Epävireisiä säveliä

//Sätyknukke & Lancia-tiimiä kaipailen <33~//

Oli hämärä, sumuinen ilta Payonissa. Kartano Fresalierissa pidettiin säästä huolimatta suuria ja erittäin kuuluisia juhlia. Erään suuren aatelissuvun nuorimmalla pojalla oli syntymäpäiväjuhlat. Kun oli aatelinen, oli varaa pitää suuriakin juhlia ilman kovinkaan surta tappiota. Perheen isä oli vuokrannut koko ravintolan ja pajoitustila käyttöönsä, vaikka olikin joutunut pulittamaan tästä sievoisen summan. Mutta nuorimmalle pojalleen sitä vio tehdä melkein mitä tahansa. Saleissa oli niin perheen muita sukulaisia kuin myös täysin ventovieraita ihmisiä. Isäntä oli ottanut suurehkon joukon tuikituntemattomia ihmisiä - Aasoja - saliin ja jättänyt avoimen oven kaikille aatelisille. Juhlan iloiset äänet ja valoiset koristeet näkyivät jo ikkunasta ulos kovinkin kutsuvina ja vaanitkin olisivat halunneet sisään. Jotkut jopa yrittivät päästä kuokkavieraina mutta ei tuntunut onnistuvan. Paikalla oli kuitenkin myös eräs, joka oli vaani, mutta ei siltikään onnellinen.

Savannah puhalsi huiluunsa niin kovaa kuin pystyi, keuhkot jo melkein tyhjiksi puserrettuina. Hänellä oli pieni jakkara allaan ja koko sali edessään. Fresalieriin oli raivattu suuri tanssisali laittaen pöydät ja tuolit aivan reunoihin. Illan musiikin vastaava taas istui yksin ilman säestystä aivan tarjoilutiskin edessä.

Hän tiesi vallan hyvin itsekin ettei oikeasti kuulunut sinne. Illan isäntä oli tullut juuri ennen juhlien alkua tori-kadulle hakemaan itselleen musikanttia. Epätoivoisena hän oli tarjonnut naiselle muutaman lantin jos tulisi mukaansa ja kun köyhä vaani oli, ei hänellä tuntunut olleen kovinkaan montaa vaihtoehtoa. Ja isäntä tuntui olevan kyllä liian ylimielinen hänen sokeuttaan kohden. Mies oli lähes koko ajan hengittämässä hänen niskaansa ja uhkaillen ettei pian antaisi palkkaa ollenkaan jos hän ei hoitaisi töitä kunnolla.

Mutta Savannah oli aivan puhki. Huilusta oli alkanut päästä jo epävireisiä säveliä, koska hän ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Hänet oli pakotettu soittamaan putkeen nyt jo yli 4½ tuntia. Hyvä kun hän enää itsekään sai henkeä siinä puhkuessaan. Mutta hän tarvitsi sen rahan eikä halunnut tietää mitä ne miehet tekisivät hänelle lopuksi jos ei tekisi töitään kunnolla.

Ne kappaleet, mitä hän soitti. Hän ei enää itsekään tiennyt mitä soitti. Huilu lipui konemaisesti naisen huulia pitkin tehden mitä oudoimpia sävelmiä. Hän ei edes itse enää tiedostanut mitä soitti. Kunhan vain jotain.

Pian huilusta pääsi pelästynyt ääni, joka oil korvia vihlova ja aivan liian korkea. Jakkara kaatui naisen alla. Miehet tarttuivat musikanttiaan niskasta kiinni ja raahasivat häntä selällään puulattiaa pitkin. Savannahin ilme oli pelästynyt, ja hän puristi huiluaan kuin stressilelua. Kankaaton yläselkä sai pahoja tikkuja ja haavoja lattiasta mutta hän puri hammastaan.

Pian miehet jo viskasivatkin hänet jonkun huoneen lattialle. Savannah löi päänsä seinään ja oli jetken aivan pökkeryksissä. Miehet paiskasivat muutaman kolikon lähellä olevalle pöydälle ja lähtivät pois. Nainen lattialla hyökkäsi pystyyn ja sinne suuntaan missä oletti kuulleensa oven olevan. mies potkaisi sen juuri kiinni ja sulki siihen suuren salvan.

"Tuomme tänne pian virkavallan, älä tee mitään typerää," mies sanoi ivallisesti oven takaa ja jätti vankinsa sisälle.

Savannahille nousi kyyneleet silmiin kun epätoivo alkoi ottaa valtaa. Hän nappasi raivoissaan palkkansa pöydältä ja löi sitten rystysensä puiseen oveen. Hän kirosi ettei ollut saanut ottaa atraintaan mukaan. Tuo kieroileva, limainen petturi. Siniset hiukset silmien eteen mennen hän takoi rystysensä verille ovea vasten. Jonkun täytyi kuulla.

"Auttakaa! Pyydän! Auttakaa minut ulos täältä! Siellä täytyy olla joku kunnon himinen!" Savannah huusi sen verran minkä sai enää käheästä kurkustaan ulos.

Juhlat, niitäkö muka pidettiin elämän suolana hienoimmissa piireissä ? Ympärillä oli pelkkää rikkaimistoa, oikein rahasta kylpeviä henkilöitä, joiden roposista pienikin osa olisi voinut auttaa jonkun kadun kulkian jaloilleen. Vaan ymmärsihän sen, ettei kukaan pääomastaan halunnut luopua, ainakaan tässä kaupungissa. Päivittyneet sormet hipelöivät läpikuultavan juomalasin pintaa, välillä kynnetkin kävivät napsahtamassa sitä vasten, kuin yrittäen antaa lisätahtia taustalla kuuluvalle musiikille. Koko Punapyökin suku oli tullut viettämään tuttavaperheen kuopuksen syntymäpäiviä, perin tylsiä sellaisia, jos punaveriköltä kysyttäisiin. Muut kyllä näyttivät viihtyvän, lapset leikkivät nurkassa siivosti palvelijoiden kanssa, aikuiset kittasivat kallista viiniä ja nuorisosta osa keskusteli Payonin sisäpiirijuoruista. Lancia itse oli vetäytynyt syrjemmälle, jäänyt katselemaan armotta soittavaa nuorta naista, omaa ikätoveriaan epäilemättä. Muusikolle pitäisi jo kohottaa hattua, niin pitkään tuo oli jaksanut soittaa aasojen iloksi.

Sääli vain, että ihmiset eivät olleet mitään häkkilintuja, jotka jaksoivat laulaa - pillistä alkoi kuulua epävireisiä säveliä. Lopulta soitto katkesi korvia vihlovaan vinkaisuus, sellaiseen, johon Lancia reagoi niin kuin suurin osa muusikon lähellä olevista - nosti siis kädet kuuloelimilleen. Voihkaisten punapää avasi silmänsä ja siirsi katseensa vain nähdäkseen, kuinka tyttörukka väkivalloin raahattiin pois hienoimmiston silmistä. Kuinka järkyttävää! Miten tuollaista taiteilijaa kohdeltiin noin kaltoin.
"Leiknir, Leiknir! Näitkö sinä!"
Lancia tarrasi vieressään kakkua mätänneen täysiserkkunsa käsivarresta kiinni, riuhtoen poikaa ees taas, kunnes tuo sai lopulta kitansa auki;
"Näinkö mitä ?"
Niinpä tietenkin, herkut olivat voittaneet täysin Leiknirin mielenkiinnon. Nuorekko hellitti otteensa toisesta tuhahtaen moittivaan sävyyn. Oli siinäkin taas yksi!
"Se tyttö, näitkö, kuinka hänet riuhdottiin pois ?"
Vielä toinen yritys, mutta kuunteliko serkkunsa häntä enää ? Ei. Toinen oli jo mennyt katsastamaan tarjoilua viisveisaten, mitä verisukulaisensa oikein taas haihatteli.

Hyvä on. Jos kerta kukaan muu ei kiinnostunut muusikon kohtalosta, niin täytyi se sitten olla Lancia itse. Hänellä oli tapanaan tunkea nokkansa sellaisiin asioihin, joihin ei kannattanut, joten siis pelkkä piinaava uteliaisuus sai aasattaren hipsimään hiljalleen ihmisjoukon poikki. Tänne päinhän tyttö oltiin raahattu ? Varmasti oltiin, sillä jostain kuului ryskettä ja huutoa, sanoista tosin ei saanut vielä selvää. Tämä kurkkasi olkansa ylitse, kukaan ei ollut huomannut häntä tai antanut toimiinsa kiinnittämiseen mitään arvoa. Puisen oven luo päästyään jo tyhmempikin saattoi arvata, kuka sen takana itkua tuhersi.
"Shh.. Olkaa aivan hiljaa pyydän. Minä autan Teidät ulos."
Lancia pystyi puhumaan normaalilla äänen painollaan, sillä salista kantautuvan pälätyksen kohina peitti kyllä sanansa taidokkaasti. Niin siis, miksiköhän hän oli juuri lupautunut edes auttamaan ? Voi ei, taas typerä päähän pisto. Melkein nuorekko oli perua puheensa ja kääntyä kannoilleen, mutta takaraivossa potkiva omatunto ei suonut niin käyvän. Lancia alkoi näperöimään säppiä auki, kun vielä samalla kysyi ohimennen:
"Anteeksi, kun kysyn, mutta miksi Teidät tuotiin edes tänne ?"

[[Täältä tullaan~]]

Joku oli tulossa. Hiljaiset, mutta kuitenkin sokean korviin kuuluvat askeleet tulivat ovelle. Kun tuo tulija, nainen käski häntä pysymään hiljaa ja lupasi auttaa - ihmissusi sulki suunsa ja huokaisi jokseenkin helpotuksesta. Salissa oli ollut ainakin yksi hyvä ihminen, joka auttaisi häntä. Varmasti auttaisi, mutta entä noiden miehet uhkaukset virkavallasta? Ja vain sen takia ettei hän jaksanut soittaa yli viittä tuntia putkeen. Savannah toivoi koko sydämestään että tuo ei alunperinkään aikoisi torua häntä huonosta soitosta - hän ei jaksaisi enää.

Vaikkakaan hän ei nähnyt mitään, hän alkoi jo tuntea itsensä häkkiin. Jos tuo nainen ei saisi ovea tarpeeksi ajoissa auki... Hän oli jo muutenkin pahoissa ongelmissa eikä tämä tapaus tuskin auttaisi asiaa lainkaan. Ihmissusi tunsi jo veren valuvan pitkin selkäänsä ja rystysiinsä oven hakkaamisesta. Hänen oli pakko improvisoida. Tämähän oli henkilökunnan huone... Savannah heräsi taas ja tiesi jälleen mitä tehdä.

"Äh. Illan isäntä pakotti minut tänne riistopalkalla. Odota hetki, älä tee mitään." Savannah kuiskasi oven läpi ja astui sitten pois siitä. Jos hän oli oikeassa, hän pääsisi ulos ja vielä voisi kostaa isännälle.

Sokea nainen alkoi haparoida pitkin seinää tunnustellen sitä herkillä sormillaan. Seinäkin oli puusta valmistettu - hyvä. Kai. Pian hän saikin sormensa siihen mitä oli etsinytkin. Vanhoihin pihvitikkuihin. Pitkiin, metallisiin tikkuihin, joilla kokeiltiin pihvin kypsyyttä. Savannah hymyiil itsekseen ja kiiruhti takaisin ovelle. Tämä tulisi kyllä maksamaan, jos hän jäisi kiinni.

"Siirry pois oven edestä, tästä tulee rumaa!" Savannah melkein huudahti oven läpi.... Ja sitten iski pihvitikun niin syvälle puuhun kuin pystyi. Haluten oikeastaan vain tuhota juhlapaikkaa, jonne ei oikeastaan koskaan toista pääsisi. Oikeastaan hän oli jo heti varma, ettei ollut osunut tuohon naiseen.

Hyvä. Ovi ei ollut kovinkaan paksu. Ihmissuden kasvoille nousi hieman ivallinen hymy jota kukaan ei päässyt näkemään:
"Noin. Saatko säpin ylös?" Savannah sitten kysyi vedettyään nopealla liikkeelllä tikun pois ovesta.

"Ja kiitos muuten avusta, olisin muuten jäänyt tänne varmaan päivieni loppuun asti."

Riistopalkalla ? Kuulosti suorastaan kaamealta kohtalolta. Säppiä näpränneet sormet lopettivat toimet suorasta käskystä oven takaa, jolloin myös punaverikkö astui hieman kauemmas vaiston varaisesti. Eikä tuo väistöliike ollut yhtään tyhmempikään ele, sillä pian terävä tikku pusertui oven läpi ja oli nostaa nuorekon hiukset pystyyn säikähdyksestä. Voi ei, ei, ei! Eihän tuolla tavoin saanut tuhota kenenkään omaisuutta! Ympärilleen hätäisesti pälyillen koitti aasatar vielä viimeisen kerran saada itsensä pakenemaan paikalta, mutta liian myöhäistä - tyttö puhui jälleen.
"Sa-saan toki."
Lancia sai änkytettyä kaiken järkytyksensä yli. Jopas toisella oli ruista ranteessa, mihin tyttö edes siis tarvitsi häntä, kun noin sai survottua rautateränkin ovesta läpi, kuin leikiten. Punapyökki syöksähtikin muitta mutkitta takaisin säpin tykö ja kiepsautti sen sitten lopulta auki.

Kun se oli tehty, niin avasi aatelitar arkailematta oven, suorastaan repäisi sen sepposen selälleen. Siinä edessään seisoi se muusikko, jota hän oli jo ilolla kuunnellutkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa katse pääsi tavoittamaan toisen oman. Olivatpa tytön silmät omituiset, jotenkin lasittuneet ja elottomat..
Tujotus keskeytyi lähestyviin askeleisiin, näemmä vangitsijat olivat vielä tulossa tarkistamaan, oliko häkkilintu yhä huoneessa, jossa kuuluisi, eikä vastaavasti karannut jollain kumman konstilla.
"Äh, olkaa hyvät ja tulkaa."
Punapyökki kiirehti sanomaan ja koitti napata kiinni toisen kädestä, vaikka kovin typeräähän se oli. Mistä sitä tietää, mitä muusikko voisi keksi, kun pahaa aavistamaton nuori nappaisi tuota kädestä kiinni ja repisi matkaansa.

Tosin ei toinen järin vaarallinen näky ollut, enemminkin säälittävä tuossa kunnossa. Vereen tahriintuneet rystyset olivat saaneet jo yksinään Lancian mielen etomaan, niin entäs sitten, kun selän kunto selviäisi ? Yäh, sitä olisi parempi olla ajattelematta juuri nyt.
"Minä talutan Teidät salin syrjäviertä pitkin ulos, kukaan ei epäile mitää, kun olet seurassani."
Niinpä, kuka muka kyseenalaistaisi Punapyökin suvun vesan arviointikykyä ? Tuskin kukaan edes välittäisi, kun hän rahtaisi mukanaan jotain pillipiiparia, joka hetki sitten oli revitty pois näyttämöltä.

[[Anteeksi kesto, olin kipeänä viimeviikon~.]]

Tuon naisen, joka nyt seisoi sen valtavan, häkkinä toimivan oven ulkopuolella, ääni oli pelästynyt. Eikä tuo ihmissusi sitä lainkaan ihmetellyt. Ei sitä joka päivä tuokaan varmaan tavannut musikanttia joka iski pihvitikkuja ovien läpi kalliissa paikassa. No, ainakin hän toivoi ettei joutuisi tuostakin vauriosta vastuuseen. Siitä seuraisi isoja ongelmia - niiden lisäksi mihin hän oli jo itse tässä ehtinyt hankkia. Miksi ihmeessä hän oilkaan tullut sinne - jos ei olisi tullut, Lanciakaan ei nyt olisi pahassa pulassa.

Säppi kilahti auetessaan. Äänen perusteella se lennähti melkein saranoiltaan. Ja Savannah tiesi, että tuo avaus oil, koska Lancia oli halunnut nähdä sen, ketä oli auttamassa lähempää. Itse ihmissusi tunsi itsensä kovin pieneksi ja köyhäksi tietäessä toisen katsovan häntä. Hän itse katsoi siihen, missä oletti tuon toisen yhä seisovan. Mutta ei nähnyt mitään. Juuri siinä tilanteessa hän olisi kovastikin halunnut nähdä pelastajansa, mutta luonnonlaki oli silloin kovakouraisesti toisin päättänyt. Eikä se tuntunut reilulta. Ja kaikenlisäksi hän ei varmaankaan ollut kovin kaunis näky niin arpisena ja rystyset sekä selkä verillä. Mutta tilannetta ei voinut enää muuttaa.

Savannah hymähti hieman kolkosti ja astui ulos siitä huoneesta - työntäen pienen palkkamääränsä housujensa taskuun. Hän tunsi kuinka ohuet verinorot valuivat alas hänen melkein paljasta selkäänsä jo tahraten sinistä toppia. Eikä se tosiaan tuntunut kovinkaan mukavalta kokemukselta. Ihmissusi sulki hiljaa oven perässään ja sulki salvan. He voittaisivat sillä toivottavasti edes hieman aikaa. Mutta sekin oli vain epävarma toivottavasti.

"Kyllä. Olen sokea, mutta älä kuvittele että en kykenisi taistelemaan..." Savannah kuiskasi tuolla naiselle, ainakin sinne missä luuli tuon olevan. Hän kyllä tiedosti että tuo tarjosi kättään, mutta ei uskaltanut sitä tyhjyydestä haroa. Hän pelkäsi niin kovin vain pahentavan asiaa. Kuitenkaan, tahtomatta jäädä toimettomaksi hän haroi hetken ilmaa toisella kädellään, mutta luopui kuitenkin tästä ajatuksesta. Hän tunsi itsensä jo muutenkin kovin vammaiseksi siinä tilassa. Lopulta hän vain viittoi naista seuraamaan.
"Tahdon pyytää sinulta vielä yhtä palvelusta. Voisitko tulla kanssani hoitamaan nuo rumilukset?"
Savannah kysyi ja hymyili hieman vinosti, eikä se ollut kaunis hymy. Käytävältä hieman kauempaa kuului vartijoiden ääniä. Ihmissusi kiristeli kovin hampaitaan ja hario oikealla kädellään seinää, jonka viertä kohta kulkea.

Mitä, sokea aivan ? Lancia ei ollutkaan ennen ollut sokean kanssa tekemisissä, ainoastaan puolikuuron serkun äidin, joka oli kerran pään kolautuksen jälkeen saanut elinikäisen vamman. Silmät pyöreinä aatelitar tuijotti toista, hän oli suorastaan järkyttynyt äsken päin kasvoja iskeytyneestä tiedosta. Voi, kuinka tahdittoman tahmaisa tämä olikaan ollut! Tarjota nyt kättä, kun muusikko ei edes tiennyt missä se sijaitsi. Silloin kun toinen nimittäin haroi ilmaan omilla käsillään, niin näpersi Lancia sormenpäitään hermostuneesti - heidän olisi jo aika mennä. Kauhukseen kuitenkin uusi tuttavuutensa ehdotti palvelusta, johon Punapyökki ei missään nimessä voinut suostua.
"Ei, ei, ei! Eihän niin sovi tehdä!"
Aasatar ei osannut tapella, ei tuuman tuumaa toisin kuin tyttö nokkansa edessä. Sanoista päätellen sokeus ei ainakaan ollut vienyt tuon taistelutahtoa, jollaista Lancialla puolestaan ei ollut nimeksikään. Hän oli leppoisa kuin lammas kesäniityllä, ei mikään reuhastava petoeläin.

Voi ei, ja ne vartiatkin lähestyivät! Pienoinen pakokauhu alkoi nappaamaan otetta punaveriköstä, joka pälyili ympärilleen. Nyt he kyllä lähtisivät, ainakin aatelin kasvatti pistäisi töppöstä toisen eteen.
"Mennään nyt vain, ottakaa kädestäni kiinni."
Vielä kerran nuorekko ojensi kättään toista kohti, hipaisipa ohimennen myös pelastettavan käsivartta. Mitä he kaksi tytöntylleröä mahtaisivat isolle miespoppoolle ? Mitä sukulaisensa edes ajattelisivat, jos heidän kullanmuruaan kävelytettäisiin juhlista ulos kädet sidottuina ? Se olisi häpeällistä, suorastaan oman suvun pilkkaa, jonka ei soisi toteutua ainakaan Lancian suunnalta. Punapyökki -nimi oli hänelle enemmän kuin elämä, kunnia kysymys.
"Jos lähdemme nyt, niin vältymme enemmiltä harmeilta."
Puhumalla nuorekko koitti vielä varmistaa, että toinen oli todellakin tajunnut tappelun hyödyttömyyden.

He eivät vieläkään olleet edenneet piiruakaan ja pitkän vinkaisun kuuluminen punapään suunnalta ei ollut kaukana. Tämä oli hirveää, suorastaan puistattavaa! Jos Lancia olisi miettinyt pidempään, niin hän tuskin olisi näissä ongelmissa, vaan jo vaunuissa kohti kotia. Kartano, se kuullosti kaukaiselta paikalta, jonne aasatar kaipasi.
"Luota minuun, vien sinut turvaan."
Viimeinen vakuuttelu ja jos se ei purisi, niin sitten muusikko jäisi oman onnensa nojaan - neitokaisemme vetäytyisi pelkuruuttaan. Käden kannattelu ylhäällä tuntui itsessäänkin jo perin inhottavalta, joten päätöksen pitäisi herua nopeasti. Miehet olivat onneksi näyttäneet juuttuvan suustaan kiinni, mikä oli sen täydellisempää aikaa päätöksen tekoon.

[[Äsh, ei edistänyt paljoa. Pahoitteluni~]]

Lancia ei varmaankaan tulisi sitä tekemään. Kuten tuo nainen sanoi. Mutta Savannahilla ei ollut mahdollisuuksia. Hänen täytyi pysäyttää tuo joukko joka hänet aikoi ilmiantaa. Tuon ihmissuden oli pakko ottaa tämä pelastajansa mukaansa tuolle retkelle. Hän ei pääsisi edes elossa ulos tuosta kartanosta ilman tämän apua. Pienoinen epätoivo alkoi kohota tuon naisen silmiin. Mitä jos hän epäonnistuisi? Mitä jos hän jäisi sinne loukkuun. Ei, Lancian oli pakko auttaa häntä.

Ihmissusi kääntyi sinne, mistä tuo kielteinen lause oli tullut. Hän tarvitsi tuota naista, vaikka ei tuota oikeastaan tuntenutkaan. Mutta tuo, oli hänen ainoa toivonsa. Ja hänen oli pakko turvautua siihen, että hän auttaisi.
"Minä rukoilen sinua! Auta minua, tiedät että olen sokea ja ihmissu-, unohda tuo. Mutta en pääse täältä ulos ja tiedän että olet hyvä ihminen! Jos et auta minua, kaikki mitä teit oli turhaa ja jäät itsekin kiinni. Rukoilen sinua!"
Savannah sanoi aidosti epätoivoisena. Hänen oli pakko päästä ulos sieltä elossa. Mutta ei voinnut sille mitään. Tuon naisen oli vain pakko päästä pois sieltä elossa, vapaana.

Ja pian hän tunsi tuon kosketuksen. Häivähdyksen lämpimästä kädestä. Kuin kouristuksen omaisesti Savannah tarttui tuohon käteen. Kuin peläten että hukkaisi sen heti. Ja kuin estääkseen toista pakenemasta.

"Jos lähdemme, sinut etsinätkuulutetaan ja niin tehdään minullekin," tuo ihmissusi sitten vielä kuiskasi vielä kun he lopulta lähtivät liikkeelle.

Tunne siitä, ettei tietänyt, oliko astumassa suden suuhun vai ei, pelotti tuota naista. Vailla näköaistia, vailla tunteita. Hän ei tiennyt oliko tuo toinen vain huijari, vai sittenkin se nainen joka oli tullut hänet hyvyyttään pelastamaan. Tietämättömyys pusersi suurta mustaa aukkoa tuon naisen sydämeen. Hän tarvitsi kumppanin, kumppanin joka antaisi hänelle vapauden.

"Pyydän, tule kanssani..."

Savannah vielä pukahti.

//No en kyllä miekään, yhtään. ANTEEKSI ;_____;//

Lopultakin toinen sai otteen kädestään. Huojentunut hymy kohosi huulilleen, vaikkei muusikko sitä voinut nähdä, mutta ehkäpä aistia ? Lancia oli kuullut, että aistit korvasivat toisiaan, joten kai tässäkin tapauksessa oli käynyt samoin. Toisen naisen rukoilu vain sai punaverikön mahan muljahtamaan ympäri tai oikeastaan se, että toinen oli jättänyt lauseensa kesken. Ihmismikä ? Mitä aasattaren piti oikein unohtaa ? Jotenkin nuorekosta tuntui, ettei hänen tarvitsisi tietää vielä mitä seuralaisensa oli ollut sanomassa, sillä se olisi voinut saada naisen kipittämään aivan vastakkaiseen suuntaan - suoraan vangitsijoiden sylin turvaan.
"Usko pois - en minä hylkää Teitä."
Lancia hyssytteli ja nykäisi itsensä liikkeelle. Oli hieman epäselvää kumpi talutti kumpaa, koska he riuhtoivat näemmä vuoronperään omiin suuntiinsa matkakumppaniaan, eivätkä oikein päässeet yhteisymmärrykseen siitä mikä olisi mahdollisesti paras pakopaikka. Vihersilmä luotti näköönsä ja kuuloonsa, vaikkeivat ne normaalin ihmisen tasoa terävempiä olleet. Mille vastapakenija puolestaan loi pohjansa ?

Hetkinen, eikö muusikko ollut puhunut jotain etsintäkuulutuksesta ? Ei kai tämä nyt niin vakavaa voinut olla! Lancia nielaisi tyhjää ilmaa, melkein oman kielensä nähdessään silmissään kamalat kissan kokoiset kirjaimet, joista muodostui hänen koko nimensä.
"Ei, en minä voi saada etsintäkuulutusta."
Punaverikkö yhtäkkiä avasi vanhan aiheen ja pysäytti heidät ikkunan eteen. Jos tuo saataisiin auki, niin he voisivat yhdessä kömpiä siitä ulos ja luikkia jonkin kulman taakse hengähtämään. Sen jälkeen yhteiset tiet eroisivat Lancian suunnitelman mukaan, mutta se olikin aivan toinen juttu menisikö kaikki niin kuin piti.
"Avataan tämä ikkuna ja pujahdetaan siitä ulos.."
Aatelitar päästi toisen otteestaan ja alkoi riuhtomaan ikkunaa auki. Se oli helpommin sanottu kuin tehty näillä käsivoimilla, mutta kuin ihmeen kaupalla tämä sai lopulta mokoman auki.

Vaan kuinka kävikään niiden vartijoiden ? Kyllä, he olivat jo huomanneet kadonneen tytön ja alkaneet tietenkin ensimmäisenä seulomaan juhlaväkeä lävitse. Salissa olikin aikamoinen kuhina, joka kuului ikkunalle asti.
"Menkää Te ensin, minulla ei ole niinkään kiirettä."
Se oli selvää hoputusta, ei veisi kauaakaan, kun miehet jo juoksivat tutkimaan muuta rakennusta ja löytäisivät karkulaiset. Lancian onni oli vain se, että hän pystyi aina vetoamaan siihen, kuinka toinen olisi voinut pakottaa tämän auttamaan - myöskin sukunsa nimi autaisi viimeistään nuorekon ulos kiipelistä.

[[Eipä mitään, nyt sain ainakin itse hieman tätä etenemään n__n~]]

//Mäki YRITÄN ainakin . DD//

Lyhyt, mutaa paljon kertova huokaus pääsi tämän ihmissuden suusta. Lancia auttaisi häntä. Tuo oli pakko auttaa, koska muuten he molemmat olisivat lirissä. Vielä pahemmin kuin he olivat jo ennestäänkin. Ja pian heillä olikin ongelma. Minne mennä? Savannah suuntasi vain sinne minne vaisto vei. Kuulon tukki ihmisten huudot, jotka kaikuivat tuon tarkkakorvaisenkin suden korviin. Oven avaukset hukkuivat kaiken muun alle. Joka ei voinut olla hyvä asia. Savannahin oli pakko luottaa anioastaan kuuloonsa ja vaistoonsa. Muuhun ei siellä voinut luottaa ollenkaan sokeana.
"Johda sinä vain..."

Savannah mutisi naiselle ja antoi tämän vain osoittaa suunnan. Ja tuo nainen tuntui huolehtivan etsintäkuulutuksista. No, Savannahista varmaan olikin jo etsintäkuulutus ennestään. payonissa oli jo kiirinyt huhu sokeasta ihmissudesta kuulusteltavaksi. Joka ei ollut hyvä asia tässä tilanteessa.
"Ei ehkä sinusta, mutta kuka nyt ei haluaisi sokeaa ihmissutta pohjoisesta kuulusteltavaksi?"
Siinä se sitten lipsahti. Hän paljasti olevansa ihmissusi. Vahingossa, mutta se ei ollut hyvä asia. Ei tosiaan Nyt Lancia varmaankin halusi ilmiantaa hänet ja hänelle kävisiyhä huonommin. Mutta pian he olivatkin jo kuultavimmin jonkun ikkunan lähellä. Savannah kosketti sitä, missä sen kuvitteli olevan. Kyllä. Ikkuna.

Hän vain helpottui yhä enemmän kuunnellessaan. Lancia saikin lopulta sen ikkunan auki - joka oli varmaankin erittäin raskas. Mutta ainakin he saivat sen auki, joka oli kai se pääasia. Savannah kiitti hiljaa ja hyppäsi kovin ikkunan karmeja etsien ulos kadulle. Siellä hän pystyi jo kuulemaan huomattavasti paremmin. Ainoa ongelma oli, että täysikuu oli noussut taivaalle. Savannah kirosi ja nytki hetken kuin oksennusta pidätellen. Miksi juuri nyt?

Pian tuosta sokeasta sinitukkaisesta naisesta oli kasvanut valkoturkkinen, todella karvainen ihmissusi. Erittäin arpinen sellainen kylläkin. Savannahin teki mieli hakata päätä seinään. Miksi juuri sinä iltana? Mutta nyt ei ollut aikaa sille. Hän siirtyi pois ikkunan edestä, mutta käänsi katseensa sinne missä oletti jälleen Lancian olevan.

"Niin. Tämä on todellinen minäni. Pyydän vain, ettet minua nyt petä - otan syyn niskoilleni jos jäämme kiinni..."
Savannah kirjaimellisesti aneli Lanciaa.

//SORI KAMALA TÖNKKÖYS ;_________;//

Ihmissusi. Oliko toinen sanonut olevansa ihmissusi. Kaikki elollinen tuntui valuvan Lanciasta lattialle ja luikertavan karkuun, kun hän jähmettyi aloilleen - suupieli alkoi nykiä. Kaikista maailman olennoista tuo muusikko ei ollutkaan ihminen vain vaarallinen peto, joka täydenkuun aikaan oli valmis repimään harmittomalta matkalaiselta sisälmykset ulos ruumiista. Hätäinen naurahdus karkasi kanssaeläjien kuultaviin, tämän oli pakko olla jokin huono vitsi, jota punasuortuvainen ei vain ymmärtänyt oikein.
"Älkää viitsikö pelleillä tällaisena hetkenä."
Lancia totesi ja pakotti herttaisen hymyn kasvoilleen. Hänen vihreäkatseensa kääntyi käytävälle sillä välin, kun tyttö kömpi ohitseen ulos ikkunasta. Tämähän sujui sittenkin kuin leikki, ehkä he eivät jäisikään kiinni, vaikka niin monta kertaa nuorekko olikin ehtinyt sitä epäillä.

Mutta sitten se tapahtui. Se mitä Lancia oli pitänyt vain huonona pilana, tuli silmiensä eteen nopeammin kuin neito saattoikaan uskoa. Kahdella jalalla seisova, arpinen, valkea susi oli kadulla ja pällisteli häntä koiranpennun lailla. Puoliksi ikkunasta ulkona oleva aasatar oli loikata takaisin sisälle, mutta epäonnekseen hän kapsahtikin vastineeksi mukulakivetykselle rähmälleen. Kauaa tuollaista onnettomuutta tämä ei ehtinyt surkutella, sillä susi puhui - kyllä, aivan oikeasti tuo avasi leukansa ja terävät hampaat pääsivät vilahtamaan kuun kajossa.
"A-aa.."
Pihahdus tuli vain vastaukseksi, kun silmät laajenneena lautasen kokoisiksi tuijotti hän vain toista. Tämä oli uskomatonta, aivan kuin pahaa unta, josta tosin ei voinut herätä.

Mutta jos siitä ei voinut herätä, niin miten olisi jokin muu vaihtoehto ? Lancia nimittäin käytti sitä. Tämä oli nostamaisillaan etusormensa pystyyn sanoakseen jotain, ehkäpä tällä kertaa fiksuja asioita, mutta valitettavasti tolkku petti. Maailma alkoi sumentua aatelittaren silmissä, hän näki jo pedon kahtenakin ennen kuin kapsahti tantereelle pyörtyneenä. Järkytys oli kai ollut liian suuri näin herkälle naiselle, kuin Lancia oli, joten sen seuraksena tullut tiedoton pimeys peitti tapahtumat taakseen.

[[Jätän avonaisen lopun, sillä kanssapelaajan poistumisen vuoksi peli jää tähän.]]