei ollut ollut niin suuttunut kellekään aikoihin. Joka taas tarkoitti, että kun kerran suuttui niin piti päästää kunnolla höyryjä ulos - muun muassa lyöden toiselle paksut posket joilla tuskin sai puhuttua.

Caliga seurasi murhaavalla katseellaan Slyddeniä joka kampesi itsensä ongelmien myötä ylös maasta. Ja käveli näemmä kohti lähdettä. Pientä, melkein puiston keskellä olevaa lähdettä. Mies otti nenäliinan - NENÄLIINAN! - taskustaan ja painoi sitä kylmänä kääreenä poskiaan vasten. Säälittävää, mutta tosiaan tulennielijä itse olisi varmaan siinä tilanteessa tehnyt samoin. Miehen tyynnyttely-yrityksille nainen vain tuhahti ja käänsi katseensa tuohon mieheen - yhä murhaavana ja halveksivana.
"Ai että loukkasitko? Miten sinä edes kehtaat kysyä tuota! Ja vieläpä yrität pyytää anteeksi. Ja väität halunneesi tavata minut - sinä-saastainen-sydämen-särkijä-pelkuri!"
Caliga kivahti miehelle ja mulkaisi tätä pahasti. Hän kyllä oli loukkaantunut - ja syvältä. Juuri kun hän oli ehkä jopa kuvitellut löytäneensä kunnollisen miehen joka ei halveksisi häntä.

Mutta Slyddenin viimeisimmät sanat saivat jonkin kellon kilahtamaan Caligan päässä. Ehkä Slydden todella välitti hänestä. Suuri ehkä, mutta silti. Tulennielijä ei ihme kyllä haistanut valhetta miehen äänessä. Totuus oli vain hukkunut hänen tajunnastaan vihan myötä. Mutta nyt hän tajusi, että piittasi sittenkin tuosta miehestä. Omalla tavallaan. Hetken mielijohteesta Caliga lähti kävelemään hitaasti kohti tuota miestä.
"Että kehtaatkin."
Caliga mutisi itsekseen, otti nopeampia askeleita ja kumartui ottamaan liinan pois miehen kasvoilta...

... Caliga ryntäsi Slyddenin luo, veti tämän ylös ja suuteli tätä. Painoi hieman epäröivät huulensa miehen omiin ja tarrasi käsillään Slyddenin ympäri. Ja hetken sekunnin verran mietti, miksi ihmeessä tekikään niin. Ehkä heidän kahden välillä oli tosiaan tapahtunut jotain.

//Perhana kuinka söpöä xDD//

"Ai että loukkasitko? Miten sinä edes kehtaat kysyä tuota! Ja vieläpä yrität pyytää anteeksi. Ja väität halunneesi tavata minut - sinä-saastainen-sydämen-särkijä-pelkuri!" Caliga kivahti Slyddenin pyydettyä anteeksi tekojaan ja kerrottua halunneensa tavata naisen uudelleen. Tuon lausahduksen jälkeen animaagi lausui jälleen joitakin sanoja, antaen murheen suorastaan paistaa olemuksestaan. Suurimmaksi osaksi tämä kaikki oli vain näyttelemisen mestariteos, mutta omaksikin hämmästyksekseen nuorukainen sai huomata, että pieni osa hänestä tosiaan seisoi niiden sanojen takana. Oikeastaan se sai hänet jopa hieman säikähtämään, ei kai vain hän ollut menettämässä sydäntään? Aivan ennenkuulumaton ajatus! Ei, Slydden tahtoisi tosiaankin pitää huolen siitä, ettei ikinä hairahtuisi johonkin rakkauden kaltaiseen tunteeseen. Eihän mies osannut arvatakaan, kuinka vaikeaa sellaisesta tunteesta olisi päästä irti, kun se oli kerran vienyt pienenkin palan sydämestä.

Mutta näytti Slyddenin sanoilla olevan jotain vaikutusta Caligaan, tuon vielä äsken niin vihanhehkuinen olemus alkoi muuttua ainakin hieman rauhallisemmaksi. Nainen alkoi kävellä animaagia kohden ja tarkoilla korvillaan nuorukainen saattoi erottaa hiljaa mutistut sanat. Tuosta ei vielä tiennyt, mitä oikein seuraisi. Kenties uusia lyöntejä, kenties aasa oli onnistunut vakuuttamaan Caligaa sanoillaan edes hieman.

Rehellisyyden nimissä Slydden ei ollut varautunut tulennielijän seuraavaan tekoon. Nainen oli kietonut kätensä nuorukaisen ympäri ja painanut huulensa suudelmaan toisen huulia vasten. Miehen hämmästystä kesti vain pikkuruisen hetken, sitten hän vastasi tuohon suudelmaan ja kietoi myöskin toisen kätensä Caligan laihan vartalon ympäri, toisen upotessa sivelemään tulenvärisiä hiuksia. Tämä tuntui tosiaan paljon paremmalta kuin se ensimmäinen humalassa vaihdettu suudelma.

Suudelman jälkeen Slydden katseli hieman hymyillen Caligaa, kovin kummoista ilmettä hän ei kyllä kipeine poskineen saanut aikaan.
"Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta sinä tosiaan olet kaunis", mies sanoi lempeästi ja antoi kätensä siirtyä naisen leuan alle.
"Toivon vain että voit joskus antaa minulle anteeksi..." nuorukainen jatkoi hiljaa ja käänsi katseensa hieman sivuun, itse asiassa näytti jopa siltä että hänen silmänsä olisivat hieman kostuneet.
"Mutta tahdon sinun tietävän, että taidan tosiaan rakastaa sinua", Slydden jatkoi vielä, katsoen nyt suoraan naisen sinisiin silmiin.


//kiirus tuli, anteeksi >.< //

//Eipä mitään ^____^//

Caliga oli hyvin onnellinen nyt, siinä saadessaan vastausta omaan suudelmaansa. Sillä samalla pirullisella sekunnilla hän ymmärsi rakastuneensa tuohon mieheen. Vaikka oli tavannut tämän vasta kerran ennen ja tuo oli hänet pettänyt. Mutta tuo kaikki tuntui unohtuvan sinä hetkenä kun heidän huulensa yhtyivät ja kumpikin heistä ainakin tuntui tuntevan samoin toisiaan kohtaan.

Tuntui jokseenkin... Hyvältä, kun Slyddenin toinen käsi oli kietoutunut Caligan ympäri ja toinen siveli hänen hiuksiaan. Se oli ensimmäinen kerta kun kukaan oli ennen tehnyt sitä hänelle - ja siksi se tuntuikin niin jumalattoman ihanalta. Vaikka sitä oli kaiken sen kokeman jälkeen hitusen hankala myöntää. Caliga vain antoi ajan ottaa ja tulla. Hän nautti siitä tilanteesta, eikä halunnut päästää irti. Tältä rakkaus siis tuntui - ei se ollutkaan niin kamala asia.

Caliga siirsi kasvoilleen suloisen hymyn sen jälkeen, kun he olivat erottautuneet toisistaan. Tulennielijä sai pian huomata Slyddenin hieman kylmän käden leukansa alla. Kerrankin hän kuunteli uskoen miehen sanoja, eikä jaksanut ärjyä enää. Se tuntui niin kovin hyvältä, seistä siinä tämän miehen otteessa. Puolihaltia antoi oman toisen kätensä nousta miesten kasvoille, hellästi turvonneen posken päälle ja antoi hymynsä vain levetä entisestään.
"Olet tosiaan ensimmäinen joka on sanonut minua kauniiksi..." Caliga sanoi hieman huvittuneena ja huokaisi lyhyesti katsoen yhä Slyddenin kauniisiin silmiin. "Ja kyllä sinä saat anteeksi. Minä itse pyydän anteeksi että löin. Ja tunteillasi tosiaan on vastakaikua..."

Caliga melkein kuiskasi viimeisen lauseen, käsi yhä sivellen Slyddenin pahasti turvonnutta poskea. Oikeastaan hän ei katunut tekoaan - sillä muussa tilanteessa hän olisi hakannut Slyddenin varmaan kuoliaaksi sen jälkeen mitä tuo oli tehnyt. Mutta hän oli rakastunut, joka tosiaan muutti tilannetta hitusen verran. Tarpeeksi siihen, että hän saattoi antaa anteeksi miehen teot.
"Mutta lupaa, ettet tee enää niin, lupaathan."
Caliga kysyi kohottaen hieman kulmiaan, mutta antamatta hymynsä lipua pois huuliltaan. Se tuntui nyt niin hyvältä - hymyillä siinä ensirakkautensa käsien syleilyssä. Tietäen lähes varmasti että myös toinen heistä rakasti häntä.

Caligan käsi Slyddenin poskella aiheutti miehelle melko ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hän piti naisen kosketuksesta, toisaalta se tuntui melko ikävältä aristavassa poskessa.
"Olet tosiaan ensimmäinen joka on sanonut minua kauniiksi..." tulennielijän sanat saivat hieman kysyvän ja huvittuneen ilmeen nousemaan animaagin kasvoille, tokihan nyt jonkun oli täytynyt niin aiemminkin sanoa.
"Ja kyllä sinä saat anteeksi. Minä itse pyydän anteeksi että löin. Ja tunteillasi tosiaan on vastakaikua..." Caliga vastasi Slyddenin anteeksipyyntöön ja sitä seuranneisiin sanoihin. Nyt hetken niin surullisilta näyttäneet kasvot tuntuivat suorastaan hehkuvan iloa ja hymy palasi huulille, vaikkei ilme edelleenkään ollut kovinkaan leveä. Nuorukaisen poskilla kun ei nyt oikein hymyilty.

"Mutta lupaa, ettet tee enää niin, lupaathan", nainen pyysi.
"Minä lupaan", animaagi vastasi hymyillen, puhuen tällä kertaa jopa täysin todenmukaisesti. Ei hän enää uudestaan moista temppua aikoisi tehdä, asiathan olivat paljon mielenkiintoisempia selvin päin. Toinen käsi kohosi sipaisemaan hiuksia Caligan kasvoilta, toisen pidellessä yhä naista vyötäisiltä. Suudelma, tosin ei kovin pitkä sellainen, löysi tiensä naisen huulille, kuin vahvistaakseen juuri lausutun lupauksen.

"Meidän varmaan kannattaisi yrittää löytää jokin hieman suojaisampi paikka. Täällä olemme kuin tarjottimella, enkä tahdo että sinulle sattuu jotain", Slydden sanoi sitten hieman huolestuneena, vaikka todellisuudessa hän oli kyllä enemmän huolissaan itsestään kuin Caligasta. Sellainen oli kuitenkin aina hyvä naamioida huoleksi seuralaisen vuoksi, yrittihän animaagi kuitenkin mahdollisimman hyvin pitää yllä huomaavaisen herrasmiehen imagoa, tietysti hieman seurasta riippuen. Mutta useimpia naisia juuri se tuntui houkuttavan.

Yhä kättään Caligan vyötäisillä pitäen Slydden lähti kulkemaan päämäärättömästi pitkin puistoa, toivoen että he pian osuisivat johonkin turvalliseen paikkaan puistossa tai sen ulkopuolella.
"Onko sota-aika ollut sinulle kovinkin vaikeaa?" animaagi kysyi kävellessään tulennielijältä hieman huolestuneella äänellä. Mies ei muistanut Caligan kiltaa, eikä ollut edes aivan varma tiesikö siitä, mikä oli häneltä epätavallista huolimattomuutta. Ruskeasilmäinen saattoi kyllä arvata, ettei toinen ollut aasa, mutta ei toinen välttämättä vaanikaan ollut, olihan killattomiakin. Ja killattomien jos keiden olisi vaikea löytää turvapaikka sodan aikana, vaikka vaikeaa se olisi varmasti vaaneillekin. Olihan heitä melko suuri joukko ja turvaa tarjolla vain rajallisesti.


//En nyt tiiä oikein mitä tuli kun tuntu että sain repimällä repiä itestäni tekstiä... >.< //

Ensimmäistä kertaa Caliga pystyi sanomaan Slyddenin puhuvan totta. Mies todella lupasi ettei tekisi toista niin. Se oli hieman outoa, sillä yleensä tuo tulennielijä ei havainnut valehtelijaa totuuden puhujasta... Mutta nyt jotenkin sen vaistosi jopa noiden turvonneiden ja jäykkien poskien alta. Sitä se rakkaus tuntui teettävän - pitäviä lupauksia ja mustelmia alkutakertelujen alla. Jos sitä nyt aivan vielä rakkaudeksi olisi edes voinut nimittää. Mutta siltä se tuntui ainakin tuon puolihaltian mieleen.

"Sinä lupaat, ja minä pidän huolen ettet petä lupaustasi."
Caliga sanoi hieman virnistäen ja naurahti kolkosti. Mutta puhui itse aivan yhtä paljon totta tämän sanoessaan kuin Slydden äsken. Tuntui siltä, että tuon miehen lepertelyt monien naisien kanssa tulisi loppumaan, ainakin jos se riippuisi siitä tulennielijästä. Ellei mies sitten väen vängällä tahtonut lisää turvonneita kehonosia ja luuvitosia.
Caliga hymyili yhä, kun Slydden sitten sipaisi villiintyneen otsatukan hänen kasvoiltaan ja antoi uuden suudelman. Se tuntui niin hyvältä... Niin aidolta. Ja vieläpä tuntui sinetöivän miehen aiemmin ilmoille lausutun lupauksen. Tai ainakin niin tuo puolihaltia halusi uskoa, ja tulisi uskomaan vielä hyvän aikaa.

Jos totta puhuttiin, Caliga olisi voinut vaikka lyödä vetoa että seuraavan asian sanoessaan Slydden ajatteli enemmän itseään kuin häntä. Mutta hällä väliä. Sota-aikaan oli tosiaan vaarallista heilua keskellä puistoa suutelemassa. Varsinkin kun molemmat edustivat eri kiltaa. No, mikäs siinä. Voisivathan he muutenkin siirtyä hieman sivummalle siitä seisoskelemasta. Turha siinä oli tumput suorana seistä keskellä päivää sotaisessa kaupungissa. Järjetöntä.
"Mennään vain."

Caliga heläytti ja antoi suupieliensä nousta yhä leveämpään hymyyn. Slyddenin lähtiessä kävelemään myös tuo tulennielijä linkkasi puujalkansa kanssa eteenpäin. Aluksi miehen käsi vyötäisillä tuntui hitusen epämukavalta, mutta ei siinä mitään. Kaikkeen tottuu, kuten joku sananlasku taisi sanoakin.
Slyddenin kysymykseen tulennielijä päästi toistamiseen kolkon naurahduksen kurkustaan. Caligan mieleen tuo kysymys kuulosti vähän hassulta, tyhmältä oikeastaan. Eikö se nyt ollut aika selvää? No, ehkä se oli hankalaa ajatella aasan näkökulmasta. Vaaneilla nyt yleensäkin sota tuntui painavan taakkana paljon pahemmin kuin aatelisille ja rikkaille tilanomistajille.

"Onhan se hankalaa, kun tori-katu ammottaa tyhjyyttään eikä saa rahaa esityksistäkään enää. Katutaiteilijana on hankalaa elättää itseään sodan aikaan, mutta kyllä minä pärjään."
Caliga sanoi hieman vino hymy kasvoillaan. Mutta pitäen äänensä tyynenä. Hän ei aikonut alkaa sanoa mitään Slyddenin killasta, vaan aikoi pikku hiljaa vaihtaa aihetta. Sota oli nyt viimeinen asia mistä hän halusi keskustella sillä hetkellä. Oli oikeastaan paljon muitakin asioita mistä keskustella. Osa niistä olivat jopa silä hetkellä tärkeämpiä kuin rahan saaminen ja sodankäynti.

Pian Caliga saavutti katseellaan puiston reunamilla sijaitsevan penkin. Joka kylläkin oli hieman linnunkakalla höystetty j puusta pudonneilla lehdillä koristeltu. Mutta melkein ainoa penkki koko puistossa jota ei oltu tuhottu. Tulennielijä käänsi päänsä Slyddeniin ja viittoi penkkiä kohti. Ei häntä väsyttänyt, mutta siinä he voisivat puhua.
"Voisimmeko istahtaa hetkeksi keskustelemaan... Asioista."
Caliga kysyi normaalilla äänen painolla ja jatkoi vastausta odottamatta kohti penkkiä. Hieman penkinalustaa siivottuaan hän istahti siihen ja saikin pian seurakseen Slyddenin.

//Tönkköä kakkamusta tuli, anteeksi siitä. Ja kamala lopetus, vielä syvemmät anteeksi pyynnöt ;___; Syytän pitkää taukoa//

"Sinä lupaat, ja minä pidän huolen ettet petä lupaustasi", Caliga sanoi hieman virnistäen ja naurahti vielä lausahduksensa perään. Slyddeninkin hymy kääntyi hieman virnistyksen suuntaan, tai ainakin se olisi kääntynyt, jos kipeät posket olisivat sen sallineet. Animaagi ei enää sanonut mitään, mutta painoi sen sijaan toisen suudelman Caligan huulille.

"Mennään vain", Caliga vastasi yhä hymyillen Slyddenin ehdotettua siirtymistä jonnekin hieman syrjempään, ihan vain turvallisuuden vuoksi. Helpotuksesta kielivä ilme nousi nuorukaisen kasvoille ja sitten kaksikko lähtikin kävelemään, animaagin pitäessä kättään tulennielijän vyötäisillä ja tukiessa näin hieman toisen kävelyä. Mies huomasi katseensa harhautuvan yllättävän usein tutkimaan toisen kasvoja. Tokihan kauneus oli aina viehättänyt häntä, mutta ei yleensä sentään aivan näin paljoa. Tuntui melkein vaikealta kääntää katse jonnekin muualle kuin Caligaan. Ei, Slydden ei todellakaan nyt ymmärtänyt itseään.

Mies ei kuitenkaan sallinnut tuntemuksiensa aiheuttaman hämmennyksen näkyä ulos päin, sen sijaan hän kysyi Caligalta tämän pärjäämisestä näinä vaikeina aikoina.
"Onhan se hankalaa, kun tori-katu ammottaa tyhjyyttään eikä saa rahaa esityksistäkään enää. Katutaiteilijana on hankalaa elättää itseään sodan aikaan, mutta kyllä minä pärjään", tulennielijä vastasi hieman vino hymy kasvoillaan.
"Kyllähän tuollainen tiikeri selviää vaikka mistä", Slydden vastasi hieman hymähtäen, tarkoittaen sanansa lähinnä kehuviksi. Rehellisesti puhuen hän itse ei varmastikaan selviäisi tuollaisesta elämästä, mutta sellainen ajatus ei hairahtunut häiritsemään hänen mietteitään. Animaagi oli täysin tyytyväinen omaan oloonsa rikkaana aasana, tietysti lukuun ottamatta tätä typerää vakoiluoperaatiota, jota hän itse piti lähinnä naurettavana. Harvemmin Slydden vaivasi päätään kaupungin vähempiosaisten elämällä, ei se hänelle kuulunut tai häntä liikuttanut.

Slydden ei itse asiassa edes kunnolla huomannut sitä syrjäistä puistonpenkkiä, ennen kuin Caliga osoitti sen hänelle. Kyllähän katse oli sen havainnut, mutta penkkiä peittävän sotkun vuoksi aivot olivat todenneet, ettei istuimella ollut sen suurempaa merkitystä. Tuollaiselle törylle istuessaanhan voisi vaikka sotkea vaatteensa!
"Voisimmeko istahtaa hetkeksi keskustelemaan... Asioista", tulennielijä kysyi ja istahtikin jo alas.
"Toki", Slydden vastasi, tosin hieman kummastellen. Mistä Caliga oikein halusi puhua? Animaagikin istahti penkille, yrittäen tosin huomaamattomasti valita kohdan, joka olisi mahdollisimman puhdas. Vaikkeivät hänen yllään olevat vaatteet olleetkaan nyt erityisen hienot, eivät itse asiassa edes hänen omiaan, oli hänelle jo lähes vaistomaista huolehtia vaatteidensa siisteydestä.

"Jos sinä kenties tarvitset jonkinlaista apua, ei minulla valitettavasti ole muuta tarjottavaa kuin rahaa, eikä sitäkään ole nyt mukanani, voin kyllä hakea sitä, jos tarvitset", Slydden sitten sanoi. Tarkoitus oli hyvä, tai ainakin sen piti vaikuttaa hyvältä, vaikka se suurimmalta osaltaan oli vain osa tarkoin rakennettua imagoa. Rahasta nuorukaisella ei ollut puutetta, oikeastaan hän käsitteli sitä liiankin huolimattomasti, niinpä Caligalle voisi kyllä antaa jotain jos tämä vain haluaisi. Mutta eihän animaagi tajunnut ettei rahasta ollut nykyään oikeastaan mitään hyötyä, kukaan ei ollut myymässä mitään.

"Tai jos tarvitset turvapaikkaa, luulen, että voisit hyödyntää kotiani", mies vielä jatkoi. Oikeastaanhan kartano oli hänen vanhempiensa omistuksessa, Slydden asui vieläkin heidän hoivissaan eikä ollut vaivautunut muuttamaan omilleen. Mitä sitä suotta, jos sai ilmaisen ylläpidon ja rahaa kaikkien kulujen kattamiseen.


//Siulla on kyllä ihan väärät adjektiivit käytössä jos tuo on muka tönkköä ja kamaluutta : D//

Caliga hymähti kuivasti Slyddenin kommentille hänen selviytymisestään. Tyypillistähän se oli. Vaanit selvisivät jokainen omalla tavallaan, ja suurin osa heistä vieläpä ilman penniäkään. He olivat syntyneet selviytymään, joten tulennielijä ei oikein osannut ottaa tuota lausuntoa edes kohteliaisuutena. Hän vain nauroi hieman kuivasti miekkoselle ja yritti pohtia jotain edes hitusen jkärkeen käypää sanottavaa. Joka oli kylläkin hiukan hankalaa. Nainen joutui todella miettimään - hän olisi todella halunnut nipottaa aatelisista Slyddenille, mutta ei halunnut koska tiesi että loukkaisi silloin miestä kovasti. Mutta oli hankala sanoa mitään, joka ei Aasoja siinä tilanteessa loukkaisi.
"Sanotaampa vaikka että minullakaan ei ole ollut montaa vaihtoekhtoa selviytymisen lisäksi."
Caliga sanoi ja antoi kasvoillaan hävähtävän pienen virneen lipua pois. Nainen piti itsensä rauhallisena, eikä jatkanut enää tuota keskustelua vaan päätti vaihtaa ainetta. Mutta keksimättä sitä hän vaipui ajatuksiinsa ja olikin hetken hiljaa.

Pian hän kuitenkin äkkäsi tuon puistopenkin aivan puiston laidalla ja kysyi voisivatko he pian pysähtyä. Slydden onneksi myöntyi tähän ja pian he kumpikin istuivat siinä penkillä. Lyhyt hiljaisuus meinasi jo kuristaa tulennielijän kuivaa kurkkua. Slydden tuntui hetken odottavan että hän puhuisi, mutta tuo ei saanut äänen pihahdustakaan suustaan. Koska ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä.
Kun Slydden tarjosi hänelle rahaa ja turvapaikkaa Caliga meni aivan hämilleen. Myönnettävästi tätä hän ei ollut odottanut. Ei hän sinänsä ainakaan turvapaikkaa tarjonnut... Eikä edes kehtaisi pyytää. Se olisi lapsellista eikä hän halunnut miehen saavan sellaista kuvaa hänestä, joka merkkaisi pelkuriksi tai vastaavaksi. Hän ei nimittäin sellainen ollut, eikä sellaiseksi haluaisi tullakaan, ainakaan siinä elämässä.
Hiljaisuus kesti pienen ikuisuuden. Tulennielijä ei tosiaan tiennyt mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Hän kyllä tarvitsi rahaa, mutta ei halunnut ottaa sitä ansaitsematta takaisin. Kyllä hän pakosti jotenkin aina tästäkin selviäisi yli. Tavalla tai toisella, kuten tähänkin mennessä oli selvinnyt.

"En voi, enkä halua ottaa tarjoustasi vastaan. En sano, ettei se houkuttaisi, mutta... Me olemme toistemme vastakohdat, vaikka olemmekin erittäin läheisiä. En voi ottaa, kiltani ja itseni hyväksi tarjousta vastaan. Kiitos kuitenkin."
Caliga sanoi ja pakotti hymyn huulilleen, vaikka häntä ei varsinaisesti hymyilyttänyt. Mutta sellainen hän oli. Hän ei halunnut loukata Slyddeniä, ja nyt kovin toivoi ettei sitä virhettä olisi tehnyt. Hän ei ollut valmis tekemään sellaista virhettä, joka jossain määrin voisi maksaa hänen harvoista läheisistään juuri tämän kyseisen animaagin. Nopeasti tuo puolihaltia päätti vaihtaa puheen aihetta. Hän ei halunnut enää tästäkään keskustella, vaan janosikin tietoa toisesta aiheesta. Jostain, mistä hän todella halusi varmistaa hänen oman tulevaisuutensa. Varmistaa että kuului osana Slyddenin sydämeen, koska ei vieläkään asiasta ollut täysin varma. Ja tuskin tulisi koskaan olemaankaan.

"Umm..." Caliga aloitti takellellen - edelleenkin epävarmana siitä, mitä pitäisi sanoa. "Haluaisin kysyä... Niistä naisista, siitä naisesta. En sano nyt, että en luottaisi sinuun. Haluan vain, että olet rehellinen minulle. Haluan vain tietää, onko heitä useampia? Teitkö sinä sitä, mitä olit tehnyt sille naiselle siellä ravintolassa, työksesi..? Pyydän sinua kertomaan minulle totuuden itsestäsi, en muuta."
Tulennielijän ääni hiipui melkein olemattomiin loppua kohden, mutta hän veikkasi että Slydden kyllä sai selvän hänen sanoistaan. Hajamielisesti tuo kohotti katseensa taivaalle, miettien olikohan nyt loukannut animaagia kovinkin verisesti. Ajatuksiinsa syvälle uppoutuneena hän lopulta napsautti yhä vinossa ollaan puujalkansa paikoilleen. Kivun tunne sai hänet hieman värähtämään. Mutta sitten hän nosti yhä uteliaan katseensa Slyddeniin. Janoten silmillään totuutta.
Päässään hänellä jälleen mylläsi tuhat ajatusta samalla kerralla. Hän pelkäsi, että Slydden yhä silti halusi pettää naisia. Vai oliko tuo sittenkään sellainen..? Oliko se nainen vain valehdellut. Sitä tulennielijä ei kyllä uskonut. Mutta än halusi totuuden, vaikka se saattaisi murtaa hänen sydämensä siihen paikkaan. Mutta se sydän oli nidottu yhteen monta kertaa, joten miksei nytkin? Mutta jos animaagi jättäisi hänet, se olisi varmaan käymässä pahemmaksi kuin hänen äitinsä kanssa. Nyt hän oli rakastunut, eikä siitä ollut tietä takaisin pois niistä tunteista. Hän ei halunnut päästää irti.

"Pyydän."
Caliga sanoi ja kohotti hieman kulmiaan, tuijottaen suoraan tuon miehen silmiin. Ei hän usein aiemmin ollut näin saanut puristettua tietoa ulos muista. Mutta hän toivoi että edes tällä kerralla voisi onnistaa.

//TÖKS ;____;//

"Sanotaampa vaikka että minullakaan ei ole ollut montaa vaihtoehtoa selviytymisen lisäksi", Caliga sanoi ja sai Slyddenin hieman vakavoitumaan. Hän ei oikeastaan halunnut todella ajatella tällaisia, hän oli syntynyt pintaliitäjäksi, huvittelijaksi, jonka suurinta iloa oli saada naiset tunnustamaan rakkautensa ja jättää nuo onnettomat sitten itkemään peräänsä. Vaikeiden ja vakavien asioiden pohtiminen ei oikeastaan ollut hänen alaansa, vaikka sitäkin hän oli toisinaan joutunut tekemään osana kulloinkin valitsemaansa roolia.

Hetken kuluttua he istuivat penkillä ja Caliga kertoi haluavansa puhua jostakin. Kun tulennielijä ei kuitenkaan heti saanut asiaansa esitettyä, tarjosi Slydden hänelle rahaa ja turvapaikkaa, joiden avulla nainen selviäisi paremmin tässä sodan runtelemassa kaupungissa. Eihän toista nyt sopisi jättää kaduille sotilaiden armoille, tiesihän sen mitä he saattoivat tehdä.
"En voi, enkä halua ottaa tarjoustasi vastaan. En sano, ettei se houkuttaisi, mutta... Me olemme toistemme vastakohdat, vaikka olemmekin erittäin läheisiä. En voi ottaa, kiltani ja itseni hyväksi tarjousta vastaan. Kiitos kuitenkin", Caliga sanoi.

Slydden aikoi jo väittää vastaan, mutta tulennielijä näytti haluavan sanoa vielä jotain. Niinpä animaagi vaikeni kuunnellakseen toisen sanoja.
"Haluaisin kysyä... Niistä naisista, siitä naisesta. En sano nyt, että en luottaisi sinuun. Haluan vain, että olet rehellinen minulle. Haluan vain tietää, onko heitä useampia? Teitkö sinä sitä, mitä olit tehnyt sille naiselle siellä ravintolassa, työksesi..? Pyydän sinua kertomaan minulle totuuden itsestäsi, en muuta", Caliga pyysi ja sai nuorukaisen mietteliääksi. Ihmiset niin useit pyysivät totuutta, mutta kuitenkin sen kuultuaan toivoivat, että olisivat tyytyneet uskomaan valheisiin. Toisinaan totuus aiheutti vain turhaa vahinkoa ja surua, tai sillä saattoi pilata jotain suurta ja kaunista.

Vaikka mitä väliä sillä olisi, jos hän kertoisikin Caligalle rehellisen totuuden tekemisistään, siitä miten oli nyt useiden vuosien ajan esittänyt jotain muuta kuin oli, varastanut naisten sydämiä ja sitten murskannut ne. Ja kuinka hän oli nauttinut tuosta kaikesta. Mitä väliä sillä olisi, jos hän ei kuitenkaan tapaisi Caligaa enää koskaan? Hänen olisi jo aika hyvästellä tämäkin nainen, kuten niin moni ennen häntä.

"Pyydän", Caligan sanat saivat Slyddenin tajuamaan, että hän oli miettinyt jo kauemmin kuin oli aikonutkaan.
"Totuus... Totuus on, että rakastin joskus häntä, ja kai hänkin minua, vaikken enää ole siitä aivan varma. Mutta lopulta huomasin, ettei hän ollutkaan sitä, miltä ensin näytti, vaan jotain aivan muuta. Enkä pitänyt siitä, mitä sileän pinnan alta paljastui", Slydden selitti hiljaisella äänellä, josta kuulsi tarkoin harkittu surumielisyys.
"Siinä vaiheessa asiat alkoivat mennä rumiksi, Helien ei kyennyt hyväksymään sitä, etten enää pitänytkään hänestä, kuten ennen. Huomasitkin varmaan, että hän on usein melko... sanotaan nyt hysteerinen. Hän ei olisi tahtonut päästää minua lähtemään, vaikka se olisi ollut parempi meille molemmille. Niinpä hän ei ole vieläkään suostunut jättämään minua rauhaan, pelkään pahoin että hänellä ei ole kaikki kohdallaan. Olen kuullut, että hänellä on taipumusta suhtautua yltiöpäisen omistavasti myös ystäviinsä ja muihin entisiin rakkaisiinsa", animaagi lopetti huolella punomansa valheen kudelman kertomisen.

"Mutta älä anna tuon ihmisparan varjostaa mieltäsi, me emme voi tehdä mitään hänen hyväkseen", Slydden sanoi vielä ja kohotti kätensä sivelläkseen lempeästi Caligan poskea. Miehen omat posket alkoivat olla aristavat ja kivistävät, varsinkin äskeisen puheen jäljiltä ja oikeastaan hänen olisi vain tehnyt mieli ruveta surkuttelemaan tätä kohdalleen osunutta kärsimystä. Mutta hän tahtoi aina pitää kulissinsa pystyssä, se oli myös johtanut äskeisen kertomuksen sepittämiseen. Syynä ei suinkaan voinut olla Caligan säästäminen tai muu vastaava hupsutus, näin mies ainakin vakuutti itselleen. Kyseessä oli vain hänen oma etunsa, kuten oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

"Älkäämme kuitenkaan varjostako mieliämme tällaisilla puheilla, tässä kaupungissa on muutoinkin riittämiin surua ja murhetta. Kun jumalat tarjoavat onnea, siihen on empimättä tartuttava tai sen menettää iäksi. Ja minä en tahdo menettää onneani, en tahdo menettää sinua", Slydden sanoi lempeästi ja painoi pehmeän suudelman Caligan huulille, puhdistaakseen sillä huolen naisen mielestä. Mies jaksoi vain uskotella itselleen toimivansa kuten kenen tahansa muunkin naisen kanssa, hän ei kyennyt myöntämään tässä olevan mukana jotain sellaista, jota hän ei ollut usein saanut tuntea. Rakkautta, sitä lämmintä tunnetta, joka hitaasti mutta varmasti alkoi vallata tilaa animaagin sydämessä, hänen siitä tietämättä.

"Tulehan, niin näytän sinulle jotain", Slydden sanoi iloisesti, tavoitteli Caligan kättä omaansa ja nousi ylös penkiltä. Hän aikoi tosiaankin saattaa tuon kauniin tulennielijän jonnekin turvaan ja oli sattunut muistamaan erään toisen paikan, johon naisen voisi majoittaa. Se oli vaanien alueella sijaitseva pieni talo, jonka Slydden oli joskus ostanut isältään ottamillaan rahoilla. Toisinaan, kun mies oli väittänyt olevansa vaani, hän oli ollut asuvinaan tuossa talossa. Suurimman osan ajasta tuo vankka rakennus oli kuitenkin tyhjillään.
"Ei tarvitse huolehtia, ei se ole mitään vaarallista", animaagi vielä jatkoi virnistäen ja vei taas sormensa Caligan kasvojen läheisyyteen, tarkoituksenaan sipaista jälleen muutamia karkailevia suortuvia takaisin paikalleen. Lempeästi hymyillen mies otti muutaman askeleen lähteäkseen.


//eikä ees ollu mikään töks ^___^ ja sainpahan viimeinkin miekin tähän jotain vastattua, jo oli aikakin...//

Kun Slydden lopulta puhui. Pääteltävimmin mietittyään hetken se salpasi hetkeksi Caligan kurkun. Jos tuo nyt oli totuus... joka oli lähes täysin varma asia, se on... Ei hän osannut lukea tunteitaan. Paha, tukehduttava pala nousi naisen kurkkuun hänen ajatellessaan syvästi jokaista sanaa minkä tuo animaagi päästi suustaan. Totuuden. Siitä ei ollut epäilystäkään, vai oliko tuo puolihaltia vain hyvin sinisilmäinen?

Caligan ajatukset pyörivät ristiin. Omassa sopukassaan hän sääli sitä naista. Omassa sopukassaan sääli Slyddeniä. Mies oli etsinyt kauan rakasta, jotakuta johon luottaa. Jotakuta johon rakastua. Mutta se ei ollut ollut Helien. Ja se oli varmaan melkein kuristanut miehen. Tai sitten tuo tulennielijä ei vain ymmärtänyt mitään rakkaudesta. Ellei sitten nyt. Hän oli umpirakkaudessa tähän mieheen. Ja rakasti tätä tämän puheista piittaamatta yhä enemmän. Se tuntui oikealta. Mutta Helien parka, silti. Oli varmasti rankkaa hänelläkin. Kummallakin. Eikä Caliga halunnut tietää asiasta enempää. Vain nykyhetki ratkaisi, kaikki muu saisi vaipua unholaan ja sinne se myös jääköön. Se joka elää menneisyydessä ei voi löytää kohtaloaan. Niin se vain on.

Kun Slyddenin käsi tuli taas hänen poskelleen, aluksi Caliga hätkähti. Hän hätkähti mietteistään takaisin todellisuuteen. Siihen hetkeen, missä hän eli. Siihen hetkeen, mihin hän kuului ja halusi jäädä ikuisesti. Miehen käsi tuntui oudon lämpimältä hänen ihollaan. Yhä niin oikealta. Siltä, mitä hän ansaitsi ja tarvitsi. Ja hän rukoili mielessään että se olisi oikein. Ja varmaan olikin, kun se niin pitkällä oli.

Caliga oli aikeissa sanoa jotain, mutta ei saanut karhealta kurkultaan mitään ulos ennen kuin tunsi jälleen Slyddenin huulet omillaan. Niin. Siltä se taisi tuntua. Rakatuminen johonkuhun. Ja se tuntui hyvältä. Tajuttoman hyvältä. Niin hyvältä, että jopa murheellinen mieli saattoi upota sen pehmeään syliin ja unohtua sinne.
Kun Slyddenin huulet vihdoin irtosivat, oli Caligallakin vihdoin ja viimein jotain sanottavaa. Hän hymyili hieman haikoisasti miehelle ja avas suunsa: "Minä uskon sinua. Enkä aio päästää irti onnesta, kun se kerran elämässäni on minuun tarrannut. En aio enää hukkua murheellisuuden syviin vesiin."

Filosofista. No, mitä väliä. Kun Slydden sanoi haluavansa näyttää jotain, Caliga nousi miehen mukana hieman hämmentyneenä, mutta samalla kovin innoissaan. Mitä miehellä nyt vielä oli näytettävää. Jotain, jonka uteliaisuus sai naisen todella häkeltymään.
Slyddenin vielä vakuuttaessa ettei se ollut mitään pelottavaa - nainen kohotti hieman kulmiaan. Caliga seurasi hymyillen Slyddenin perässä, onnellisena nyt. Mitä ihmettä tuo animaagi nyt meinasi? Toivottavasti jotain järkevää. Ei mitään kallista, ainkaan, toivottavasti. Tulennielijä ei halunnut enää tuhlata yhtään enempää Slyddenin rahoja, kun niitä oli mennyt jo aika usea.

"En uskoisikaan, että veisit minut jonnekin paikkaan jossa voisit satuttaa minua."
Caliga sanoi hieman leikkisästi ja antoi Slyddenin näyttää tien. Hän luotti tähän, eikä keksinyt mitään syytä epäillä tätä. Ehkä ensimmäisenä päivänä. Mutta ei enää, ehei. Hän uskoi tätä todella sen jälkeen kun mies oli vihdoinkin avautunut kertomaan totuuden. Se varmaan helpotti Slyddeninkin mieltä.
Mutta samalla Caligaa hieman mietitytti, mihin ihmeeseen mies oli häntä nyt viemässä. Toivottavasti tämä ei miettinyt mitään kovin suurmielteistä tai tosiaan kallista. Se vain loukkaisi hänen tunteitaan. Mutta tuskin tuo puolihaltia mistään muutenkaan voisi kieltäytyä.

//Lyö mua ;___; Sä kirjotat tollasta unelmatekstiä ja mä vaan tönkötän kun inspis karkailee jatkuvasti nykyään ;___; ÄÄ anteeksi//

"Minä uskon sinua. Enkä aio päästää irti onnesta, kun se kerran elämässäni on minuun tarrannut. En aio enää hukkua murheellisuuden syviin vesiin", Caliga vastasi Slyddenin sanoihin ja sai miehen hymyilemään. Hänen sanansa oli hyväksytty, kuten lähes aina. Harva osasikaan epäillä hänen huolella kehittelemiään totuuden ja valheen sekoituksia ennen kuin miehen todellinen luonto paljastui.

"En uskoisikaan, että veisit minut jonnekin paikkaan jossa voisit satuttaa minua" Caliga totesi hieman leikkisästi Slyddenin sanottua, että näyttäisi naiselle jotain. Jälleen animaagi hymyili, tosin ilme ei ollut kovinkaan leveä. Miten olisikaan ollut, kun poskien lihakset eivät oikein halunneet toimia kokemansa kohtelun jälkeen.
"Tiedätkö, sinä mäjäytit minua äsken aika kovaa", nuorukainen sanoi hieman hymähtäen ja hieraisi hieman toista poskeaan lähtiessään johdattamaan Caligaa puiston lähintä porttia kohden.
"Toivottavasti emme törmää vihamielisiin sotureihin", mies mutisi heidän lähestyessään puiston rajaa. Aasat hän nyt saisi vakuutettua siitä, että kuului heidän kiltaansa, mutta vaanit voisivatkin olla suurempi ongelma. Siinä vaiheessa hän voisi tietysti jättää puheenvuoron Caligalle, toisin kuin joillekin miehille Slyddenille ei tuottaisi minkäänlaisia ongelmia jättää asiat naisen hoidettavaksi. Jos sillä vain sai pelastettua oman nahkansa.

Puiston laidan saavuttaessaan Slydden pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, sattuiko joku partio lähestymään heitä. Kiitos gepardin hahmon hänen kuulonsa oli selvästi tavallisen ihmisen kuuloa parempi, mutta kuitenkaan se ei nyt tavoittanut askelten töminää, aseiden kilinää tai muitakaan huolestuttavia ääniä.
"Ei partioita lähettyvillä", animaagi totesi matalasti ja lähti jatkamaan matkaansa, kävellen tiukasti talojen katveessa, valmiina piiloutumaan pikkukujille. Gepardina öisin tekemiensä retkien ansiosta hän tunsi kaupungin kadut melko hyvin, niinpä hän uskaltautui kuljettamaan heitä eksyttävien pikkukatujen sokkelossa suurempien katujen sijaan.

Vaikka Slydden olikin ollut melko rento äsken puistossa, nyt hänen mieleensä taas jysähti se tosiseikka, että hän tosiaankin kulki sotatantereella. Sehän oli aivan hullun hommaa! Mitä hän oikein olikaan kuvitellut lähtiessään tänne miekkojen silvottavaksi, varmasti hän olisi jotenkin voinut välttää tämän typeryyden! Jäykistyneenä ja melko näkyvästi pelokkaan oloisena mies jatkoi katujen taivaltamista, vaikka yrittikin pitää edes jonkinlaista kulissia yllä. Eihän hän halunnut näyttää Caligalle, kuinka pelkuri todellisuudessa oli.

"Melkein perillä", Slydden totesi eräässä vaiheessa ja onnistui pitämään äänensä melko iloisena ja kohottamaan hymyn kasvoilleen, vaikka muu keho kielikin melko erilaisista tunteista. Mutta kovinkaan montaa metriä animaagi ei ehtinyt kävellä, kun korvat tavoittivat sen äänen jonka hän oli koko ajan pelännyt kuulevansa. Heidän takaansa kuului partion ääniä.
"Partio on tulossa", animaagi sanoi lyhyesti ja kiihdytti vauhtinsa kevyeksi juoksuksi. Hän ei todellakaan aikonut jäädä partion saavutettavaksi, vaikka se saattoi yhtä hyvin koostua aasoistakin. Slydden ei kuitenkaan tahtonut ottaa mitään riskejä, kun hänen oma henkensä oli kyseessä.

Onneksi matka ei ollut pitkä, pian Slydden saavutti etsimänsä talon. Pieni, vain muutaman huoneen käsittävä asumus oli rakennettu kivestä, sen verran nuorukainen oli isänsä liiketoimia seuratessaan oppinut, että oli ostanut talon, joka kestäisi. Puutaloilla kun oli ikävä taipumus syttyä palamaan tai hapertua muutoin ajan myötä. Avain oli piilotettu erään pihapolun laatan alle, Slydden tiesi harvoin ennalta milloin kävi täällä ja oli nähnyt paremmaksi jättää avaimen tänne, muutoin hän olisi saattanut unohtaa sen kotiinsa juuri kun olisi sitä tarvinnut.

"Tämän minä halusin näyttää sinulle. Saat asua täällä minun vieraanani, tämä on minulta lahja sinulle, enkä tahdo että kieltäydyt. Haluan ilahduttaa sinua ja pitää huolen siitä, että olet turvassa. Kenties minäkin voin silloin nukkua yöni hieman rauhallisemmin", Slydden sanoi hymyillen heidän päästyään sisään ja lukittuaan oven perässään. Sanoisi Caliga mitä tahansa, animaagi aikoi pitää päänsä. Ja ei kai toinen voisi lahjasta kieltäytyä?


//aattelin sitten kuitenkin olla niin kiltti että vastaan kaikista uhkailuistani huolimatta : D
*kröh* vai että unelmatekstiä... siitä se on kyllä aika kaukana : D eikä siulla taaskaan ollu yhtään tönkköä ^__^//

//Goljatin saat mahdollisimman pian, se on melkein valmis .'D Tosin sekn kuva vähän repes >.
Caligan kurkusta pääsi heleä, luonnollinen nauru Slyddenin yhä valitellessa hänen iskustaan. Hän ei halunnut huomioida kovasti miehen toista kommenttia sotureista, mutta päätti kuitenkin miettiä. Mutta olihan hänellä tulensa, jos animaagia alkaisi pelottaa. Vaikka se nyt jopa hänelle kuulosti oudolta. Sellaiseen tuo nainen kuitenkin oli tahtomattaankin joutunut tottumaan. Puolustautumaan.
"Olen ehkä tulinen ja kaduilla asuva, mutta on minullakin tunteeni ja nyrkkini."
Caliga sanoi ja virnisti Slyddenille, jonka poski todella näytti aika kamalalta. Vaikka mies oli kaiken hänelle selittänytkin, silti tuo tulennielijä ei sitä katunut. Eikä hävennyt. Silti se mitä animaagi oli tehnyt oli ilkeää ja aika tunteetontakin vielä.
"Äläkä huoli sotilaista, muista aina että olen myös tulennielijä."

Caliga sanoi hieman irvaillen Slyddenille, yrittäen kuitenkin rauhoitella tätä parhaansa mukaan. Onnistumatta siinä varmaankaan hyvin. Hän ei ollut tottunut elämään kuin yksin. Ilman ketään, joka olisi ollut siellä kun hän itkisi. Ilman ketään, joka olisi ollut siellä kun hän sai paljon rahaa tai onnistui jossain mitä ei ollut koskaan tehnyt. Ilman ketään, joka todella olisi siellä välittämässä yhdestä kadulla asuvasta, puujalkaisesta tulennielijästä ilman ystävää. Mutta kerrankin hän oli yhden löytänyt. Jonkun, joka seisoi juuri silloin hänen vierellään.

Kun Slydden pysähtyi taas, puiston laidalla Caliga ei viitsinyt enää sanoa mitään miehen sotilaskammoon. Oli se varmaan ihan normaalia pelätä sotilaita, vaikka ne olisivatkin aasoja. Varsinkin jos liikkui tuon naisen kaltaisten kanssa puistossa, poski turvoksissa. Siitä voisi kukin sotilas saada hieman erilaisen kuvan. Jos he kohtaisivat yhden, joka luulisi Slyddenin olevan viemässä häntä selliin, he voisivat selvitä. Mutta senkin mahdollisuusprosentti oli alle yhden.
Caliga vain nyökkäili hiljaa jokaiselle asialle mitä Slydden sanoi. Mutta hänen sisällään kumpusi ehkä hieman helpotusta kun Slydden todella ilmoitti heidän olevan älhellä. Minne ikinä he nyt taas olivatkaan menossa. Päämäärä painoi yhä hieman tulennielijän ajatuksia. Mitä ihmettä tuo animaagi nyt ajatteli. Toivottavasti ei mitään vaarallista.

Caliga kompasteli proteesinsa kanssa, melkein kaatuillen joka kolmannella askeleella. Hän ei kuitenkaan halunnut myöntää ongelmiaan miehelle. Puujalka ei kuitenkaan onneksi ehtinyt rikkoutua kivisiin katuihin, vaikka hän horjui juostessaan Slyddenin kanssa. Purren huultaan jalkaan iskeytyvän kivun kanssa hän myöntyi pakenemaan, vaikka olisi ollut vähemmän kivuliasta vain pysähtyä ja polttaa koko vartiosto tuhkaksi. Mutta Slydden ei varmastikaan olisi pitänyt siitä ajtuksesta, joten tulennielijäkin hylkäsi tämän idean kivuistaan huolimatta.

Kun Slydden pysähtyi erään kauniin, pienen talon eteen Caliga ei ensin ymmärtänyt. Tai hän ei vain halunnut ajatella tai ymmärtää sitä mitä Slydden oli juuri tekemässä. Mies otti juuri avainta piilostaan. Ehei. Tämän täytyi olla unta... Ei kai vain.
Kun Caliga kuuli miehen sanat, hänen polvensa alkoi vapista. Oikeassa jalassa sitä tuskin näki proteesin takia, mutta vapisivat silti. Hän halusi kieltäytyä, sanoa ei ja kääntää miehen pään. Mutta ei voinut. Hän voisi... Viettää aikaa.... Talossa. Oikeassa, mukavassa pienessä talossa. Slyddenin, miehen johon hän oli vasta rakastunut - kanssa. Tämä ei voinut olla totta. Kun Slydden avasi oven tuo tulennielij käveli hiljaa sisään, tuijottaen niin uskomattoman suloista pientä asuntoa.

Caliga rysähti maahan polvilleen, melkein jopa katkaisten oman proteesinsa. Hän ei voinut sille mitään. Kalpea käsi karkasi hänen suunsa eteen, jottei hän alkaisi huutaa. Yksi yksinäinen kyynel vieri naisen kasvoja pitkin alas lattialle saakka. Nainen sai kuitenkin sen verran keskityttyä, että sai nakattua kipulääkettä kurkkuunsa. Mutta kyllähän hänen nyt jotain täytyisi sanoa, kieltää... Mutta hän ei voinut.
"Anteeksi... Se on vain, että en ole koskaan... Ajatellutkaan jotain tuollaista tarjousta. Se on niin... Kaunis. Talo siis. Haluaisin kieltää sinua, en voi ottaa näin kallista lahjaa vastaan. Mutta en voi... Loukkaisin sinua."
Caliga piilotti todellisen syyn mahdottomalle kiellolleen sisäänsä, keksien toisen päälle. Uskomatta itsekään että se menisi Slyddenistä läpi. Toivoen että se menisi, kuitenkin. Uskomatonta.

//Anteeksi, Caliga vaan vähän sekosi 8DD//

"Olen ehkä tulinen ja kaduilla asuva, mutta on minullakin tunteeni ja nyrkkini", Caliga sanoi virnistäen Slyddenin voivoteltua poskiaan. Animaagi naurahti hieman toisen sanoille, hän oli tosiaankin saanut huomata ne tosiksi. Pian mies lähti johdattamaan toista kohden lupaamaansa yllätystä, varoen matkalla visusti niin aasojen kuin vaanienkin sotureita. Slydden ei tosiaankaan ottaisi sitä riskiä, että hänen hipiänsä saisi kokea pienintäkään vahinkoa tai hänen elämänlankansa katkeaisi miekan heilahdukseen.

Kun Caliga rysähti polvilleen heidän päästyään perille, kyykistyi Slydden enemmän tai vähemmän aidon huolestuneena tuon viereen.
"Sattuuko johonkin", mies kysyi ja ojensi kättään laskeakseen sen tulennielijän kapealle olkapäälle. Hänestä ei kyllä olisi mitään apua, animaagi ei osannut hoitaa edes yksinkertaisimpia vammoja tai vaivoja, hänellä oli aina ollut joku muu huolehtimassa sellaisista. Sellaistahan oli ollut hänen koko elämänsä, kaikki oli tuotu valmiiksi ja ongelmien osuessa kohdalle oli voinut vetäytyä turvalliseen kotiin, piiloon maailmalta.

Toinen näytti ottavan jonkinlaista lääkettä ja ilmeisesti se auttoi, ainakin Caliga puhui jälleen.
"Anteeksi... Se on vain, että en ole koskaan... Ajatellutkaan jotain tuollaista tarjousta. Se on niin... Kaunis. Talo siis. Haluaisin kieltää sinua, en voi ottaa näin kallista lahjaa vastaan. Mutta en voi... Loukkaisin sinua", nainen sanoi ja sai Slyddenin hymyilemään lempeästi.
"Sinä et voi etkä saa kieltäytyä. Tästä ei ole minulle mitään vaivaa ja tahdon todellakin edes hieman auttaa sinua", mies sanoi hiljaa ja kohotti kätensä nyt sivelläkseen tulennielijän piirteitä. Todellakin kaunis, tästä onnesta hän ei enää eroaisi.

Hetkinen. Mitä hän nyt oikein ajatteli? Slydden lähes säikähti mietteitään, mitä hän oikein kuvitteli? Eihän hän nyt toki ollut aikeissa sitoutua muutamaa päivää pidemmäksi ajaksi, eihän? Kerrankin miehen kasvoilta saattoi pystyä lukemaan pientä hämmennystä. Muiden tekemiset eivät koskaan kyenneet järkyttämään hänen tasapainoaan, mutta sisäinen maailma, jota hän ei ollut oikeastaan koskaan syvemmin tutkinut, saattoi ilmeisestikin aiheuttaa yllätyksiä.

"Tulehan, niin näytän sinulle hieman paikkoja", nuorukainen sanoi hymyillen ja nousi ylös, ojentaen sitten kätensä auttaakseen myös Caligan pystyyn. Mutta silmistä pilkahteli yhä hienoinen levottomuus, olisiko muka mahdollista, että hän olisi menettänyt järjen rautaisessa hihnassa kulkeneen sydämensä hallinnan? Olisiko todellakin hän, joka oli aina saanut naiset rakastumaan itseensä ja itse vältellyt tuota tunnetta, viimein joutunut tunteidensa ansaan? Rakastunut?

Ei, nuo ajatukset kuulostivat suorastaan pelottavilta, niinpä Slydden sysäsikin ne syrjään mietteistään. Hänellä oli nyt muutakin ajateltavaa ja tehtävää, hän saisi selvitellä mielensä myttyä sitten myöhemmin.
"Eipä täällä kyllä kovin paljoa näyttämistä ole, tällainen pieni mökki vain", mies vielä naurahti. Slyddenille asumus ei kenties tosiaankaan ollut kummoinen, olihan hän kasvanut isossa kartanossa, mutta monelle vaanille tämän kaltainen kivestä rakennettu vankka asumus olisi varmasti ollut ylellisyyttä.

"Kuten et toki varmaan nähnytkään, tämä on olohuone", animaagi sanoi naurahtaen ja heilautti kättään ympäri pienen huoneen, jonka kalustuksen pääosan muodostivat pieni pöytä ja muutama tuoli.
"Ja täällä on keittiö, kaapissa pitäisi olla jotakin kuivattua ruokaa, oletettavasti vielä syömiskelpoisena säilynyttä. Ja tietysti myös tulisija ruuan valmistukseen", Slydden esitteli kuin paraskin kauppias avattuaan keittiöön johtavan oven.
"Sekä tietysti makuuhuone, sänky ja vaatekaappi, siitä tuskin lienee paljoa kertomista", nuorukainen kuittasi vielä talon viimeisen huoneen osoittamalla sen ovea kohden puhuessaan.
"Ja tämä kaikki on sinun käytössäsi niin kauan kuin vain tahdot", mies lopetti esittelykierroksensa ja hymyili jälleen Caligalle, niin lempeästi kuin vain osasi.

Caliga istui siinä maassa, hämmentyneenä noiden sanojensa jälkeen. Hän taisteli kyyneltulvaa vastaan. Yrittäen pitää viimeisetkin rippeet omasta kunniastaan tallella. Vaikka Slydden varmaankin piti häntä jo aivan hulluna, ja peruisi pian tarjouksensa. Mutta mitä tulennielijä luonnolleen saattoi, kun joku tarjosi kodittomalle kotia. Ja tuo vieläpä oli aatelismies. Sitä ei aivan jokainen saattanut uskoa. Tuskin kukaan uskoisikaan - se täytyi kokea itse jos sellainen tuli vastaan. Ja se oli iskenyt suoraan päin tuon kauniin tulennielijän tuskaisia kasvoja.
Calia värähti hieman, tuskin tunnettavasti tuntiessaan Slyddenin sivelevän hänen piirteitään. Nainen halusi tehdä samaa, mutta pelkäsi alkavansa vetistellä - ja sitä paitsi, olihan miehen kasvot yhä turvoksissa ja melkein tunnottomat. Eli se ei varmastikaan olisi paras ajatus juuri sille hetkelle. Tuskin hän kuitenkaan pääsisi edes ylös siitä lattialta ilman apua.

"Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisen palveluksen olet tekemässä. Tarjoat elämää ihmiselle joka hukkasi sen jo vuosia sitten..."
Caliga sanoi ja pakotti huulilleen huokauksen myötä pienen hymynkin. Hymy ei ollut kovinkaan aito, mutta sanat olivat täyttä totta. Hän ymmärsi, mitä kaikkea oli menettänyt. Millaista elämää hän voisi elää. Mutta oikeastaan syvällä sisimmässään ei enää halunnutkaan elää. Ei kodittomaan elämään tottunut voi vaan pompata takaisin valoon kuin mitään ei olisi tapahtunut... Kuin hän olisi syntynyt jalattomana. Kuin hän ei olisi vuosia taistellut henkensä uhalla tienatakseen elantonsa kaduilla. Se olisi silti mahdotonta. Mutta houkuttelevaa kyllä, myönnettävästi.

Hymy yhä kareillen, inosti huulillaan Caliga kuitenkin onnistui tarttumaan miehen tarjoamaan käteen ja kampeamaan itsensä ylös. Oikeastaan ymmärtämättä tippaakaan omia tunteitaan. Mutta lykäten ne lopulta tuonnemas. Ehkä olisi hyvä vain esittää että kaikki oli hyvin. Yrittää pitää tunteet kauempana ja tehdä elämänsä rakkaus, ainakin tähän mennessä, onnelliseksi. Ainakin niin kauan kunnes sotilaat tulisivat sinne. No, ovisihan hän ihailla tuota taloa niin kauan kuin se ainakin voisi tulla hänen omakseen. Joksikin aikaa.
"Tämä on palatsi minulle..."
Caliga sanoi hiljaa. Hän oli unohtanut kokonaan, miltä tuntui kävellä talossa kuin omassaan. Upeita huoneita. Ehkä yksinkertaisia Slyddenille, mutta hienoja hänelle. Olohuone... Keittiö, jossa oli Ruokaa, oikeaa ruokaa... Makuuhuone, sänky, vaatekaappi... Kaikki tämä oli jotain sellaista, mitä hänellä ei ollut koskaan aiemmin ollut. Se kaikki voisi olla hänen, jonkin aikaa... Tai hän voisi ottaa sen pois itseltään muutamalla sanalla. Mutta ne sanat juuttuivat kurkkuun tulematta ulos.

"Kiitos..."
Caliga lopulta pukahti karheasti ulos tahtomattomasta kurkustaan. Mutta jokin keskeytti tuon kaksikon kierroksen. Partio liikkui talon ulkopuolella. Tulennielijä saattoi jopa melkein kuunnella miesten puheita. Hän nosti yhden etusormensa ylös vaientaakseen Slyddenin ja käveli makuuhuoneen ikkunalle, kurkistaen varovasti ulos. Kyllä, muutama mies miekkojen kanssa käveli ympyrää siinä lähellä.

"Tänne katosi kaksi karkulaisen näköistä." Äänistä ja näystä ei erottanut kuin muutamaa ääntä kiistelemässä.
"Mitä? En minä mitään nähnyt. Oletko varma ettet nähnyt harhoja?"
"Aivan varma, luuletteko minua sokeaksi?"
"Ei olisi ensimmäinen kerta..." Uusi ääni mutisi.
"No käydään edes tarkistamassa asia. Tuskin talon omistajaa niin haittaisi."
"No hyvä on..." Muut vihdoin mutisivat myöntävästi.
Ongelmia näemmä. Suuria ongelmia.

Caliga kääntyi vakava imle kasvoillaan Slyddeniä kohti, tuijottaen tämän silmiin. Jonkinlainen suunnitelma jo valmiina. Mutta hän ei ollut varma, pitäisikö tuo animaagi siitä. No, kunhan talo ei syttyisi... Mitä siinä muulla sitten väliä? Toivottavasti ei mitään. Ainakin hän voisi todistaa, että pärjäisi ilman animaagin jatkuvaa suojelusta selkänsä takana. Se olisi ainakin hyvä asia.
"Kuuntele minua. Hiillostan ne pois kimpustanne, älä pelkää. En polta taloa, anna minun van tehdä se mitä osaan parhaiten. Mene takaikkunoille, tulen pian."
Caliga sanoi ja hätisti miehen menemään. Nainen itse kääntyi kohti ovea, jota miehet olivat jo tökkimässä auki. Ei mitään kohteliaisuuden ripettä näemmä noilla.

Ei aikaakaan kun ovi räsähti sepposen selälleen, no sen voisi korjata. Tulennielijän kädellä ilmestyi jättimäinen tulikäärme, jonka hän lähetti miesten päälle. Tulen palo välähti huoneessa, iskien kuitenkin vain sotilaisiin. Tulennielijän kasvoilla häivähti outo hymy. Tuo riittäisi. Sitten tuo juoksi sinne, mihin oli lähettänyt Slyddenin, hymyillen yhä hieman kierosti.
"Mene! Turvaan selustan..."
Caliga piti kämmenellään pientä tulipalloa ja huitoi Slyddeniä menemään nopeasti edeltä.

//Anteeksi, en keksinyt muutakaan 8D//

"Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisen palveluksen olet tekemässä. Tarjoat elämää ihmiselle joka hukkasi sen jo vuosia sitten..." Caliga sanoi hieman hymyillen ja sai Slyddeninkin hymyilemään.
"Olen vain iloinen jos voin tehdä sen", animaagi sanoi hiljaa ja huomasi tosiaan tarkoittavansa sanojaan. Milloin hänestä, itsekkäästä lellipennusta, oli tullut näin auttavainen? Jälleen yksi hämmentävä ajatus, joka kierteli aasanuorukaisen mielen laitoja, yrittäen päästä täyteen tietoisuuteen. Mutta tuonkin mietteen hän torjui ainakin vielä mielestään, hän ehtisi kyllä miettiä näitä outoja tuntemuksiaan myöhemminkin.

"Tämä on palatsi minulle..." Caliga sanoi hiljaa Slyddenin näytellessä taloa. Animaagi vain hymyili toista katsellessaan, tulennielijä oli niin kovin suloinen kaikessa ihmettelyssään.
"Kiitos..." nainen vielä sanoi ja nuorukainen oli jo vastaamassa, kun hänkin kuuli lähettyvillä puhuvien miesten äänet. Kasvojen väri valahti hitusen tavallista vaaleammaksi ja Slydden toivoi hartaasti, että miehet eivät tulisi tänne, tai jos tulisivat niin olisivat aasoja. Eiväthän aasat tekisi mitään Slyddenille, oman kiltansa jäsenelle. Niin mies ainakin uskoi, vaikka olikin kuullut huhuja siitä, kuinka viattomuuttaan vakuuttavia ja ennen arvostettuja kiltalaisia oli heitetty tyrmiin. Sota toi tosiaankin kaaoksen muassaan.

"Kuuntele minua. Hiillostan ne pois kimpustanne, älä pelkää. En polta taloa, anna minun vain tehdä se mitä osaan parhaiten. Mene takaikkunoille, tulen pian", Caliga hätisti Slyddeniä liikkeelle ja kääntyi itse ulko-ovea kohden. Animaagi lähtikin kulkemaan ikkunoita kohden, irrottamatta kuitenkaan vielä katsettaan tulennielijästä. Kun sotureiden tyrkkimä ovi sitten rysähti auki, lähti naisen käsistä suuri tulenloimu, joka kärvensi miehet niille sijoilleen. Näky jähmetti Slyddenin paikoilleen, hän ei ollut ikinä odottanut näkevänsä mitään tällaista. Nuo soturit vain kuolivat, tuosta vain. Kunhan vain eivät olisi olleet aasoja, sillon animaagi saattaisi olla pahassa pulassa. Niin, hän ajatteli kuitenkin aina ensin itseään, sellainen Slydden oli.

"Mene! Turvaan selustan..." Caliga käski pyöritellen tulipalloa kämmenellään.
"Sinä tulet kyllä mukaani", animaagi sanoi ja katsoi vakaasti toista silmiin, vaikka samalla saattoikin tulla paljastaneeksi omissa silmissään kurkottelevan huolestuneisuuden, jopa pienoisen hädän. Hän ei ollut aivan varma, miksei tahtonut tulennielijän jäävän, halusiko hän toisen mukaansa suojelijakseen vai suojeltavakseen. Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä mitään syitä, jos kaikki soturit eivät olleet kärventyneet äskeisessä, he tulisivat kyllä pian sisään. Ja olivat he aasoja tai vaaneja, ei Slydden mielellään jäisi kohtaamaan heitä tämän jälkeen.

"Antautukaa suosiolla, ette voi voittaa meitä kaikkia", kuului käskevä miesääni ulkoa. Valehteli tai ei, Slydden ei aikonut jäädä ottamaan siitä selvää. Sen sijaan hän tavoitteli otetta Caligan ranteesta ja lähti kiiruhtamaan kohti talon takaosaa ja siellä odottavia ikkunoita. Kovasta yrityksestä huolimatta ikkuna ei kuitenkaan tuntunut aukeavan, mutta lopulta salpa suostui tottelemaan animaagin sormia ja aukeamaan. Sänky oli juuri sopivasti ikkunan alla, niinpä siitä pääsi kapuamaan helposti ikkunalle ja sitä kautta ulos.

Animaagi kuulosteli pienen hetkosen ympäristöä ja lähti sitten juoksemaan suuntaan, jonka toivoi olevan vapaa sotureista. Takaansa hän kuuli rikkoutuvien tavaroiden aiheuttamaa sälähtelyä ja rusahtelua, soturit olivat näköjään päättäneet jättää jälkensä hänen taloonsa. Kunhan sota olisi ohi, hänen pitäisi varmaan pyytää isältään rahaa sen kunnostukseen tai ainakin sistuksen uusimiseen. Mokomatkin typerykset, hän oli juuri saanut haalittua aivan täydellisen kalustuksen!

Slydden kuuli takaansa askeleita ja ainakin muutamien miesten huutoja, soturit olivat ilmeisestikin jättäneet hänen talonsa rauhaan ja lähteneet heidän peräänsä. Ja nyt heillä oli siihen syytäkin, kun Caliga oli käristänyt heidän toverinsa. Animaagi kiihdytti hieman vauhtiaan ja kääntyi sitten erään nurkan taakse, pysähtyen samassa kuin seinään. Kujaa peitti kaikenlainen roska ja törky ja järkyttävä lemu iski päin herkkänenäisen ja hienohelmaisen nuorukaisen kasvoja. Typertyneenä hän otti muutaman askeleen taaemmas, tuosta hän ei kyllä halunnut kulkea, vaikkei muita reittejä tuntunutkaan olevan lähettyvillä.


//Turhaan sie tuota anteeks pyytelet ^^//

Caliga oli ehkä hieman turhaantunut yhä Slyddenin kovasta halusta
suojella häntä, mutta ei sanonut mitään. Ei ollut aikaa sanoihin.
Kunhan vain pääsisi pakoon, millään muulla ei ole väliä. Nainen oli
myös näkevinään hätää miehen katseessa. Pelkäsikö Slydden häntä? No, ei
se kyllä ihme ollut. Vai miettikö tuo jäädäkö oman kiltansa luo vai
hänen luokseen? Ei sekään mikään ihme. Mutta Caliga halusi animaagin
tulevan mukaansa, viedä ja ottaa omakseen. Kerran toivoon otteen
saatuaan hän ei tosiaan halunnut päästää irti. Mutta tahtoiko Slydden?
Hän ei tosiaan osannut vastata tuohon kysymykseen - olihan tuo sentään
huijannut montaa naista ennen häntä. Voisiko tuo puujalkainen luottaa
miehen oikeaan tunteeseen?
Varoittava mies ulkopuolelta sai kuitenkin hänetkin takaisin hereille.
Pako. Pakko päästä pois. Joko Slyddenin kanssa, tai ilman. Ja selvästi
vastaus tuli siinä samalla hänen eteensä. Mies oli tulossa hänen
mukaansa.

Caliga antoi miehen viedä. Vaikka kylläkin joutui kompuroimaan hieman
kovassa vauhdissa proteesin takia. Nainen ei viitsinyt avata suutaan,
vaikka olisikin varmaan saanut ikkunan säpin auki puolet nopeammin kuin
Slydden itse. Ei sillä nyt niin väliä. Ja tuskin mies olisi antanut
hänen äskeisen jälkeen koskeakaan enää mihinkään siinä talossa. Hyvä
kun tuo edes uskaltautui koskemaan häntä. No, onneksi uskalsi.
Tulennielijä kompuroi kompuroimistaan, olisikin varmaan pyytänyt
Slyddeniä hiljentämään jos olisi saanut ääntä kurkustaan. Mutta ei
ollut aikaa. Eikä hän muutenkaan halunnut pyytää, koska olisi vain
nolannut itsensä yhä pahemmin. Askeleita kuului takaa, vartijat eivät
näemmä olleet pitäneet hänen pikku tempustan siellä talossa. No, hällä
väliä.

Kun Slydden pysähtyi haisevan kujan eteen, Caliga pidätteli suurta kirousten tulvaa suustaan. Eikö tuo mies nyt yhdelle haisevalle kujalle voisi kerran änkeytyä? No, mitä väliä. Saisi hän sentään enemmän hommia ihmisten polttamisessa.
"Jos et uskalla, anna hoidan homman..."
Caliga mutisi, kääntyi toisin päin ja näki kaukana, mutta riittävän inhottavassa paikassa olevan vartijajoukon. Caliga otti kätensä valmiiksi ja leimautti tulipallon, jolla sytytti muutaman metrin juoksevista vartijoista eteenpäin olevan alueen liekkeihin. Ainakin heillä olisi jonkin aikaa paeta. Nainen perääntyi paremmalle kohdalle kaduilla ja tähysti.

Satama. Ainoa pakomahdollisuus.
"Njord! Lähdetään satamaan, Slydden! Tule, senkin pelkuri!"
Caliga sanoi, tarttui miehen käteen ja lähti vetämään tätä mukaansa. Toiselle kadulle kuin haisevalle ja siitä eteenpäin kohti satamaa. Kohti mahdollista pelastusta ja tietä pois. Tai, no, ainakin se olisi heidän viimeinen mahdollisuutensa.

//Pakko mennää...... Satamaan siis käykäämme tämän jälkeen <33//

Vaikkei Slydden olisikaan saanut herkkää hajuaistia eläinhahmostaan, ei törkyinen kuja olisi houkutellut häntä. Mutta kun hienohelmaisen luonteen ja aateliskasvatuksen päälle tuli vielä gepardin tarkka hajuaisti, oli kaatopaikkana käytetyn kujapahasen lemu suorastaan tyrmäävä. Nenä nyrpistyi nopeasti ja käsi kohosi jo lähes sen peitoksi, mutta sitten animaagi päätti jättää sen tekemättä. Hän kuitenkin yritti yhä edelleen pitää itsestään yllä hyvää vaikutelmaa Caligalle. Tai lähinnä pitää yllä niitä rippeitä, jotka vielä olivat jäljellä.

"Jos et uskalla, anna hoidan homman..." Caligan kommentti sai Slyddenin jopa häpeämään itseään, tosin vain hitusen. Suurimmaksi osaksi hän oli vain kiitollinen siitä, että hänellä oli joku turvaamassa itseään. Ja tehokkaasti turvasikin, tuli pysäytti sotureiden etenemisen ainakin hetkeksi.
"Njord! Lähdetään satamaan, Slydden! Tule, senkin pelkuri!" Caliga käski ja lähti nyt vuorostaan liikkeelle, animaagin seuratessa liukkaasti perässä kun pako mahdollistui. Äskeisten liekkiepisodien jälkeen häntä ei varmasti otettaisi myötämielisesti vastaan aasojen joukossa, ei ainakaan jos joku sotureista oli sattunut tunnistamaan hänet.

Juostessaan Slydden kiitti jumaliaan siitä, että oli sentään suhteellisen hyvässä kunnossa liikuttuaan melko paljon eläinhahmossaan. Hän tunsi kyllä ikäisiään nuorukaisia, jotka olisivat varmasti jo aivan puhki tällaisen pinkomisen jälkeen. Animaagi jaksoi kuitenkin vielä hyvin jatkaa juoksuaan satamaa kohden Caligan johdatuksessa, korvien pinnistellessä erottaakseen takaa-ajajien äänet. Eikä hän ainakaan liian kauaa joutunut odottamaan, kun nyt jo tutuksi käyneet askelten töminä ja metallin kilinä alkoivat lähestyä.

"Meidän pitää jotenkin karistaa nuo kannoiltamme", Slydden sanoi puuskuttaen, keksimättä kuitenkaan mitään järkevää keinoa. Niinpä hän vain jatkoi juoksuaan satamaan asti, sotureiden seuratessa tiukasti perässä ja saavuttaessa heitä vähitellen. Nuorukainen yritti kovasti keksiä jonkin turvapaikan, mutta satama ei näyttänyt sellaisia tarjoavan. Vain suuria laivoja ja pari pienempää soutuvenettä.

"Otetaan vene ja paetaan sillä vähäksi aikaa merelle, pääsemme kyllä takaisin kun soturit ovat lähteneet", animaagi ehdotti ja kiiruhtikin samassa lähimmän veneen luo. Sen pohja kuitenkin lainehti vedestä ja sai nuorukaisen epäilemään, ettei paatti ollut aivan merikelpoinen. Katse siirtyi nopeasti seuraavaan alukseen, se näytti sentään vähän parempikuntoiselta. Slydden alkoi heti lykkiä venettä vesille, kerrankin hän kävi mukisematta käsiksi johonkin työtä muistuttavaan. Oma henki ajoi kuitenkin tämän miehen arvojärjestyksessä reippaasti kaiken muun edelle.


//Merille vie kaksikon tie : D//