Tasan eivät käy onnen lahjat~

//Kittyhiä tänne kaipailen<3~ //

Kartano Fesalier. Tunnettu rakennus, varsinkin aasojen keskuudessa. Sen ylväs olemus sai kenet tahansa huokaisemaanihastuksesta. Se todellakin oli vaikuttava näky, ei ihan mikään tuiki tavallinen tönö keskellä ei mitään. Olihan sinne laitettu myös ruokailumahdollisuudet ja yöpyminenkin kävi päinsä. Hinta, se kyllä todellakin oli varsin korkea, eikä sinne ihan mitkään vähäosaiset päässeetkään, mutta ne joilla oli rahaa, olivat toki enemmän kuin tervetulleita. Ylimmistö, he pääsivät sisään muitta mutkitta. Ei ollut mitään ongelmia.

Oli suunnilleen keskipäivä ja aurinko loisti kirkkaalta taivaalta. Kartanon komeaan pihaan saapui ruunikon värinen ratsu, poni, selässään ylvään näköinen herra. Hän oli itse Rymé. Aasojen sotajoukkojen kenraali, yksi tärkeimmistä henkilöistä armeijan puolella. Hän itse koulutti sotilaansa, ja oli todellakin mies, joka kannatti ottaa vakavasti, tai muuten sai sotilasjoukkojen vihat päällensä. Rymé oli varsin vaikuttavan näköinen hypätessään alas ponin, tuon tulisen ja kiivaan selästä. Hänen siro hyppynsä ei saanut hiekkaa jalkojensa alla edes pöllähtämään. Hiukset tällä olivat tällä kertaa auki. Mustat, paksut ja kiiltävät, ulottuivat selän puoliväliin asti. Kauniit silmät, olivat kuitenkin tarkkailevat, ja kunnianhimoiset, niissä näkyi kuri. Vihreät silmät olivat väriltään.
Miehen vaatteetkaan eivät olleet mistään köyhimmästä päästä. Housut olivat melko kireät, ja lahkeet olivat taitettu saappaiden varsiin. ne olivat paremmat silloin ratsastaa. Saappaissa oli kaunnisti kirjailtuja kuvioita, samoin paidassa ja viitassa, joka tällä oli päällään. Rinnuksissa roikkui arvomerkkejä monenlaisia. Yksi huomattava piirre miehessä oli. Tämä oli hyvin lyhyt, vain 141cm, ja selässään olivat kauniit, läpinäkyvät siivet, jotka näyttivät huomattavan paljon suruvaipan siiviltä. Niiden tumma olemus oli synkkä, kuten mies tuppasi itsekin vähän olemaan. Ei nytkään kasvoillaan näkynyt hymynhäivääkään vaan kapea, arvosteleva katse.

"Eriér", tämä sanoi hiljaa poninsa nimen, kun ruunikko alkoi kuopimaan kartanon pihan kivistä maata. Rymé sitoi ponin kiinni juottopaikan lähelle, missä ei ollut ainakaan vielä muita hevosia. Siinä oli myös jonkinverran heinää laitettuna, jota poni alkoikin heti mutustamaan, kun isäntänsä hänet siihen jätti ja itse lähti kävelemään puutarhan poikki kohti kartanon pääovia, jossa hänet otettiin hyvin vastaan.
"Herra kenraali!" kuului huudahdus pääovien vartijoilta, jotka tunsivat hyvin kaukaakin pienen siron keiju-miehen. Rymé nyökkäsi hentoisesti päätään ja käveli sisään. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi oli saapunut Fesalieriin, mutta tietysti hän siellä ollessaan voisi syödäkin jotain, kuka ties.

//Hieman lyhyt ja tönkkö aloitus, mutta toivottavasti tämän kelpuutat ja Rymén n__n//

//Olen saapunut Silmäpuolisorto
Eikä ollut ollenkaan tönkkö :'D~
HUOM! Sinisiipi on sitten wnb. sokea 8D
Pieni autohitti sitten sallittua, ok?//

Keväinen aamu sarasti Payonissa. Aurinko paistoi suoraan Fesalierin ikkunosta sisään herättäen täten kaikki ne yöpyjät, jotka olivat illalla unohtaneet sulkea verhonsa. Vielä äskettäin hiljainen kartano oli saanut elämää osakseen, kun vierilijat lähtivät alakerran ravintolaan nauttimaan aamukahvista ja leivonnaisesta. Jos oikein tarkkaan kiinnitti huomiotaan väestöön, oli aasoja kolme kertaa enemmän, kuin vaanjea. Aasat isuutuivat suurissa ryhmissä kauniisiin, upeasti valmistettuihin pöytiin ja heille tarjottiin vain parasta.
Vaanit istuivat pieniin pöytiin saadakseen osakseen vain pilkkaa ja mitättömän pieniä aterioita kaamean kalliiseen hintaan.

Huoneessa 972 heräili pieni keijukaisneito vasta paljon myöhemmin muita Fesalierin asukkaita. Kello löi kahtatoista ja aurinko oli painunut piiloon juuri saapuneiden sadepilvien taakse. Sinisiipi Vihersiiventytär nousi istumaan pehmeässä valkoisessa sängyssään ja venytteli käsiään haukotellen kovaäänisesti. Maassa makasivat poikittain kaksi tumman sinistä aamutossua. Sinisiipi asetti ne jalkaana ja nousi ylös. Pedattuaan vuoteensa täydellisesti hän siirtyi istumaan suuren peilipöydän eteen. Hyvin lyhyt keiju, vain 130 senttiä, joutui hyppäämään pehmeälle pallille voimiensa takaa, että pääsi istumaan. Hän silitteli ruskeita kiharoitaan ja harjasi ne pienellä kammalla, joka oli lojunut pöydällä. Sinisiipi nosti käteensä läpinäkyvän kauniin vaaleansinisen huivin ja taitteli sen pitkäksi niin, että sai kiepautettua punaiset silmänsä liian alle. Sinisiipi tarkasti vielä peilistä, että mistään ei näkynyt mitään ja hyppäsi tuoliltaan. Hän siirtyi nyt huoneen takaosaan ja vaihtoi yöleninkinsä sinisiin shortseihin ja siniseen napapaitaan, jotka olivat aivan saman väriset, kuin hänen pienet siipensä. Hän tarkasti viellä, että oli siistin näköinen ja astui ovesta ulos yhdellä suurella askeleella.

Sinisiipi asteli rappuset alas ripeästi ja saapui suureen ravintola-tilaan. Hän katseli onnellisena, kuinka hänelle oli jätetty eräs tyhjä paikka hyvin arvostetun johtajan viereen. Sinisiipi asteli pöydän viereen ja hymyili. "Kiitoksia, kiitoksia", Sinisiipi sanoi ja niiasi. "Saanko liittyä seuraanne."
Vastaus oli kuitenkin aivan erilainen, kuin Sinisiipi oli ajatellut.
"Pahoittelen, se on varattu aasojen sotajoukkojen kenraalii Rymélle.."
Itseään täydellisenä pitävä keiju pahastui suuresti, mutta antoi asian olla ja siirtyi sivummalla olevaan pöytään. Pöydässä istui vain jotakin tavallisia kansalaisia. Olihan hänkin tavallaan vain tavallinen kansalainen, mutta kyllä nyt jokin raja oli olemassa. Sinisiipi oli juuri pyytänyt saada mehukannun, sillä oli sokea, eikä tienyt missä se oli, kun ovesta astui Rymé. Sinisiiven pieni ja melko kivinen sydän alkoi väpättää nopeasti. Kaikki tuntui valuvan kuin hidastetussa Hollywood-elokuvassa. Rymé tervehti kaikkia tuntemiaan. Hän oli taatustikin hyvin arvostettu ja rikas.

Sinisiipi pyysi viereistä ihmistä kaatamaan hänelle mehua, ettei hän vain kaada pöydälle. Hän hörppäsi mukistaan vahvaa karpaloista tehtyä mehua. Hyi, karpaloa, hän ajatteli itsekseen, mutta nielaisi mehun. Sinisiipi näki, kuinka vastapuolella istuva nuori metsähaltia katsoi häntä hämillään. "Me.." Sinisiipi sai sanottua, kunnes ymmärsi, että nainen ei ollut sanonut mitään. Jos hän nyt vastaisi jotakin, häntä pidettäisiin omituisena feikkaajana. "Mehu oli mainiota", Sinisiipi sanoi ja käänsi nopeasti katseensa vieressä istuvaan kääpiöön. "Erittäin hyvää."

Sinisiipi kääntyi katsomaan takaisin kohti ovea; Rymé oli häipynyt jonnekin. Aivan, istumaan omalle paikalleen. Sinisiipi hymisi jotakin ja katseli miestä. Päivästä tulisi sittenkin hänen osaltaan erityisen aurinkoinen..

Rymé oli astellut Kartano Fesalierin jykevistä ovista sisän ja tervehti tuttujaan, joskin vain kohteliaisuuden vuoksi ja velvollisuudesta. Puoliakaan niistä joita hän tervehti, ei mies tuntenut kovinkaan hyvin. Ehkä nimeltä ja kuka tämä mahtoikaan olla. Mutta Rymé kuitenkin kuului piireihin ja oli todellakin tunnettu soturi ja arvostettu johtaja, vaikka välistä olikin herran korviin kantautunut muutamia huvittuneita kommentteja siitä, että hän oli keiju.

Mustat hiukset heilahtivat aina välillä puolelta toiselle, kun tämä arvokkaasti asteli ravintolan puolelle, ja huomasi hänelle varatun paikan. Ja tylsä palaveri aasojen armeijan kouluttamisesta, ihan niinkuin Rymé ei osaisi työtään tehdä.
Hän kuitenkin käveli pöydän luokse ja paikanpäällä jo istuva herra nousi ylös ja kumarsi pienesti keijulle. Rymé nyökkäsi jotenkin mekaanisen ja tottuneen oloisesti ja kumpikin istuutui alas.
"Haluaisin tietää, kuinka paljon olette saanut uusia alokkaita kokoon?" mies aloitti ja sai Ryméltä vastaukseksi näin aluksi vain tuiman katseen. Mitä se tätä herraa kiinnosti niin paljon?
"Sanoisin, että tarpeeksi paljon, herra von Zarwén", keiju tyytyi töksäyttämään. Hän ei yhtään pitänyt näistä joutavanpäiväisistä keskusteluista, joissa käytiin päivänselviä asioita.

Keskustelu jatkui jonkin aikaa, ja von Zarwén sai vastauksiksi aina jotakin töksäyttelevää ja ympäripyöreitä vastauksia. Ryméä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta kun kerran oli paikka Fesalierissa varattu ja siellä kyllä oli tavattoman hyvä ruoka, niin mikäs siinä. Kuitenkin pian Rymé joutui jäämään yksin, kun palaveri von Zarwénin kanssa päättyi ja herra lähti hieman tympääntyneen näköisenä ulos. Tämä ei ollut yhtään tykännyt Rymén vastauksista.
Keijuherra taas jäi istumaan pöytään ja hörppi mehua lasistaan. Pöytään oli myös tuotu erinäisiä hedelmiä pienessä sievässä korissa ja leipää ja tietysi mehukannu.

Rymén vihreissä silmissä loisti, kuten aina. Katse oli tarkkaileva, jopa arvosteleva, jos hän sattuisi löytämään jonkin pienen virheen tapaisen jostakin. Kuitenkaan Fesalierissa sellaisiin ei yleensä törmätty, ei varsinkaan jos kyse oli arvostetusta vieraasta. Rymé oli kovaksi koulutettu soturi, jolla ei ollut sydäntä. Kaikki tunsivat, että hän oli todellakin lojaali aasojen killalle, ja otti vastaan käskyjä killan suurimmilta tahoilta. Mies oli käynyt läpi monet sodat, eikä ollut kertaakaan tullut häviäjänä kotiin. Kaikki arvostivat todellakin häntä.

Keijuherra istui yksin pöydässä, ja oikeastaan oli ihan hyvillään siitä, että palaveri tämän toisen johtajan kanssa oli päättynyt. Mistä lie von Zarwén olikaan keksinyt pitää juttutuokion juuri sinä päivänä. Rymé olisi ihan mielellään mennyt vetämään uusille alokkailleen harjoituksia, päivästä oli tulossa kuuma. Siinä kasvaisi vain sisu ja kunto. Nyt kuitenkin olisi jo liian myöhäistä, siellä oli varmaan joku muu vetämässä harjoituksia hänen sijastaan, sillä hän oli jättänyt sanan armeijan alemmille tahoille, että joku muu menisi niitä pitämään. Nyt hänellä ei siis ollut kiire minnekkään.

Ravintola olioikeastaan jaettuna kahtia, osassa istui vaaneja, kuitenkin vähemmän, kuin aasoja. Vaanit saivat osakseen huonompaa palvelua, kuin nämä jotka kuuluivat niinsanotusti seurapiireihin.

//Pieni hittaus, aina sallittua ^^
Ja nyt tuli ihan outoa tekstiä meikäläiseltä .__.//

Pienikokoinen Sinisiipi katseli hetken Rymén keskustelua. No jaa, mitäpä se hänelle kuului, mutta olisihan se mahtavaa olla armeijan johtaja. Taatusti siinä virassa riitti arvostusta vaikka muille jakaa. Saisikohan hän joskus olla yhtä arvostettu, mutta vain omelijoiden keskuudessa. Olihan hän toki jo kaupungilla kuuluisa upeista tekeleistään, mutta olisihan se upeaa käydä kahvikutsuilla keskustelemasta maailman tulevaisuudesta.
Sinisiipi hörppäsi hieman lisää kaamean makuista karpalomehua ja yökittyään hetken hän heitti väkinäisen hymyn, joka näytti katselijoiden silmissä mekaaniselta. Sinisiipi kohensi huiviaan silmillään.

Samassa Sinisiiven ja muiden pöydän ihmisten eteen tuotiin upeat määrät ruokaa: Hedelmiä, vihanneksia, lihaa, kalaa, tätäkö saattoi kutsua lounaaksi! Keijuneito nosti lautaselleen oivan annoksen ruokaa ja alkoi syödä muiden ompelijoiden kanssa samanaikaisesti noudattaen kohteliaita tapoja. Välillä hän vilkaisi armeija-ihmisten pöytään. Välillä keskustelu oli erittäin kiivasta, välillä kaikki istuivat rauhassa paikoillan ja hymyilivät toisilleen.

Syötyään päivällisensä Sinisiipi nousi pöydästä ja kiitti kohteliaasti herkullisesta ruoasta. Keiju lähti kävelemään kädet ojossa näyttääkseen mahdollisimman sokealta. Joku mies ojensi hänelle kättään, mutta Sinisiipi torjui nopeasti avun. "Ei kiitos. Pärjään kyllä", hän sai sanottua ja yritti taas lähettää hymyä huulilleen, mutta se kääntyi irvistykseksi. Hän ei vain osannut hymyillä kunnolla. Sinisiipi ei ollut koskaan osannut. Aina hän on ollut mutrusuu, ja jos hän on yrittänyt hymyillä, hymy on aina muuttunut rumaksi ja tarkoituksettomaksi. Jotkut ovat kokeneet sen jopa torjuvana.

Sinisiipi pääsi ovelle ja katsoi vielä armeijalaisten pöytään. Keskustelu oli juuri loppunut ja kaikki nousivat tuoleiltaan pois kasvot vihaisen näköisinä. Ehkei hän sittenkään halunnut kuuluisaksi armeijan puolelta.
Sinisiipi avasi kaksi kaunista ja suurta oven ja astui pihalle kauniiseen ulkoilmaan. Hän kuunteli hetken ajan luonnon kauniita ääniä ja istuutui eräälle suurelle penkille aivan upean labyrintin suuaukon viereen.
Sadepilvet olivat edelleenkin valloittaneet Auringon ainoan tilan ja uhkasivat nyt, että saattaisivat kohta alkaa pudottelemaan vettä Maan päälle. Sinisiipi ei uskaltanut katsoa ylös, tai itseasiassa hän ei vain halunnut.

Kaunis pariskunta, nymfi ja satyyri, lähtivät sokkeloon. He suukottivat toisiaan juuri astuessaan loputtomalle kävelylleen. Sinisiipi ajatteli, että pääsisivätkö he koskaan sieltä pois. Pitäisikö hänenkin yrittää?
Hän hymyili sisäisesti omalle ajatukselleen, nousi ylös ja astui mitään ajattelematta labyrintin suuaukosta sisään. Joka puolella kohosivat suuret vihreät seinämät ja mitä syvemmälle labyrintin uumeniin, sitä pimeämpää ympärillä tuli.

Sinisiipi asteli pari kertaa umpikujaan. Joka kerta hän kohautti turhautuneena hartioitaan ja kääntyi ympäri lähtien taas viipottamaan ympäri labyrinttia. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei millään meinannut löytää labyrintin keskustaa. Olikohan sitä edes merkattu mitenkään? Vai pitikö ykinkertaisesti tietää olevansa keskipisteessä? Missään ei näkynyt kylttejä tyyliin "Over here" tai "Tänne päin".
Sinisiiven pinna on lyhyt. Ja pieni punainen lanka oli nyt juuri aivan poksahtamis pisteessä. Kun Sinisiipi vielä kerran joutui yhteen umpikujaan, hänen päässään räjähti. Hän pyyhkäisi siipiään varovaisesti ja tarkisti, etteivät ne ole missään kiinni (etteivät repeydy lentoon lähtiessä). Sinisiipi potkaisi kovaa maasta ja hyppäsi korkealle ilmaan. Hän tähysi labyrintin yltä ja yritti etsiä keskustaa. Ei näkynyt vieläkään. Hän nousi ylöspäin. Keskustaa, tai ulospääsyä ei näkynyt missään. Nyt hän ymmärsi, hän oli niin eksyksissä ja labyrintti NIIN suuri. Hän ei pääsisi pois - koskaan. Sinisiipi valahti paniikkiin. Hän alkoi kiljua ja huutaa "Apua", kunnes hänen kurkkuaan koski niin, että hänen oli pakko levähtää hieman. Samassa Sinisiiven poskelle tipahti taivaasta pisara. Oli alkamassa suuri ukkosmyrsky.

//Inspiksenpuute-tauti -.- Pitää lähteä etsimään lääkkeitä.//

Rymé istui hieman tylsistyneenä pöydässään ja aterio herkullisia hedelmiä ja kaatoi lasiinsa vielä lisää mehua, joka kieltämättä oli hieman hapanta ja ehkä hieman liian voimakastakin. Pieni keijuherra huokaisi hiljaa ja katsahti muualle ravintolaan. Pienikokoinen keijuneito, näettävämmin sokea, lähti pois pöydästään ja käveli ulko-oville. Rymén katse päätyi sinne asti, mutta kääntyi sittemmin pois, kun tämä neitonen katosi näkyvistä, mennessän pihalle.

Joku tarjoilijoista tuli kysymään häneltä, että haluaisiko hän vielä jotain, siihen Rymé vain tyytyi pudistamaan päätään, arvokkaan näköisenä tietenkin. Muutamat vaanit katselivat keijuherraa hieman halveksivasti, mutta lähes kaikki aasat katselivat jokseenkin nöyrtyneesti ja ihailevasti, varsinkin jotkut neitoset, joita sattui aina pyörimään herran ympärillä. Tämä ei kuitenkaan välittänyt kenestäkään.

Keiju nousi pöydästään ja kiitti vielä hänelle tarjoillutta tarjoilijaa ja lähti sitten varmoin ja joustavin askelein kävelemään ulko-oville päin. Tämän siro olemus huokui voimaa ja rohkeutta. Ei luulisi niin pienestä huokuvan sellaista voimaa, joka saattoi karkottaa suurenkin osan vastustajista jonnekkin kauimmaiseen nurkkaan.

Rymé oli juuri päässyt pihalle, kun hän saattoi kuulla apua huudon. Mies kurtisti hieman kulmiaan ja huomasi huutojen tulevan labyrintistä. Myös joku vartijoista oli huomannut sen ja nämä tolvanat nyt olivat niin toimettomia etteivät uskaltaneet edes astua sisään labyrinttiin. Rymé huokaisi hiljaa ja käveli labyrintin suuaukon eteen saaden seurakseen erään vartijoista, joka totesi hieman kiihtyneellä äänellä.
"Joku tarvitsee apua."
Rymén teki mieli läppäistä kätensä otsaansa vasten, tyhmänäkö vartijat häntä pitivät.
"Minä kuulen sen kyllä, en ole kuuro", Rymé murahti ja sai vartijan valahtamaan kalpeaksi ja nopeasti tämä ryki kurkkuaan ja pyyteli kovasti anteeksi huolimattomuuttaan.

Rymé astui ensimmäisen askeleen labyrinttiin. Hän oli kulkenut sen läpi monen monta kertaa ja saattoi osata sen melkein ulkoa. Hän käveli ja käveli ja löysi pian mitä näettävämmin huudon aiheuttajan, keijuneidon, sokean tälläisen.
"Tarvitsetteko Te apua?" Rymé kysyi arvokkaalla äänellä ja kumarsi hienoisesti tälle keijuneidolle, kuten kohteliailla herrasmiehillä oli tapana.
"Saanen saattaa Teidät ulos?" Rymé jatkoi, ja ääni oli yhä jykevä ja voimastahtoinen, kuten tällä herralla yleensäkin. Mies vain ihmetteli sitä, että miten sokea, oli lähtenyt labyrinttiin?

//Ah, mulla sama tauti//

//Muuten, Sinisiipi ei ole kokonaan sokea, hän vain peittää arpiset silmänsä huivinsa alle. Tein vähän muutoksia hahmoon, nääs :'D//

Sinisiipi pyöri hädissään labyrintin sisällä purren hammasta. Välillä hänen silmästään valahti pieni kyynel, mutta nopeasti hän pyyhkäisi sen pois, ei hän halunnut, että hänen uljas löytäjänsä pitäisi häntä itkupillinä. Tuntui, että aika olisi madellut tahallaan kaamean hitaasti. Sinisiipi vain pyöri ympyrää huutaen välillä apua. Labyrintti oli kovin suuri, häntä ei taatusti löytäisi kukaan. Ja kaiken lisäksi aurinkokin alkoi nousta hiljalleen. Sinisiipi inhosi auringon kirkasta väriä ja hakeutui istumaan muurien antamaan varjoon.

Hän nyppi maasta ruohoa käsin, ja kohta keskelle käytävää oli muodostunut pieni musta multa-alue. Miksi kukaan muu ei ollut ikinä eksynyt labyrinttiin? Pitikö tänne varata opas, vai oliko täällä piilotettuja vihjeitä oikeasta suunnasta. Jossakin keskustassa taatustikin jotkut nauraisivat hänelle kuunnellessaan hänen jatkuvia 'apua'-huutojaan. Sinisiiven ääni oli muuttunut käheäksi ja kurkkua koski. Hän yritti vielä pari kertaa huutaa, mutta ääni oli muuttunut puolet hiljaisemmaksi, kuin äskettäin.

Jostakin kuului askeleita. Sinisiipi lopetti nyyhkintänsä ja huusi nyt voimiensa takaa. Pian kulman takaata ilmestyi Rymé, sama keijuherra, joka aikaisemmin oli istunut keskustelemassa muiden herrojen kanssa. Sinisiipi ei saanut sanaa suustaan. Keijuherran läpinäkyvien siipien takaata paistoi kirkas aurinko, eikä Sinisiipi erottanut, oliko hänen edessään seisova eliö sama keiju.
Hän kysyi jotakin, mutta sanat hukkuivat tuuleen. Sinisiipi kyllä kuuli ne, mutta hän ei kysennyt reagoimaan. Joku oli todellakin löytänyt hänet ja ojensi nyt kättään auttaakseen Sinisiiven ylös.
Kun mies viellä kysyi, että voisiko hän sattaa Sinisiiven pois, hänet ympäröi nolostus. Miten hän olikaan pystynyt eksymään labyrinttiin ja nyt olla vastaamatta hänen edessä seisovalle arvokkalle herralle.

"Oi, kyllä, kiitoksia kovin." Sinisiipi ojensi kätensä myös ja Rymé auttoi liina-neidin pystyyn. Hän niiasi kohteliaasti ja lähti kävelemään Rymén perässä. Kaikki tapahtui jotenkin kuin jossakin vanhassa elokuvassa hidastettuna. Tunnelma oli hieman vaivaantunut, mutta sen poistamiseksi Sinisiipi avasi suunsa. "Olen Sinisiipi Vihersiiventytär. Kiitän kovin, että saavuitte auttamaan minua." Aurinko paistoi nyt kirkkaalta taivaalta, eikä sitä päässyt enää pakoon minnekään. Sinisiipi mutisi jotakin omaa, mutta sen verran hiljaa, että Rymé ei kuullut. Keijuneito käveli selkä suorassa yrittäen vakuuttaa, ettei ole mikä tahansa lappuliisa..

Rymé oli jo jonkin aikaa kävellyt pitkin labyrinttia kunnes sitten löysi tämän neidon, joka oli labyrintin vihreikköön eksynyt. Hienoinen huokaus kävi Rymén huulilta, mutta sitten tämä kysyi että tarvitseeko neito apua, ja sai kuulla myöntyvän vastauksen. Keijuherra auttoi neidon ylös ja hymyili hitusen tälle. Siivet selässään lepattivat muutaman kerran ja niiden tumma sävy sai auringon valon siivilöitymään niiden lävitse hieman tummempana.

Pian neito oli pystyssä ja tämä lähti Rymén perässä kävelemään, joskin Rymé hidasti hieman arvokasta kävelyään ja antoi toisen keijun kävellä rinnalleen ja sitten herra vasta jatkoi kävelyään, pysytellen kuitenkin toisen rinnalla. Tämä meinaan näytti olevan sokea. Rymé kurtisti hieman kulmiaan, mutta pian ilme vaihtui normaaliksi, kun tämä neito esitteli itsensä Sinisiiveksi. Tämähän oli yksi niistä valtiattarista. Rymé itsekin oli valtias nyttemmin. Hän nyt oli muutenkin hyvin merkittävä henkilö armeijan puolella ja todella moni sekä pelkäsi että kunnioitti häntä, vaikka herra sattuikin olemaan pikkuruinen keiju, mutta oli tästä aina välillä löytynyt rakaa voimaakin näyttääkseen niille jotka häntä olivat pienuutensa takia arvostelleet.

"Se on velvollisuuteni", Rymé vastasi hienoisesti hymyillen ja päätään arvokkaasti nyökäten, Sinisiiven lausahdukseen, siitä, kun Rymé oli saapunut häntä auttamaan.
"Ja minä olen Remýer Infectus Suruntuoja Werreninpoika" Rymé sitten vielä varmuuden vuoksi esitteli itsensä, jos Sinisiipi ei vaikka olisikaan häntä tunnistanut.

Ulos labyrintista saavuttuaan paikalle oli kerääntynyt hienoinen joukko ihmisiä, joista osa taputtikin Sinisiivelle ja Rymélle. Rymé ei niistä pahemmin edes välittänyt vaan katsahti tuohon neitoon vierellään.
"Saisinko kenties Tarjota teille vaikka teen tai mitä haluattekin?" Rymé sitten kysyi kohteliaasti, jotta hän vain pääsisi pois väkijoukon keskeltä. Muutama sotilaskin yritti jotakin kysellä häneltä, mutta kenraali vain heilautti kättään ärtyneesti. Hänellä ei kuitenkaan ihan vielä ollut kiire minnekkään, ja saisipa hän ainakin ehkä kuulla, kuinka sokea oli mennyt labyrinttiin ja eksynyt sinne. Ja vasta nyt Rymé myös sattui muistamaan, että hänen teensä oli jäänyt juomatta.

Sinisiipi hymyili, olipa kovin huomaavaista hidastaa liikkumistaan pelkästään hänen takiaa. Tämä taisi olla samainen herra, joka oltiin valittu juuri ennen häntä valtiaaksi. Nyt he olivat samalla tasolla, tästähän saattaisi rakentua vaikka mitä. Sinisiipi kuunteli Rymén nimen huolella, vaikka olikin sen jo monesti kuullut. "Minä taasen olen Sinisiipi-Flore Iltatähti Vihersiiventytär", Sinisiipi hymyili ja heilautti ruskeat hiuksensa silmiltään pois nostaen ne takaraivoonsa pienelle nutturalle. Hän irrotti ranteessaan roikkuvan nauhan ja kieputti sen hiuksiensa ympärille, että ne jäivät kiinni nutturalle.

LAbyrintistä pääsiin alle vartissa ulos, kun he saapuivat uloskäynnille, saattoi nähdä kymmeniä ihmisiä ja muiden rotujen edustajia seisomassa taputtaen ulkopuolella. Sinisiipi hymyili ja vilkutti parille tuttavalleen. Rymé kysyi Sinisiiveltä kohteliaasti, haluaisiko tämä jotakin. "Se olisi sangen kohteliasta Teiltä", Sinisiipi sanoi ja niiasi kiitokseksi kaikesta vaivasta, ujota tämä valtias oli hänen vuokseen nähnyt. Sivummalla kaksi haltiaa tappelivat keskenään, oli aasa ja vaani. Jotkut hyppäsivät mukaan kahakkaan ja pian Sinisiiven ja Rymén edestä poistui väkijoukko suurina legiooneina seuraamaan tappelua. Sinisiipi pyyhkäisi hiekä otsaltaa, päivä oli kuuma ja aurinkoinen, juuri se yhdistelmä, jota Sinisiipi ei voinut sietää. Mutta nyt hän ei voisi valittaakkaan. Hän nosti vyöltään tumman viuhkansa ja löyhytteli itseään tämän avulla.

Sinisiipi lähti Rymén perässä kohti Fesalierin sisätiloja, joissa oli huomattavasti viileämpi, kuin ulkona. Rymé´näytti muistavan, että hänen teensä oli jäänyt kesken. Mutta se oli taatustikin ehtinyt jo viilentyä viimeisen puolen tunnin aikana. Sinisiipi istuutui erääseen upeaan pöytään ja pian heidän luokseen saapui tarjoilija. Hetken mietittyään Sinisiipi esitti pyytönsä tarjoilijalle ja katsoi Ryméen, joka mietti paraa'aikaa mitä tekisti teensä kanssa.

//Tuli vähän lyhyehkö ja tönkkö, muttei voi mitään.. o.O
Pahoittelen.//

Rymé ei jaksanut välittää kahakasta joka alkoi erään vaanin ja aasan aikaansaannoksesta. Vaanit. Ne voisivat kaikki painua jonnekin huitsin kuuseen. Mustahiuksinen kenraali vähät välitti mistään roskaväestä, joka yritti kaupungissa ottaa vallan. Mies puolusti aasoja vaikka kuolemaan saakka, sen verran lojaali hän aasojen killalle oli. Ja nyt oli jopa saanut ylennyksen valtiaaksi. Valtiaista puheen ollen, nyt tämä saattoi vasta tunnistaa Sinisiiven vasta valituksi valtiattareksi.

"Se olisi sangen kohteliasta Teiltä"
Rymé nyökkäsi jälleen arvokkaasti ja näin he lähtivät kävelemään Fesalierin kauniita ovia kohti. Päivä, se oli yhä kuuma, vaikka syksy oli pian saapumassa. Kenraali vihasi kuumia päiviä yli kaiken, joskin silloin oli kiva passittaa alokkaat tekemään jotakin erittäin raskasta. Keiju oli itsekin joutunut tekemään raskasta työtä, kun oli sotilaaksi kouluttautunut. Hän ei siis antaisi omien alokkaidensa päästä yhtään sen helpommalla. Hän piti visusti kiinni vanhoista metodeista, joilla isänsäkin oli kouluttanut sotilaansa. Mitäpä sitä vaihtamaan hyviä tapoja uusiin. Pitäisihän sitä vastustuskykyäkin kasvattaa.

Päästessään sisään Rymé auttoi Sinisiiven istumaan, ja käveli sitten pöydän toiselle puolelle ja istahti Sinisiipeä vastapäätä. Teensä oli viety jo pois ja oli se varmastikin jo kylmennyt, no ehkä hän tilaisi uuden teen.
Sinisiipi tilasikin omansa, kun tarjoilija saapui paikalle ja sitten tarjoilija kääntyikin arvokkaan sotilasherran puoleen.
"Ottaisin yrttiteen", Rymé sanoi arvokkaasti ja tarjoilija poistui paikalta kumartaen kummallekkin, niin Sinisiivelle, kuin Ryméllekin. Kenraali huokaisi hiljaa ja katsahti vihreillä silmillään Sinisiipeä.
"Saanko udella, mutta miten Te nyt satuitte eksymään tuonne labyrinttiin?" Rymé kysyi kohteliaasti, hieman toista kulmaansa nostaen. Tämän hän todellakin haluaisi kuulla, ja oikeastaan miestä hieman ihmetytti kuinka tämä oli edes mennyt labyrinttiin. No, eihän asia periaatteessa hänelle edes kuulunut.

//Eipäs ollut tönkkö<33~
Meikälläkin hieman lyhyttä, gomen.//

Sinisiipi sai pian tarjoilijalta tilaamansa teen, se taisi olla aivan tavallinen vihreä tee. Rymé sai oman yrttiteensä paria sekuntia myöhemmin.
Sinisiipi hörppäsi teetään Rymén kanssa samaan aikaan, polttaen suunsa ikävä kyllä. Sinisiiven olisi mieli tehnyt pyytää tarjoilija takaisin ja kertoa hänelle, että tee on aivan liian kuumaa juotavaksi.
Mutta seura oli kerrankin niin arvostettua, ei hän voinut käyttäytyä, kuten hän normaalisti. Rymé oli yksi valtiaista, samoin oli hänkin. Hänen täytyi muistaa asia ja käyttäytyä sen mukaan. Tavallisesti Sinisiipi piti itseään erikoisena ja täydellisenä, nyt hänen täytyi näyttää, että hänellä oli myös haavoittuvainen puoli.

Rymé kysyi, miten ihmeessä Sinisiipi oli päätynyt labyrinttiin. Sinisiipi kohautti harteitaan ja sanoi: "En oikeastaan tiedä. Minä vain äkkiä löysin itseni sieltä. Katselin sinne meneviä ihmisiä ja ajattelin kai liikoja itsestäni." Nopeasti hän vielä lisäsi perään "Se ei olisi uutta", Sinisiipi yritti hymyillä hieman. Mutta koska hän ei osannut kunnolla, hänen suunsa väänyi mekaanisesti vinoon.
Nopeasti Sinisiipi peitti suunsa kämmenellään ja oli yskäisevänään. Hymyilyä tulisi harjoitella, jos hän joskus haluaisi päästä kauniisiin valokuviin kaikkien Payonin kuninkaallisten kanssa.

Hljaisuus. Sinisiipi nosti kuppinsa uudestaan huulilleen ja nielaisi kupista teetä, joka oli ehtinyt jo vähän jäähtyä. Keijuneito nosti pöydältä pienen liinan ja pyyhkäisi suutaan siihen.
"Saanko kysyä, miten juuri Te löysitte minut? Oletteko käyneet labyrintissa useastikin? Sinisiipi nosti katsettaan Rymén suuntaan. "Ja miten sinä hakeuduit Valtiaan virkaan?"

//Tekstistä tulee aina lyhyempää, kun on vuoropuhelua ,D
Ja sanoisin, että joka toisessa kirjoituksessani on jonkin verran virheitä. Kun isällä oleva kone on kovin vanha, näppäimet myös sen mukaiset. Näin ollen mukaan hyppelehtii aina juuri silloin, kun vilkaisen näppäimistöön, jotakin uusia kirjaimia väliin.. //

Rymé sai teensä hitusen myöhemmin, kuin aikaisemmin jo tilannut Sinisiipi. Keijuherra hörppi arvokkaan näköisenä teetään, kasvoillaan se tavallinen vakavahko ilme. Mies ei paljoa hymyillyt, eihän sitä sotatantereellakaan noin vaan alettu hymyilemään. Ei. Rymé piti arvoistaan kiinni olihan hän sentään valtiaskin, ja aasojen sotajoukkojen arvostettu kenraali ja entinen kuvernööri. Hän ei ollut mikään pieni hissukka, vaan hän tahtoisi kyllä panna asioihin vauhtia.

"En oikeastaan tiedä. Minä vain äkkiä löysin itseni sieltä. Katselin sinne meneviä ihmisiä ja ajattelin kai liikoja itsestäni."
Kuului Sinisiiven, tämän hänen valtiatar seuralaisensa vastaus. Rymé tyytyi vain nyökkäämään, eipä hänellä ollut mitään fiksua kommentoitavaa tai vastattavaa tuohon lausahdukseen. Hänkin poltti suunsa pienesti hörppiessään teetään, mutta se nyt ei ollut ollenkaan uutta. Tuntui että aina kun hän jotain lämmintä tai kuumaa joi, niin suu paloi, automaattisesti.

"Saanko kysyä, miten juuri Te löysitte minut? Oletteko käyneet labyrintissa useastikin?"
Kysyi Sinisiipi hetken päästä tältä tummahiuksiselta keijulta, joka kohotti katseensa teemukistaan tähän.
"Ja miten sinä hakeuduit Valtiaan virkaan?"
Rymé tuhahti hieman, toinen ei teititellyt häntä viimeisessä kysymyksessään, mutta ei keiju sitä päällepäin näyttänyt, että se olisi pahemminkin häirinnyt.
"Olen käynyt labyrintissa monen monta kertaa ja valtiaan virkaan minut oikeastaan nostettiin, kun olenhan sentään entinen kuvernööri ja sotajoukkojen kenraali", Rymé vastasi arvokkaasti jälleen ja hänen kasvoistaan näki myös tuon saman arvokkuuden.

Keiju huokaisi hiljaa ja kohotti jälleen hänkin teekupin huulilleen ja hörppäsi siitä, jopa hieman laimeaa teetä, kera yrtin maun.
"Entä Te? Kuinka Te ryhdyitte valtiattareksi?" herra kysyi kohteliaasti teititellen. Vihreät silmät katsahtivat jälleen Sinisiipeä, kunnes se taas siirtyi teekuppiin, kun tämä odotti toisen vastausta.

//Eipä tuolla nyt kauhiasti virheitä ollut <33~
Meikäläisellä hieman kökköä .__.//

Sinisiipi katsahti Rymen kirkkaisiin silmiin, kun tämä nyökkäsi hänen ensimmäiselle kysymykselleen. Sinisiipi arvosti miestä kovin, sillä heissä oli paljon yhteistä. Ryme ei hymyillyt juuri ollenkaan, kuten ei hänkään. Nyökkäyksestäkin sai upean rehellisen vastauksen eikä hän puhunut paljoakaan, kuten sei Sinisiipikään. He eivät vitsailleet typeriä ja toimivat kummatkin tärkeissä johtoasemissa. Ryme oli keiju, kuten hänkin. Sinisiipi siirteli katsettaan ruokalan kauniissa seinissä. Ne oli peitetty upeilla tauluilla, käsiala oli selvästi tunnettujen maalaraiden työtä. Fesalierin ylläpito sekä rakentaminen ja sisustaminen oli maksanut taatusti mansikoita.

Toiseen Sinisiiven kysymykseen Rymé kertoi käyneensä labyrintissa usein ja mainitsi vielä, että oli kuuluisa sotlias. Sinisiipikin tyytyi vain nyökkäämään ja hörppäsi lasistaan teetään, joka oli ehtinyt jo jonkin verran jäähtyä.
Seuraavan kysymyksen esittikin Ryme itse. "Entä Te? Kuinka Te ryhdyitte valtiattareksi? Rymé katsoi suoraan Sinisiipeä silmiin. Tai ei kirjaimellisesti, sillä Sinisiiven silmät oli peitetty sinisellä liinalla, vaan kuvainnollisesti. Sinisiipi ryhdisti selkäänsä ja nojautui tuolissaan selkänojaa vasten ristien kädet pöydälle. "Itseasiassa kaikki lähti ammatistani, kuten muillakin. Olen rikas sekä kuuluisa, minkä vuoksi ajattelin virkaan hakea. Minut valittiinkin mukaan johtoryhmään, mitä minä itsekin hämmästelen. En nyt halua vähätellä mitenkään Teidän upeaa ammatianne, mutta koska ompelijoita tarvitaan paljon ja etenkin minä teen melko kaunista jälkeä, minut valittiin." Sinisiipi yritti kuulostaa mahdollisimman arvostettavalta, muttei halunnut antaa itserakasta kuvaa itsestään.

Sinisiipi kiinnitti katseensa päivän lehteen viereisellä pöydällä. Hän nosti sen käsiinsä ja lukaisi etusivulta tärkeimmät jutut. "Sota on siis syttynyt", Sinisiipi mutisi itsekseen, vaikka tiesikin asiasta toki. Hän nosti katseensa lehdestä Rymén ja kysyi: "Aijotko lähteä itse sotaan, vaikka oletkin valtias?"

//Anteeksi, tuli toooddellaa lyhyt, mutta täydelliset naiset ohjelma alkoi juuri 5 minuuttia sitten -.-//

Rymé hörppi teetään vakavamielisenä ja kuunteli samalla, kun Sinisiipi kertoi, kuinka oikeastaan olikaan hakenut valtiattaren virkaan.
"Itseasiassa kaikki lähti ammatistani, kuten muillakin. Olen rikas sekä kuuluisa, minkä vuoksi ajattelin virkaan hakea. Minut valittiinkin mukaan johtoryhmään, mitä minä itsekin hämmästelen. En nyt halua vähätellä mitenkään Teidän upeaa ammatianne, mutta koska ompelijoita tarvitaan paljon ja etenkin minä teen melko kaunista jälkeä, minut valittiin."
Rymé nyökkäsi jälleen sotilaallisen arvokkaasti. Kenraali arvosti itseään ja tiesi hyvin, mihin pystyi. Rymé arvosti myös itsekuria, jolloin pystyi esimerkiksi jättää tekemättä sellaisen teon, jonka ehkä haluaisi tehdä.

Sinisiipi vilkaisi lehteä. Hieman Rymé taas ihmetteli kuinka toinen mahtoikaan vilkaista jotakin lehteä vaikka oli sokea. Kenraali ei kuitenkaan viitsinyt alkaa utelemaan vaan hörppi jälleen kylmennyttä teetään. Sotilas katsahti ympärilleen, jossa tarjoilojat tarjoilivat kauniisti aseteltuja annoksia aasoille. Vaanit taas saivat sekundaluokkaista palvelua, eikä ruuatkaan olleet mitään niin kehuttavia. Niin sen pitikin olla. Nuo kapinalliset. Niistä ei ollut kuin riesaa. nehän oikeastaan tämän sodan aloittivat. Olisivat antaneet vain aasoille koko vallan, niin koko sotaa ei olisi tarvinnut aloittaa. Rymé huokaisi hiljaa, kaikki oli aina tehtävä vaikeimman kautta.

"Aijotko lähteä itse sotaan, vaikka oletkin valtias?"
Sinisiiven kysymys sai taas noiden vihreiden silmien katseen kohoamaan toiseen.
"Kyllä. Vaikka olenkin arvoasemassa ei se saa estää minua puollustamasta omaa kiltaa ja sen asemaa", keijuherra sanoi vakavasti, hymyilemättä. Vihreissä silmissä paloi. Hän todellakin oli lojaali kiltaansa kohtaan, eikä pettäisi sitä koskaan. Hän ei myöskään olisi sotimatta, vaikka olikin valtias. Hän oli käynyt niin monet sodat läpi ettei edes osannut laskea enää niitä. Hän aikoi voittaa myös tämän tulevan sodan, hinnalla millä hyvänsä. Mikään ei tulisi estämään häntä ja hänen armeijaansa voittamasta vaaneja, noita petollisia kapinallisia. Nyt, Rymé ei edes heti huomannut, että Sinisiipi ei teititellyt häntä, mutta arvonsa tunteva sotilas ei edes näyttänyt sitä jälleenkään päällepäin.

"Entä Te? Mitä Te meinaatte sodan syttyessä tehdä?"
Rymé kyllä tiesi, että kysymys oli kuin olikin hieman tyhmä. Tottakai tämä neitonen varmaan pysyisi kaukana sodan ajloista, jossa ihmisiä tapettiin ra´asti.

//Tästä nyt tuli mitä tuli .___.//

Sinisiipi joi teensä loppuun parilla kulauksella ja asetteli silmiensä huivia jälleen kerran paremmin. Aina se vain pääsi valahtamaan.
Sinisiipi sai kysymykseensä vastauksen nopeasti.
"Kyllä. Vaikka olenkin arvoasemassa ei se saa estää minua puollustamasta omaa kiltaa ja sen asemaa." Sinisiipi nyökkäsi ja nosti lusikkansa pöydältä kippoon. Samalla hän heilautti kättään niin, että eräs tarjoilijoista ilmestyi paikalle kantaen tarjotinta. Sinisiipi nosti kuppinsa tarjottimelle ja kiitti, hymyilemättä.

Sinisiipi antoi katseensa jälleen kerran kiertää. Eräässä kulmassa joukko vaanjea, naisia sekä miehiä, olivat lyööneet päänsä yhteen ja supattelivat omiaan. Välillä joku heistä osoitti Sinisiipeä ja hänen seuralaistaan, mutta siihen oli jo ehtinyt tottua. Jatkuvasti vaanit syljeksivät jalkoihin ja irvistelivät kaduilla, kun kulki ohitse. Tämä oli niitä valtiattaren ammatin varjopuolia. Yhtään vaanien valtiasta tai valtiatarta ei ollut Sinisiipi nähnyt vielä kertaakaan. Hautoivatkohan he sotasuunnitelmia majatalossaan, vai olivatko he jo hakeutuneet turvaan. No jaa, sepä ei ollut Sinisiiven murhe. Hänelläkin oli joukko alamaisia, jotka pitäisi kuljettaa turviin. Sääli niitä, jotka joutuvat jäämään omien kotiensa kellareihin piiloon. Majoituspaikoissa ei ollut tilaa kaikille, ikäväkyllä.
Tälläkin hetkellä ihmisiä kuoli, etenkin vaanien puolelta, ruuan ja suojan puutteeseen. Mutta tälläistä se elämä on.

Sinisiipi sai seuraavassa hetkessä kuulla Rymén uuden kysymyksen.
"Entä Te? Mitä Te meinaatte sodan syttyessä tehdä?" Sinisiipi mietti hetken, miten sanoisi järkevästi. "Koska olen nainen ja melko kokematon taistelija, minä saatan lähteä muiden valtiattarien kanssa Sifin-torniin suojaan. Jos lähtisin taisteluun, tietäisin sen olevan viimeinen asia, minkä teen. Toki Te ja muut aasat osaatte taistella upeasti ja voitatte taistelun!" Sinisiipi sanoi ja kannusti hieman sotaan lähtevää sankaria.

Nurkassa äsken suputelleet vaanit olivat nyt nousseet pöydästään ja astelivat kohti Sinisiipeä ja Ryméä. Tai sitten ei. He olivatkin kaiketi menossa vessaan tai tiskille. Todentotta, vaanit kävelivät irvistellen pöydän ohitse ja supattivat jotakin tiskin takana seisovalle tarjoiljalle. Tarjoilja nyökkäsi reippaasti ja kävi hakemassa keittiöstä jonkinlaisen kakun. Seitsemän vaanit ottivat kakun ja palasivat samaa reittiä takaisin pöytäänsä. Mitälie aikoivatkin tehdä.

// Vähän tökeröä..
Tiedätkö muuten, ollaanko täällä Valhallassa jossakin vaiheessa syttymässä ihan virallinen taistelu?//

Myös Rymé oli huomannut jo jokin aika sitten nuo vaanit, jotka kuiskuttelivat ja menivät sitten käymään tiskille, ja hakivat sieltä kakun. Keijuherra tiesi ettei kaikki ollut hyvin. Vaanit alkoivat käydä ärhäköimmäksi kun sota oli tulossa. Keiju huokaisi hiljaa ja hörppäsi teen loppuun ja siirsi vihreiden silmiensä katseen Sinisiipeen.
"Tuosta kakusta ei seuraa hyvää", kenraali totesi ja huokaisi jälleen. Hän katsahti naureskelevia vaaneja ja sitten nousi ylös kumartaen hennosti Sinisiivelle.
"Pitää käydä noita hieman jututtamassa", mies sanoi värittömällä äänellä, hienoisen virneen noustessa valtiaan kapeille kasvoille. Uljaana tuo käveli vaanien luokse, joista osa mahtoi alkaa nauramaan Rymén pituudelle ja noille siiville keijuherran selässä.

"Mitäs herrat täällä oikein meinaavat?"
"Mitäs se aasa siinä rupee ryypyilemään?" yksi vaaneista murahti. Herrat taisivat olla nyt jo hieman hiprakassa, keskellä kirkasta päivää, tai aamuksikin sitä voisi vielä sanoa.

Rymé kuitenkin piti päänsä, eikä sanonut tai kommentoinut yhtään mitään. Herra vaan tuijotti kaikkia noita vaaneja, joita oli seitsemän kaiken kaikkiaan.
"Ajattelimme mitä pitäisit persikkakakusta"
Vaanit aloittivat jälleen ja kaksi niistä nosti kakun ja paiskasi suoraan kenraalia päin. Yksi vaaneista oli siirtynyt Rymén taakse ja sai nyt kakun omaan naamakertoimeensa kun Rymé sirosti hypähti oikealle.
"Sinä senkin! Totahan sinun piti heittää eikä mua!" vaani örisi ja kävi kaverinsa kimppuun ja pian siinä olikin aikamoinen mellakka keskellä Fesalierin salia.

Rymén huulilta karkasi huvittunut naurahdus, väritön sekin. Sitten tuo huudahti:
"Vartijat! Täällä on rauhanrikkojia!"
Kenraali käveli ryhdikkäästi pois vaanien luota jotka kiristelivät hampaitaan ja vartijat taluttivat heitä ulos. Taisivat saada jopa elinikäisen porttikiellon koko ravintolaan.

Keiju käveli takaisin pöytään.
"Kuten sanoin", herra totesi ja hymähti hiljaa.
"Vaanit ovat vain niin pohjasakkaa, ja niin tyhmiä. Heille ei ole siunattu ajattelemisen lahjaa", mies sanoi hiljaa ja katsahti jälleen Sinisiipeä. No, kumpikaan heistä ei ollut ainakaan saanut kakusta naamaansa.


//Hitusen lyhkänen ja kökkö >.<
En tiedä tuosta virallisesta mitään//

Sinisiipi kumarsi hentoisesti Rymélle, kun tämä nousi ja poistui pöydästä. Tämän varmat, mutta pienet askeleet johtivat suoraan vaanien pöydän luokse. Mitähän mies aikoikaan? Jotakin hän aluksi heilautteli käsiään ilmekään värähtämättä. Ja kun joku äkkiä nosti kakun ylös heittääkseen sen, Sinisiiven suusta pääsi pieni tukahtunut kiljaisu. Hän sulki suunsa, kukaan ei sitä kuullut. Rymé oli väistänyt taidokkaasti ja hänen takanaan seisonut vaani oli saanut kauniin persikkakakun naamatauluunsa. Muut vaanit katselivat huvittuneina, kuinka tämä murisi ja heilutti nyrkkiään kenraalille.

Keijuherra istuutui äskeiselle paikalleen ja pyyhkäisi suutaan liinaan.
"Kuten sanoin, vaanit ovat vain niin pohjasakkaa, ja niin tyhmiä. Heille ei ole siunattu ajattelemisen lahjaa." Sinisiipi nyökkäsi vaitonaisesi ja nosti tyhjät teekupit pöydän kulmaan, mistä tarjoilija saapui ne hetken kuluttua hakemaan. "Todellakin", Sinisiipi tiesi kuulostaneensa hieman tönköltä, muttei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänellä olisi asiaa naistenhuoneeseen. "Anteeksi", keiju sanoi ja nousi pöydästä kohteliaasti.

Sinisiipi asteli lyhyine jalkoineen kohti naistenhuonetta. Se oli tyhjä.
Hän istuutui lähimmälle penkille ja hengitti syvään. Oliko hän tulossa kipeäksi? Häntä huimasi ja hiki valui jatkuvana norona otsaltaan. Sinisilmäinen nosti käteensä paperia ja kuivasi sillä otsaansa. Silmiä kirveli ikävästi. Mutta nythän kukaan ei ollut lähettyvillä..
Sinisiipi nosti huivinsa pois ja laski sen maahan vierelleeen. Häntä ei edes huvittanut katsoa rumia silmiään peilistä. Neiti pyyhkäisi silmiään jaasetti huivin takaisin niihden päälle.

Tämän tehtyään hän väänsi epätoivoisen hymyn huulilleen ja palasi pöytään erittäin huonovointisen näköisenä.

//Lyhyttä ja Tönkköä. Inspis taas kovin karkuteillä ollut tämän iltapäivän -.-//

Rymé katsoi tarkkaavaisesti vihreillä silmillään Sinisiipeä, joka ei näyttänyt voivan hyvin. Tämä kohteliaasti anteeksi pyytäen nousikin pöydästä ja käveli sitten, minne nyt kävelikin. Rymé oli nyökännyt tälle tämän noustua pöydästä.

Keijuherra huokaisi hienoisesti ja nojasi kätensä pöytään. Teensäkin hän oli hörppinyt jo loppuun. Päivä alkaisi olla pitkällä, ja hänen pitäisi pian lähteä kouluttamaan sotilaitaan, jotka olivat varmaan vetelehtineet koko sen ajan, mitä hän oli ollut poissa. Rymé kiristeli hieman hampaitaan. Sotilaat pitäisi saada kunnolla töihin, ei heistä muuten kasvaisi kunnon sotilaita. Työllä ja tuskalla hänkin oli joskus aikoinaan sotilaaksi kouluttautunut. Pitkiä päiviä ja koko ajan piti olla harjoittelemassa. Muuten saisi unohtaa sellaisen alan, kokonaan.

Rymé oli kokenut ja kovaksi kasvatettu soturi, jonka hermotkin olivat sitä luokkaa. Soturi ei saisi olla heikkohermoinen, ei heikko muutenkaan. Tämän pitäisi kestää sotaa, tappamistakin siinä tapauksessa. Vain kovat ja vahvimmat voisivat päästä voittoon sodassa. Joskus kyllä keijua hieman säälittänyt jotkut nuorukaiset, jotka isänsä takia olivat hakeutuneet armeijaan, sotilaiksi. Rymé oli kyllä oikeastaan jossakin syvällä sydämessään sitä mieltä, että ketään ei saanut pakottaa siihen hommaan, jos ei itse halunnut.

Sinisiipi asteli takaisin hänen luokseen, ja näytti melkoisen pahoinvoivalta.
"Kuinka Te voitte? Näytätte hieman pahoinvoivalta?" kenraali kysyi hivenen huolestuneesti ja rypisti kulmiaan hienoisesti. Oliko toinen tulossa kipeäksi?

//Anteeksi kovin, unohdin aiheen tohinoissani aivan kokonaan. Anteeksi, että jouduit odottamaan vastausta.//

"Kuinka Te voitte? Näytätte hieman pahoinvoivalta?"
Rymé kysyi Sinisiiven isuudutta takaisin paikalleen pöydässä.
"En tiedä, taisin vain säikähtyä äsken Teidän puolestanne kakun kanssa. Olen kovin heikkohermoinen keiju." Sinisiipi todellakin oli kovin heikkohermoinen ja sota-aika oli pistänyt hänen ajatuksensa aivan sekaisin. Hän pyyhkäisi uudestaan ranteellaan hikeä otsaltaan.
"Kyllä tämä menee ohitse."
Jotkut tuntemattomat olivat kääntyneet katsomaan Sinisiipeä ja kuiskuttelivat vieressään istuville. Sinisiipi ei tahtonut aiheuttaa turhaa hälinää, vaan pyyhkäisi vielä hikeä otsaltaan ja hymyili sitten. Hymy ei tosin näyttänyt kovin kauniilta, mutta kelpasi kaiketi.

Keijuneito siisti mekkoaan ja vilkaisi kello Fesalierin upean salin seinämällä. Kello oli tosiaankin jo hyvin, hyvin paljon! Pimeä oli varmastikin laskeutunut jo ajat sitten, mutta he eivät olleet huomanneet tapahtumia istuessaan sisätiloissa. Olivatko he todellakin olleet täällä monta tuntia? Aurinko laski noin kuuden aikaan, ja hän oli kadonnut labyrinttiin kahden aikoihin. Kyllähän tässä rupatellessa oli saattanut mennä hyvinkin monta tuntia. Sinisiipi kävi hieman levottomaksi, kotimatka oli vielä edessä. Tyystin hän unohti, että hän oli yöpynyt oman turvallisuutensa vuoksi Fesalierissä.
Hänen ei tullut mieleenkään tämä ajatus.

"Onko Teillä ja soturilla vielä tänä iltana jonkinlaiset harjoitukset?" Sinisiipi uteli, "minun olisi varmastikin korkea aika vetäytyä omaan kotiini, ennen kuin aurinko laskee tyystin." Sinisiipi nousi pöydästä , kätteli Ryméä ja lähti kulkemaan ulko-oville kohti. Samassa hänen mieleensä juolahti, että hän oli kuin olikin viettänyt yönsä tämän saman katon alla. Nopeasti keiju käännähti kannoillaan ja lähti kapuamaan rappusia toiseen kerrokseen tavaroitaan hakemaan. Hän avasi huoneensa oven ja nosti käteensä pienen matkalaukkunsa.

Heti tämän tehtyään hän kiiruhti uudestaan alas ja jätti aivaimen yhdelle tarjoilijalle. Vielä hän hyvästeli Rymén kohteliaalla käden heilaisulla ja lähti nopeasti upeasta kartanosta.

//Kiitos pelistä, näemme taas valtias-pelissä.//

Sinisiipi vain tyytyi vakuuttelemaan että se mikä hänellä nyt sitten olikaan, menisi kyllä ohitse. Rymé nyökkäsi hieman kankeasti ja katsahti sitten ympärilleen, kunnes seuralaisensa pian totesikin:
"Onko Teillä ja soturilla vielä tänä iltana jonkinlaiset harjoitukset?"
Soturi nyökkäsi jälleen ja nousi sitten ylös, kun Sinisiipi sanoi, että hän olisi lähdössä ennen kuin aurinko aivan laskee.
Keijut kättelivät ja Sinisiipi lähti kapuamaan portaita ylöspäin sieltä pian taas kuitenkin laskeutuen alas ja heilautti vielä kättään hyvästiksi Rymélle joka tyytyi vain nyökkäämään.

Ihmiset hänen ympärillään hieman virnuilivat ja mulkoilivat keiju sotilasta, joka vaan tuhahti.
"Mitä tuijotatte?" ja pian kaikki katseet kääntyivätkin muualle.
Kenraali lähti kävelemään kohti Fesalierin ovia lähteäkseen. Ovella vartijat tekivät hänelle kunniaa ja näin poistui kenraali Rymé. Sotilaat ja näiden koulutus odottivat.

Keiju katosi auringon hitaaseen laskuun~

//Kiitus itsellesi<33~//