Vilunväristys

Enkelten nousu. Se oli perin kaunis nimi tällaiselle hautausmaalle, jossa rakastetut vainajat lepäsivät mullan alla. Heitä ei voinut enää nähdä, kuulla tai katsoa suoraan silmiin - he olivat iäti poissa. Oli vain muistoja, hyviä ja pahoja, joita pystyi kierrättämään pään sisällä päivästä toiseen, lopulta hukuttaen itsensä siihen sielua kahlitsevaan lähimmäisen ikävään. Laahaavat askeleet vetivät kävelijää vastentahtoisesti kohti kivikumpua, johon oli raapustettu nimi, syntymä- ja kuolinpäivä. Toisaalta kulkija suorastaan kaipasi päästä perille, tuoden samalla ajatuksensa niihin päiviin, jolloin vainaja oli ollut vielä keskuudessamme. Siitä oli pari vuotta, kun sulhasensa oli kiukuspäissään ratsastanut metsään, eikä enää koskaan palannut takaisin. Monesti Lanciaksi ristitty nuorekko manasikin sitä jumalten ivaa, toivoen samalla luvattoman paljon kykyä, jolla voisi matkustaa ajassa taaksepäin. Hän ei olisi koskaan saanut syylistää tulevaa miestään palvelustytön vikittelystä, sehän oli ollut tyhmääkin tuntien, kuinka lojaali nuorukainen oli elinaikoinaan ollut.

Punaverikkö saapui haudalle, joka oli pääsyt kurjaan kuntoon hoitamatta oltuaan. Kuka sitä kunnossa pitäisi, kartanon tyttökö ? Ei, hänen ei annettu pitää rakkaimpansa leposijasta huolta, sillä se oli liian rahvaanomaista. Edes haudalla käyminen ei ollut Punapyökittäreltä luvallista valoiseen aikaan, joten hänen piti ajoittaa vierailunsa yön pimeimmille tunneille - salassa omalta suvultaan. Hauras huokaus purkautui kapeilta huuliltaan, kun katse jäi lepäämään orvossa näyssä. Enää edes kyyneleet eivät valuneet, ne oli vuodatettu kuiviin uusien velvollisuuksiensa astuessa eteensä.

Hän kyykistyi laskemaan hautakiven viereen kukan, jonka oli taittanut matkallaan tänne. Se ei ollut kummallinen, saati sitten harvinainen - melkeinpä rikkaruohoksi sitä voisi nimittää sinnikkyytensä vuoksi. Mutta eikö sinnikkyys kuvastanutkin hyvin Lanciaa ? Tämä oli jaksanut hyvin elämänsä musertavan kokemuksen jälkeen, mistä osakiitoksen kuuluisi suoda Lukelle. Ilman puoliserkkuaan ei nainen varmaan olisi tässä, vaan myöskin koiranputkea kasvamassa. Päivittynyt käsi vetäisi pari kiusallisinta suortuvaa korvansa taakse, kun kasvonsa kohosivat kohti tähtitaivasta. Yö oli kaunis ja lämmin, pilviä ei näkynyt mailla eikä halmeilla peittääkseen kuun hopeisen loiston. Jostain syystä Lancia ei vain tuntenut olevansa täällä yksin. Johtoikohan se lie siitä, että tänne oli laskettu monta monttuun vai siitä, että sielut todellakin vaelsivat levottomina hautausmailla ? Oli miten oli, se silti sai vilunväristyksiä kulkemaan pitkin nuorekon selkärankaa.

[[Jonaylaa~]]

Freijan tyttärillä oli jälleen ollut tanssiesitys eräässä sataman kapakassa, minkä jälkeen ryhmään kuuluvat ystävykset olivat vielä jääneet tapansa mukaan istumaan iltaa. Alkoholia ei he eivät olleet juurikaan juoneet, sen sijaan puheensorina ja iloinen nauru olivat hallinneet sitä iltaa kuten niin monina muinakin kertoina. Mutta nyt Io oli erkaantunut ystäviensä seurasta ja oli matkalla kotiinsa. Neidon tie oli vienyt hänet Enkelten nousulle ja hän oli päättänyt käydä vanhempiensa haudalla, mitä hän ei ollut ehtinyt tehdä vähään aikaan.

Tapojensa mukaisesti Io oli lausunut rukoukset vanhempiensa puolesta ja sen jälkeen hän oli hetken vain hiljaa paikallaan. Oli kuitenkin yöaika eikä tämä nainen ollut typerä tai tietämätön, niinpä hänen aistinsa tarkkailivat jatkuvasti ympäristöä. Sen vuoksi hän kuuli myös, kuinka joku toinenkin saapui yölliselle hautausmaalle. Neito kääntyi heti tutkailemaan ympäristöään ja jostain oli ilmestynyt terävä veitsi hänen kumpaankin käteensä.

Ion äiti oli ollut valkyyria ja tältä neito oli perinyt melko hyvän pimeännäön. Niinpä hän näkikin suhteellisen selvästi, kuinka tulija, ilmeisesti nainen, kyykistyi erään huonokuntoisemman haudan luo. Se sai Ion heti arvelemaan toisen olevan vaani, kuka aasa nyt välittäisi tuollaisesta haudasta. Varma hän ei tietenkään voinut olla, mutta olisi toki mukavampaa jos nainen ei olisi aasa. Aasoista Io ei juurikaan välittänyt, sellaisia pöyhkeileviä aatelisia, jotka olivat tappaneet hänen isänsä ja tavallaan aiheuttaneet myös hänen äitinsä kuoleman.

Utelias kun oli, siirtyi Io lähemmäksi toista. Veitset hän sujautti takaisin hihoihinsa, ne hän saisi nopeasti taas käteensä jos toinen käyttäytyisi uhkaavasti. Ja osasi hän puolustautua ilmankin aseitaan, jos tarve vaati. Pehmeissä saappaissaan neito liikkui hiljaa, aiheuttaen tuskin ääntäkään. Pian hän olikin melko lähellä vierasta naista, seisten hieman takaviistossa toisesta katsoen. Äkkiä ilkikurinen ajatus pälkähti neidon päähän.

"Tahdotko tosiaan tulla häiritsemään lepoamme tähän aikaan", Io sanoi, koettaen muuttaa ääntään hieman kumeammaksi. Neito oli pukeutunut mustaan mekkoon ja samanväriset hiukset kehystivät jopa kalpeita kasvoja, olallaan hänellä oli tumma laukku jossa hän kantoi tanssiasuaan. Niinpä hän saattoi näyttää jonkin verran pelottavalta, vaikka yksi asia olikin ristiriidassa pelottavan vaikutelman kanssa. Kuunvalon valaisemilla kasvoilla oli nimittäin hyvinkin ilkikurinen virne, joka kertoi selvästi ettei hän suinkaan ollut tosissaan.


//toittaasti Lancia ei saa ihan sydäriä : D//

Lancia oli parhaillaan aikeissa nousta jaloilleen, mutta takaansa kumpuava lausahdus sai hänet jähmettymään niille sijoilleen. Tuo ääni, aivan kuin ihmisnaisen, mutta silti jotenkin ontompi ja kaukaisempi. Se tiedusteli halusiko hän todella häiritä vainajien unta, ikuista sellaista, josta ei voisi enää raoittaa silmiään ja lausua hyviä huomenia. Nielaisten punaverikkö käänsi katseensa olkansa yli, nähden näinollen ensimmäisenä mustan mekon helman. Silmät kulkivat aina ylöspäin, lopulta päätyen tuijottamaan naiseksi ilmenneen kasvoja. Toinen oli musta kuin yllä aukeava taivas, mutta leidin kauniit piirteet eivät piilottuneet varjoihin, toisin kuin normaalisti valossa kylpevän Punapyökin. Mitään tämä ei ehtinyt sanoa, kun suustaan pullahti ulos kiljaisu, jonka saattelemana hän kietoi kätensä vieressään olevan hautakiven ympärille. Saiko siitä muka turvaa ? Noh, ainakin näin Lancia näytti kuvittelevan.

Sydän löi tiuhaan tahtiin rinnassaan, kämmenet hikosivat ja kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin vastapestyt lakanat. Nuorekon olkapäät värisivät holtittomasti, kun hän yritti saada itsensä kokoon puhuakseen jotain anteeksipyytelevää ja alentuvaista.
"Anteeksi, en halunnut rikkoa rauhaanne!"
Lancia vinkaisi ja painoi päänsä painoksiin, ei ollut kohtelias töllöttää silmät suurina toista. Oliko nainen aave ? Kuollut, joka oli jäänyt vaeltamaan maankamaralle, koska oli jättänyt jotain tekemättä ? Tai murhamies, aaveet olivat myös murhamiehiä, jotka eivät päässeet tuonpuoleiseen, koska olivat tehneet pahojaan. Pitkä vinkaisu. Ei, ei mitään tällaista! Pakkohan muukalaisen oli olla lihaa ja verta.

Varjo. Kuolevaisillahan oli omistuksessaan varjo, eikö ? Lancia palasi vilkuilemaan maata pitämänsä kummajaisen jalkojen alla ja aivan oikein, kyllä kuu langetti tuollekkin oman mustan piirteettömän kaksoisolennon, joka tulisi aina seuraamaan omaajaansa. Pieni huojennus kävi kehonsa läpi, mutta se kestikin sitten vain sen lyhyen hetken. Jos nainen ei ollut aave, niin entäs sitten demoni ? Vilkkaasta mielikuvituksesta ei aina ollut hyötyä, eikä varsinkaan, jos se oli siunaantunut näinkin hömelölle nuorelle.
"Olen todella, todella pahoillani. En missään nimessä halunnut häiritä ketään tai mitään vastaavaa. Tulin vain sulhaseni haudalle. Antakaa se anteeksi, pyydän!"
Voi pölkkypää, miksi et jäänyt vain kartanolle nukkumaan. Olisihan Lancia voinut lähteä toisaalta aikaisemminkin tänne tänään, vaikka valehdellen siinä sivussa menevänsä kauppatorille. Toisaalta silloin palvelustyttö olisi kipittänyt kintereillään, eikä hän olisi saanut kahden keskeistä rauhaa kultansa kanssa.

[[Noh, olisi se enemmänkin voinut panikoida, mutta säästän kaikki siltä kauheudelta <'D.]]

Io ei ollut odottanut aivan noin voimakasta reaktiota toisen taholta. Ensin tuntemattoman katse mittaili neitoa hetken ja sitten tuo tarttui kiljaisten vieressään olevaan hautakiveen kuin turvaa hakeakseen.
"Anteeksi, en halunnut rikkoa rauhaanne!" nainen vinkaisi ja painoi päänsä alas. Hieman tuo käytös huvitti Ioa, mutta samalla häntä myös huolestutti. Oliko hän tosiaan pelästyttänyt toisen noin pahoin, vaikka oli tarkoittanut tämän pelkäksi kevyeksi pilaksi. Neidon olisi tehnyt mieli mennä lähemmäksi rauhoittelemaan toista, mutta sitten hän tajusi että siitä tuo varmaan vain pelästyisi enemmän. Todellakin ristiriitainen tilanne, kun toisaalta halusi revetä naurusta ja toisaalta halusi rauhoittaa toista.

"Olen todella, todella pahoillani. En missään nimessä halunnut häiritä ketään tai mitään vastaavaa. Tulin vain sulhaseni haudalle. Antakaa se anteeksi, pyydän!" kuuluivat pelästyneen neitosen seuraavat sanat. Se sai Ion jopa häpeämään itseään, toinen tuli muistelemaan kuollutta rakastaan ja hän vain pelästytti tämän henkihieveriin.
"Anna sinä toki minulle anteeksi että tulin typerine piloineni häiritsemään sinua", Io sanoi katuvaisesti. Hän ei todellakaan ollut valinnut parasta aikaa tai kohdetta tekemisilleen. Itse tanssijatar olisi varmaan suuttunut, jos häntä olisi häiritty samanlaisessa tilanteessa. Kauaa hän ei kyllä kuvitellut itseään toisen asemaan, tuntui liian ahdistavalta ajatella millaista olisi jos Rakuna olisi kuollut.

"Osanottoni hänen vuokseen", Io sanoi hieman surumielisellä äänellä ja viittasi kohden hautakiveä. Neidon ajatukset kulkeutuivat hänen omiin vanhempiinsa, jotka myöskin lepäsivät täällä, yhteisen kiven alla. Toisiaan rakastaneeseen pariin, jonka aasojen teloittajat olivat peruuttamattomasti erottaneet toisistaan. Palkkamurhaajana toiminut Raul oli surmattu ja valkyyria Lisen oli jäänyt yksin lähes vastasyntyneen lapsen, Ion kanssa. Ja sitten Lisenkin oli kuollut, päässyt jälleen rakkaansa luo. Kymmenvuotias Io oli jäänyt yksin, ja sen jälkeen hän oli vieraillut vanhempiensa haudalla melko usein. Enkelten nousu oli siis hänelle hyvinkin tuttu paikka, sen hiljaiset haudat ja surumielinen tunnelma.

"Itse tulin tänne katsomaan vanhempiani. He ovat olleet kuolleina jo vuosia, mutta kaipaan erityisesti äitiäni silti lähes päivittäin. Isääni en ehtinyt koskaan edes oppia tuntemaan", Io kertoi melko hiljaisella äänellä. Jollekulle toiselle tällainen avautuminen olisi saattanu olla hyvinkin epätavallista, mutta Io oli kuitenkin melko puhelias ja avoin neito, joka tutustui mielellään uusiin ihmisiin tai muihinkin olentoihin, kunhan ne olivat ystävällismielisiä.


//ja nyt Io-parkaa hävettää :/ //

Mitä. Oliko tämä ollutkin vain pilaa ? Lancia väänsi kasvonsa takaisin kohti toisen omia, silmien tuijottaessa luomet räpsähtämättä toista. Se oli ollut julmaa, suorastaan kohtuutonta käytöstä. Kuinka joku saattoi olla noin ilkeä, että tuli kiusaamaa surevaa. Punaverikkö käänsi katseensa sivulleen hiljaisena, pieni nolostuneisuus sekä ärtymys olivat heränneet sisällään, vaikka eihän hän niitä ulospäin näyttänyt. Ylähampaista pari nappasi alahuulen väliinsä, puraisten näin pienen verestävän loven.
"E-ei se mitään."
Aasatar lopulta sai sanotuksi ja hymyili nätisti tummiin pukeutuneelle naiselle. Tälle oli opetettu, että kaikkia piti kunnioittaa ja kaikille oli oltava myös kohtelias. Anteeksi antaminenkin oli asia, joka neidolle oltiin painettu päähän jo pienenä. Ei ollut koskaan mitään niin pahaa, etteikö vanhoja kaunoja voisi unohtaa ja jättää vihan niille, jotka eivät osanneet sitä käsitellä oikein.
"Sulhaseni olisi vain nauranut tälle, jos olisi elossa."
Käsi käytti yhden silittävän liikkeen kylmän kiven päällä. Niin, tuleva puolisonsa olisi vain nauranut tikahtuakseen, kuinka typerä punaverikkö osasikaan olla. Naruttua nyt noinkin yksinkertaiseen pilaan niin että oli aivan umpisolmussa.

Viimeinkin vihersilmä nousi ylös maasta, kuunnellen hiljaa, kun nainen kertoi tulleensa vanhempiensa luona käymään. Kamalaa, Lancia ei tietäisi miten pärjäisi ilman vanhempiaa, he olivat hänelle kaikki kaikessa sen jälkeen kun luotettu puoliserkkunsa oli ottanut ritolat.
"Otan osaa myös. He olivat varmasti hienoja ihmisiä."
Aatelitar koitti lohduttaa, vaikka oli vieläkin kankea ja varuillaan. Olikohan edessään seisova neito kuitenkin se demoni ? Toisaalta, eihän nainen siltä näyttänyt, mutta eivätkö ne paholaiset osanneetkin muuttaa hieman muotoaan, jotta sarvet tai muut vastaavat piirteet piilottuivat. Päänsä kallistui koiranpentumaisesti, ehkäpä pitäisi kysyä suoraan.
"Te ette siis ole aave tai demoni ?"
Nuorekko näpläsi pisimpiä suortuviaan minkä kerkesi. Sideharsotkin käsissään paljastuivat leveiden hihojen laskiessa käden taitekohtaan, mutta tekikö aasatar elettäkään korjatakseen asian ? Ei. Tämä koki peitetyt kätensä niin normaaliksi jutuksi, että tuskin tajuaisi, jos joku kysyisi oliko hänelle sattunut jokin tapaturma lähipäivinä.

Lyhyt hiljaisuus sai jo valmiiksi hermoheikkoa muistuttavan Lancian pälyilemään ympärilleen. Ei kai vain kartanosta oltu tultu hakemaan häntä ? Voi hirvittävä, jos tämä nähtäisiin haudalla ja vieläpä jonkun tuntemattoman henkilön seurassa! Isoäiti antaisi varmasti sellaiset satinkutit punaverikölle, ettei hän uskaltautuisi astua edes ruokailulle ilman lupaa. Leiknir puolestaan varmaan irvailisi päivät pääksytysten, kun oli sellainen mokoma kakara..

[[Mitä turhia~. Lanciahan harrastaa turhaa panikointia harvasen päivää n__n.]]

"E-ei se mitään", säikytelty nainen sanoi ja sai hymynkin nousemaan kasvoilleen. Io hymyili takaisin, yhä hieman anteeksipyytävän näköisenä.
"Sulhaseni olisi vain nauranut tälle, jos olisi elossa", nainen sanoi. Ystävällisesti Io esitti osaanottonsa miehen kuoleman johdosta ja kertoi sitten hieman omista vanhemmistaan ja siitä miksi oli täällä öisellä hautausmaalla. Nyt olikin toisen vuoro esittää lohduttavia sanoja, jotka saivat hieman surumielisen hymyn neidon kasvoille.
"He toimivat kuten katsoivat oikeaksi, eivätkä luopuneet omista aatteistaan", Io sanoi melko hiljaisella äänellä. Kunnioitettavia aatteita tasa-arvosta ja vaanien arvon nostamisesta, aatteita joiden noudattaminen oli lopulta johtanut kuolemaan. Jos tässä kaupungissa tahtoi elää niin turvallisesti kuin mahdollista, joutui tanssimaan aasojen pillin mukaan.

"Te ette siis ole aave tai demoni?" hetki sitten seisomaan noussut nainen kysyi Iolta. Ensimmäiseksi kysymys kirvoitti kevyen naurahduksen tummiin pukeutuneen neitosen huulilta.
"Ei, en ole mitään sellaista", Io sanoi hieman huvittuneella äänellä. Hetken hän tutkaili juuri tapaamaansa naista. Toisella oli kauniin punaiset hiukset ja muutoinkin tuo oli hyvinkin suloinen ilmestys. Tästä lähempää erotti myös, että naisen yllä olevat vaatteet olivat melko hienoa laatua. Oliko toinen sittenkin aasa, vaikka sulhasensa hauta oli saanut päästä rapistumaan tuollaiseen kuntoon? Tuskinpa tuollainen hieno neito olisi aikonut naimisiin vaanin kanssa, mutta tuollaisia hautoja ei nähnyt muilla kuin vaaneilla. Ion täytyi myöntää itselleen, että tämä kiehtoi hänen uteliaisuuttaan.

Viimein puolivalkyyrian katse osui myös toisen harsojen peittämiin käsiin.
"Oletteko loukkannut itsenne", Io kysäisi hieman huolestuneella äänellä. Olihan hän kuitenkin juuri sellainen olento, joka tunsi hellyyttä kaikkia pulaan joutuneita tai vahingoittuneita kohtaan ja auttoi heitä mielellään, ei tosin mihinkään äärimmäisyyksiin asti. Hän oli kuitenkin nähnyt elämää kyllin paljon tietääkseen, että jotkut pyrkivät vain itsekkäästi hyötymään ystävällisten lähimmäisten avunannosta.

Io vilkaisi taivaalla kumottavaa kuuta. Se oli kulkenut radallaan jo pitkän matkan tänä yönä, alkoi tosiaan olla myöhä. Hitunen huolestuneisuutta kohosi neidon mieleen, hänen uusi tuttavuutensa ei vaikuttanut sellaiselta jonka oli turvallista liikkua yksin kaduilla tähän aikaan yöstä. Saattoihan ulkonäkö pettääkin, niinhän se teki neidon itsensäkin kohdalla, mutta hän ei kyllä voinut kuvitella toista pitelemässä asetta tai muuten puolustamassa itseään.
"Eikö teidän ole vaarallista liikkua täällä tähän aikaan", Io sitten kysyi neidolta. Kysymällähän asiat yleensä selvisivät.

Aatteista, saati sitten kunniasta luopuminen kuullosti suorastaan käsittämättömältä punaverikön korvissa. Siksi hän taisikin arvostaa yhtäkkiseltään pelottelijansa vanhempia todella, vaikka ei näitä ollutkaan tuntenut. Noista kahdesta piti pitää kiinni, vaikka sitten Kuoleman porteille saakka - niin oli ainakin nuorekolle sanottu toistuvasti. Seuraavaksi Lancia sai tietää, ettei tummiin pukeutunut kaunotar ollut mikään ylimaalinen olento, ainakaan paha sellainen. Helpotuksen huokaus, nyt jännitys pääsi kokonaan purkautumaan ryhdin hieman lysähdettyä.
"Se on hienoa kuulla."
Nuorempi lausahti suorastaan silmät säkenöiden, nyt tämä voisi puhua melkein mitä vain ilman pelkoa, että joutuisi pahan voiman uhriksi. Olikohan pahaa oikeastaan edes olemassa ? Oli vain tunteita niin kuin pelko, jotka loivat mielikuvan siitä, että jokin oli mukamas pahaa tai vaarallista. Kääntöpuolelle ei katsottu, elettiin vain kuvitelmien varassa.

Mutta se mitä toinen seuraavaksi tiedusteli, sai kokonaan vihrersilmän jännittyneisyyden rippeetkin hajoamaan tuhansiksi sirpaleiksi. Aluksi tämä toki ihmetteli, mitä nainen mahtoi tarkoittaa tiedustellessaan oliko Lancia vahingoittanut itsensä, mutta sen jälkeen napsahtivat palapelin palaset kohdalleen. Hän ojensi hieman toista kättään, jotta näkisi sen itsekkin paremmin, ennen kuin tirkskahti pienesti.
"Ei, ei. Nämä ovat vanhoja jälkiä lapsuudesta. Keittiössä leikkiessä poltin käteni pahoin - eivät ole mikään kaunis näky muuten, joten siksi pidän näitä harsoja. Minua on myös varoiteltu, että nämä voivat yhä tulehtua, jolloin menettäisin kummatkin yläraajani."
Lancia selitys oli pitkä ja vähän turhankin yksityiskohtainen näin uuden tuttavan kuultaviin. Vieläkin hän muisti sen tuskan ja unettomat yöt kipujensa kanssa, kun erilaiset lääkärit ja parantajat kävivät yrtitsemässä käsiään sekä päivittelemässä, kuinka typeriä tenavat osasivatkaan olla.

Ja mitä siihen tähän aikaan liikkumiseen tuli - se oli vaarallista. Kartanon kasvatti ei osannut puolustaa itseään, tuskin edes uskaltaisi huutaa apua, jos joku häneen iskisi rahanahneet näppinsä. Pahimmiltaan aasatar löytyisi aamulla verissä päin, raiskattuna ja rahattomana - ei mikään houkutteleva kohtalo. Toisen käden sormet kohosivatkin rapsuttamaan hajamielisen oloisesti poskeaan.
"Onhan tämä hieman, mutta minua ei oltaisi päästetty haudalle päiväsaikaa. Kartanossa ollaan todella tarkkoja."
Ensimmäistä kertaa punapää mainitsi, missä oikein asui, tehden sen oikeastaan huomaamattaankin.
"Pelkään, että minua tullaan hakemaan pian. Olisin halunnut kunnostaa haudan ennen sitä kylläkin.."
Yksi kaipaava vilkaisu kävi vielä kirjainkivessä. Siinä se joutuisi odottamaan epäsiistinä seuraavaan kertaan, kun nuorekko tekisi yhtä uhkarohkean siirron tulla tänne.

Toinen näytti selvästi rentoutuvan kun Io kertoi ettei ollut mikään pimeyden olento. Tuo sai ystävällisen hymyn neidonkin kasvoille, kun toinen ei enää suotta häntä pelännyt. Eihän hän ollut vaarallinen, paitsi jos häntä uhattiin tai hän sattui olemaan murhatehtävissä, mitä kyllä harvemmin tapahtui. Päinvastoin, tämä vaanitar oli hyvinkin ystävällinen ja lempeä olento.

Naisen kertoessa syyn harsoihin kiedottuihin käsiinsä nousi myötätuntoinen ilme Ion kasvoille. Hän ei onnekseen ollut koskaan loukannut itseään kovin pahoin eikä arpia tai muita sellaisia jälkiä saattanut löytää mistään hänen vaalealta iholtaan.
"Voi, toivottavasti ne eivät kovin hankaloita elämää", sinisilmäinen neito sanoi myötätuntoisesti ja hänelle niin luonteenomaisesti. Hän ei voinut olla ajattelematta, miten kömpelöksi varmasti tuntisi itsensä kädet tuollaisissa kääreissä. Veitsiäänkään ei silloin varmaan kykenisi käyttämään, ainakaan niin hyvin, vaan joutuisi puolustautumaan ilman niitä, mikä sekin toki onnistui. Tuota ajatellessaan hänen mieleensä juolahtikin, että toisen saattoi olla vaarallista liikkua täällä tähän aikaan ja sitä hän tuolta sitten kysyikin.

"Onhan tämä hieman, mutta minua ei oltaisi päästetty haudalle päiväsaikaa. Kartanossa ollaan todella tarkkoja", punatukkainen vastasi. Tuo sai Ion hieman varautuneeksi, jos toinen tosiaan asui jossain kartanossa niin silloin tämä erittäin todennäköisesti olisi aasa. Ja aasoja hän oli aina oppinut epäilemään, ehkä ennakkoluuloisesti. Sellaisia rikkaita pöyhkeilijöitä.
"Pelkään, että minua tullaan hakemaan pian. Olisin halunnut kunnostaa haudan ennen sitä kylläkin..", nuori nainen vielä jatkoi ja vilkaisi puheena olevaa hautakiveä. Hieman Ion kävi tuo sääliksi, mutta hän kovetti sydämensä parhaansa mukaan. Jos nainen tosiaan oli aasa, löytyisi tuolle varmaan muitakin lohduttajia kuin vähäinen vaani, mustahiuksinen neito tuumi hieman katkerasti.

"Oletko kenties aasa?", Io sitten kysyi hieman kireällä äänellä, saadakseen asiaan selvyyden. Oikeastaan olisi jopa harmi, jos toinen olisikin aasa, tämä oli kuitenkin vaikuttanut melko mukavalta. Mutta Io ei uskonut voivansa ystävystyä jonkun aasan kanssa, hänen vihansa tuon killan edustajia oli liian syvä. Jollei aasoja olisi olemassa, olisi neito saanut kasvaa vanhempiensa hoivissa sen sijaan että oli jo kymmenvuotiaana jäänyt yksin maailman armoille.

Ion sitä itse huomaamatta olivat hänen kätensä tarttuneen hihansuissa lepääviin veitsiin hänen odottaessaan toisen vastausta. Muutoinkin tuo oli hieman jännittynyt, mikä varmaan näkyikin hänestä. Ruveta nyt puhelemaan jonkin hienon aasaneidon kanssa, siitäkään ei mitään hyvää seuraisi, hyvässä lykyssä saisi vain oman päänsä pyövelin terän alle. Tällä neidolla ei todellakaan ollut mikään myönteinen käsitys rikkaamman killan edustajista.

Kyllä kätensä kieltämättä hankaloittivat elämäänsä. Esineet sen kuin putoilivat alinomaan hyppysistään, minkään ommel- tai taidetyön näpräämisestä ei tullut mitään, eikä hän edes voinut viettää aikaansa ratsastamalla metsäteillä, koska ohjat suorastaan riistäytyivät käsistä hevosen vetäessä yhdenkin kerran päätään alas.
"Eivät ne pahemmin."
Lancia lopulta naurahti ja risti kätensä. Toinen oli oikein mukava ja kohtelias, vaikka alkujärkytys olikin ollut suuri. Harvemmin aasatar edes pääsi puhuttelemaan vieraita, sillä kartanon nipottavat asukkaat vahtivat häntä kuin nälkäiset haaskalinnut viimeisellä matkalla olevaa eläintä.
"Olen vain niin koheltaja, ainakin isoäitini mukaan, että pudottelen paljon asioita."
Vihreä katse kävi käymässä lähiympäristöään taas lävitse, huonolla tuurilla tämä olisi taas saattanut päästää käsistään pakoon jokin arvokkaan korun tai jotain yhtä tärkeää.
"Tällä kertaa en sentään ole kadonnut mitään vielä."

Hetkinen, naisen ääni kiristyi. Punaverikkö kohotti hämillään kulmaansa, kun kuuli toisen esittämän oudon kysymyksen kiltalaisuudestaan. Oliko aasoissa sitten jotain pahaa, kun toinen noin varautuneeksi muuttui ? Kyllä. Lancia oli aasa, mutta ei pahemmin välittänyt jumalistaan, vaan enemminkin niistä aatteista. Hänestä oli oikein kitkeä pois lisääntyvä rikollisuus. Jos epärehelliset ihmiset valloittaisivat koko Payonin, niin olisi aateliston pää lautasella, eikä punaverikkö halunnut perheelleen tapahtuvan mitään niin kamalaa. Jos hänen sukunsa ryövättäisiin puhtaaksi, tuhottaisiin kokonaan, niin ei nuorekolla olisi enää mitään jäljellä. Tämä putoaisi tyhjän päälle.

"Olen minä, onko se jokin ongelma ?"
Lancia kysyi varovaisesti ja vilkuili toisen elekieltä, kuin yrittäen parhaansa mukaan tulkita sitä. Ehkäpä tummiin pukeutuneella leidillä oli jotain kaunoja aatelittaren kaltaisia kohtaan ? Punaverikkö puisti itsekseen päätän, eivät aasat olleet tehneet mitään! Hehän yrittävät vain auttaa kansaa pois ahdingosta. Äkkiä kamala ajatus iskeytyi päähänsä, sellainen joka sai neidon koko kehon värähtämään kauttaaltaan. Vaanit, viholliset. Mahtoiko uusi tuttavuutensa kuulua heikäläisiin, joilla Lanciaa oltiin iltasaduissa peloteltu.
"Ette kai Te vain..?"
Hän yritti aloittaa hitaasti, erittäin tahdikkaasti kun samalla perääntyi askeleen taaksepäin. Voi hyvä tavaton, jos toinen nyt hermostuisi vihersilmään ilman pätevää syytä. Lancia oli sitä paitsi alkanut jo viihtyä toisen seurassa, sillä pieni rupattelu ei koskaan ollut pahitteeksi.

"Eivät ne pahemmin", neitokainen vastasi naurahtaen Ion kysyttyä, haittasivatko tuon harsoihin sidotut kädet jokapäiväistä elämää. Sitten tuo vielä mainitsi koheltamisesta ja tavaroiden pudottamisesta, mutta ei onnekseen ainakaan huomannut kadottaneensa mitään. Mutta pian neidon puheista Ion mieleen heräsi epäilys, että tuo saattaisi olla aasa. Saadakseen varmuuden asiasta sinisilmä kysyi sitä suoraan uudelta tuttavuudeltaan.

"Olen minä, onko se jokin ongelma?" neitokainen vastasi pienen hetken kuluttua. Niinpä tietysti. Ihme kyllä että tuollainen ylhäisöneito oli uskaltautunut yksinään ulos tähän aikaan.
"Ette kai Te vain..?" nuori nainen jatkoi perääntyen samalla hieman kauemmaksi, selvästi säikähtäneenä.
"Kyllä, olen vaani, mutta en minä sinua ole ryöstämässä tai tappamassa. Kuvittelet ehkä, että olemme syntyjämme pahoja tai muuta sellaista, mutta eikö pahoja ihmisiä ole aasojenkin keskuudessa? Te ahnehditte itsellenne kaiken minkä irti saatte ja ajatte meidät ahtaalle, selviytymään vähin mahdollisuuksin maailmassa jota te tahdotte hallita omilla säännöillänne, jotka eivät jätä meille juurikaan elämisen mahdollisuuksia. Istutte kultakasojenne päällä kuin pöyhkeät kukonpojat, yritätte alistaa meidät palvelijoiksenne ja sitten vielä ihmettelette miksi olemme tällaisia kuin olemme", Io intoutui puhumaan melko jäätävällä äänellä. Hän ei todellakaan pitänyt aasoista.

Io itsekin suorastaan hämmästyi purkaustaan, mutta toisaalta tuntui niin hyvältä saada tuo kaikki ulos. Maailmassa oli vain harvoja asioita joita tuo neito saattoi rehellisesti sanoa vihaavansa tai inhoavansa, mutta itsekkäät aasat kuuluivat ehdottomasti tuohon joukkoon. Tunne oli alkujaan peräisin hänen äidiltään, mutta kun hän oli kasvanut ymmärtämään maailmaa, oli se saanut vahvistusta hänen omista kokemuksistaan, ahnaista aasoista jotka ajattelivat vain omaa napaansa.

"Mutta mitäpä sinä tällaisesta elämästä ymmärrät, saat varmaan kaiken haluamasi pelkällä käden heilautuksella. Et tiedä, millaista on tehdä itse kovaa työtä jokapäiväistenkin asioiden eteen", Io vielä sanoi vähättelevästi. Häneltä ei löytynyt suurtakaan arvostusta aatelisperheiden tyttärille, jotka kasvoivat turvallisessa pumpulissaan, tekivät mitä sanottiin ja ajattelivat kuten käskettiin. Itsenäisyys, se oli ominaisuus jota tuo neito arvosti. Oikeastaan hän toivoi että tuosta tytöstä löytyisi nyt edes vähän selkärankaa puolustaa omia käsityksiään tai aivoja ajatella asioita aivan itse.


//Io vähän saarnaa xD//

Vaani. Tuo sana oli ainut, johon Lancia jäi roikkumaan ja siitä pitäen lamaantui henkiseltä tasolta täysin. Mukavana pitämänsä nainen oli vihollinen. Kädet läimähtivät suunsa eteen, ettei tämä päästäisi pientäkään harkitsematonta pihahdusta, keskeyttäisi edes vahingossa tumma pukuista leidiä tuon puhuessa. Puhe kylläkin muistutti saarnaa. Ei hän ollut tehnyt mitään pahaa, kyllähän toinen sen käsitti, kun oli sanonutkin ettei ryöväisi punaverikköä tai riistäisi tämän henkeä. Ja niin, kyllä aasatar kuvitteli vaanien olevan läpeensä pahoja, niinhän hänelle oltiin aina hoettu. Oli vaikea muuttaa käsitystään mistään, mikäli sitä rikkovia perusteita ei posahtanut vasten kasvoja. Useimmat ihmiset myös kielsivät uudelleen paljastuvan totuuden sillä luottivat mieluummin tuttuun ja turvalliseen. Kaiken lisäksi Lanciahan oli koko ikänsä elänyt muiden mielipiteiden varassa ja seilannut niiden harjala. Se oli helppoa, hyvin helppoa. Ei tarvinnut päättää mistään itse, vaan muut kertoivat, mitä kuului tehdä milloinkin.

"Se on totta, en minä ymmärräkkään."
Kämmenet olivat laskeutuneet alas suultaan, mutta sen sijaan katse oli suunnattu aivan muualle, puhettelijansa kasvoja kohti. Niin, eihän Lancia ymmärtänyt hölkäsen pöläystä millaista oli elää ilman rahaa ja yltä kylläisyyttä. Ei hän tiennyt miltä tuntui tehdä töitä ja nauttia arjen pienistä asioista. Silloin aatelitar tunsi sen - likaisen olon. Se valtasi nihkeillä näpeillään alaa kropaltaan, kiertoi itsensä kaulan ympärille puristamaan.
"Kuten sanoitte, en ole koskaan tehnyt kovaa työtä - en näillä käsillä. En jaksa pidellä edes hevosen ohjaksista kiinni. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö olisi halunnut oppia."
Lancia jopa puolustautui hieman. Aasatar todella olisi halunnut oppia tekemään töitä, saada jonkinmoista voimaa ranteisiinsa, että pystyisi pitämään vaikka kuokkaa kädessään. Hän halusi tietää, miltä tuntui ansaita oma elantonsa. Oliko se todella niin vaikeaa, kun huhuttiin.

"Emmekä voi mitään ennakkokäsityksillemme, olemme kuin kahdesta vastakkaisesta maailmasta. Kummankin silmissä vihollinen on paha, mutta oma kansa taas hyvä. Eikö se ole Teistäkin kovin ristiin vetävää ?"
Noin hienot sanat eivät olleet itse Lancialta peräisin, vaan suoraan lainattuja hänen isältään. Ensimmäisen kerran punaverikkö tajusi myös niiden merkityksen. Hän jäi vaiti, odotti uuttaa ärähdystä vastavaa sanan jatkoa vaanin suunnalta.

Aasaneidosta tosiaan näki, että tämä järkyttyi kuullessaan Ion olevan vaani. Saattoi tuon reaktion kyllä ymmärtääkin, mutta juuri nyt se ei mustahiuksista järkyttänyt vaan hän jatkoi yllättäen alkanutta saarnaansa toisen reaktioista juurikaan välittämättä, tai kenties lähinnä niistä enemmän innostuen. Kunpa aasat tosiaan tajuaisivat millaista vaanien elämä oikein oli tässä kaupungissa.

"Se on totta, en minä ymmärräkkään", punatukkainen neito sanoi, Ion jonkinlaiseksi yllätykseksi. Hän oli kuitenkin odottanut jonkinlaista vastustusta, jos ei muuta niin papukaijamaisesti toistettua litaniaa aasojen viisaudesta ja tärkeydestä. Sellainen olisi luultavasti pitänyt yllä tätä sinisilmän epätavallista ärtymystä, mutta kun toisesta ei tuntunut löytyvän tulta ja tappuraa rauhoittui Iokin nopeasti. Hän kuitenkin oli harvoin vihainen, jollei häntä tai hänen läheisiään uhattu.

"Kuten sanoitte, en ole koskaan tehnyt kovaa työtä - en näillä käsillä. En jaksa pidellä edes hevosen ohjaksista kiinni. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö olisi halunnut oppia", aasatar puolustautui.
"En väitä olevani mikään parantaja, mutta kuvittelisin että harjoittelemalla voisit saada käsiisi lisää voimaa. Ja on monia tapoja työskennellä ja olla hyödyksi", Io sanoi, puhuen taas melko ystävällisesti. Jostain syystä hän tunsi olonsa jopa hieman äidilliseksi tuon maailmasta selvästi tietämättömän aasaneidon kanssa, vaikkei uskonutkaan olevansa tuota vanhempi. Itse asiassa, jos pelkkää ulkonäköä katsoi niin Io varmaan näytti nuoremmalta, häntä saatettiin toisinaan pitää viisitoistavuotiaana eikä suinkaan kaksikymppisenä, johtuen hänen lyhyydestään ja kenties hieman lapsenomaisista piirteistään.

"Emmekä voi mitään ennakkokäsityksillemme, olemme kuin kahdesta vastakkaisesta maailmasta. Kummankin silmissä vihollinen on paha, mutta oma kansa taas hyvä. Eikö se ole Teistäkin kovin ristiin vetävää?" aasatar sanoi sitten ja veti Ion hiljaiseksi mietteliään hetken ajaksi.
"No, rehellisesti en kyllä voi väittää kaikkia vaaneja hyviksi olennoiksi, mutta suurimmasta osasta uskon niin. Ja kenties... kenties aasojen joukossa on joitain hyviäkin yksilöitä, jotka ajattelevat muutakin kuin itseään", Io myönsi, vaikka ehkä hitusen pitkin hampain. Oli tosiaan vaikeaa luopua syvälle juurtuneista ennakkoluuloista tai edes myöntää muiden mahdollisuuksien olemassaolo.

Io vaikeni, keskittyen nyt selvittämään omia ajatuksiaan, eikä edes huomannut kuinka mietteissään veti veitsen esiin hihastaan ja alkoi nyt pyöritellä sitä sormissaan, tapa jonka hän oli oppinut jo kauan sitten. Aasat olivat olleet hänelle melko yksiselitteinen käsite, mutta nyt siihen tuntui tulevan uusia yllättäviä ulottuvuuksia. Ehkä oli mahdollista, että hänen olisi paikallaan korjata käsityksiään tuon ylemmän luokan edustajista, tai ainakin pohtia asiaa tarkemmin ennen lopullisen mielipiteensä lukkoonlyömistä. Vaikka toisaalta ajatus ymmärtäväisistä aasoista sai Ion hymähtämään. Sellaisen ihmeen kun tosiaan saisi nähdä.

"Tällaisista asioista on toki mielenkiintoista keskustella, mutta ehkä yöllinen hautausmaa ei ole siihen paras paikka. Mutta... jos tahdot voisimme siirtyä jonnekin sisätiloihin", Io sanoi hieman hymähtäen ja nyökäytti päätään kohden Enkelten nousun kivisen aidan takana pilkottavia kapakoiden ja majatalojen yhä palavia valoja. Jostain syystä hän oli päättänyt antaa tuolle aasalle mahdollisuuden, ja samalla itselleen mahdollisuuden tutustua johonkin ylemmän killan edustajaan hieman paremmin. Ja loppujen lopuksi Io kuitenkin oli melkoisen utelias luonne.

Äkkiä vaanitar tajusi veitsen pyörivän siroissa sormissaan ja hän sujautti sen takaisin hihaansa.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää", neito sanoi hitusen anteeksipyytävästi. Mikäli hän lainkaan osasi arvata toisen tunteita, ei tämä varsinaisesti ollut pitänyt kuunvalossa kiiltelevän aseen näkemisestä.

Johan Lancia terästäytyi, kun tummapukuinen nainen mainitsi työnteon tuovan lisää ruista ranteeseen. Sitähän aatelitar ei luonnollisesti ollut edes ajatellut, koska kuvitteli vain turhan rehkinnän olevan haitaksi. Ainakaan se kipu ja väsyneet lihakset eivät olleet tuntuneet kovin mukavilta illalla, joten siinäkin lienee yksi lisäsyy, miksi punaverikköä ei nähnyt monesti tekemässä fyysisesti raskaita hommia. Eihän hänen arvonsakaan sen puoleen antanut myöten vaikka kasvimaan kitkennälle.
"Totta tosiaan, en ollutkaan tullut ajatelleeksi!"
Ja tyhmähän myös myöntää erheensä, eikä osaa pitää suutaan kiinni. Kuten jälleen kerran teki Lancia itsestään vähemmän fiksua kuvaa, vaikka juuri olikin puhunut sellaisia sanoja, jotka saisivat katseet kohdistumaan ylöstyöntävinä tätä kohden.
"Ajatteletteko tosiaan niin, että voisin tehdä töitä ?"
Ääni kuullosti lapsellisen innostuneelta, aivan kuin aasatar olisi juuri keksinyt uuden leikin, jonka pelaamiseen piti suostutella pari kaveria mukaan. Ei kai viaton tyttönen edes kokenut elämää kuin suurena leikkikenttänä, jossa riemua ja kolhuja riitti itsekullekkin.

Haa, yksi lisäpiste pamahti Lancialle, kun toinen myönsi etteivät kaikki aasat välttämättä olleet läpeensä pahoja! Siitä hyvästä alkoikin nuorekon kasvoilla säteillä hymy, joka kylläkin kuihtui pois teräaseen tullessa toisen hyppysiin. Siinä se kieppui ja kaarteli, pyörähteli ja asettui aloilleen. Taitavaa puukon käsittelyä, mutta se sai silti aatelittaren uudestaan epävarmaksi.
"E-ei!"
Lancia parahti, kun vaani ehdotti sisätiloihin siirtymistä. Ehei, nuori neitokainen ei lähtisi toisen matkaan, sillä sen verran itsesuojeluvaistoa tällekkin oli siunaantunut. Hänhän voisi saada vielä oman osansa tuosta terästä, jonka olemassaoloa seuralaisensa kerkesikin pahoittelemaan.
"Minusta tuntuu, että joudun lähtemään kartanolle. Siellä ollaan jo varmasti huomattu poissaoloni."
Nuorekko selitti, aivan selvästi. Ei tällä hetki sitten ollut mihinkään kiire, mutta taisi puukolla olla osansa hoppuun.

Vihreäkatse kääntyi vielä vihon viimeisen kerran hautakiveen, joka nökötti uskollisesti paikallaan. Tuosta se ei lähtisi, ellei joku keksisi sitä siitä repiä irti. Seuraavan kerran hän putsaisi myös kaikki roskat pois, kunnostaisi kaiverruksen ja istuisi sitten yksin omassa rauhassa rakkaansa luona. Silloin kukaan ei tulisi säikyttelemään, niin kuin tässä tänään oli aiemmin sattunut käymään.
"Nyt siis minun on paras poistua, kiitos ajastanne."
Lancia niiasi somasti lausahduksensa päätteeksi ja lähti sitten vasta askeltamaan pakoon. Tämä yritti mahdollisimman huomaamattomasti vilkuilla seurasiko toinen, mutta ei - kyllä hautausmaan "aave" taisi jättää hänet rauhaan. Joka päivä ei tavannutkaan tuollaista vaania, pieni inhimillisyyden kidekkin oli iskostunut mieleensä tämän eriskummallisen tuttavuuden johdosta.

[[Kiitoksia tästä pelistä, me jatkammekin sitten toisessa n__n~]]

"Ajatteletteko tosiaan niin, että voisin tehdä töitä?" aasatar sanoi innostuneesti, saaden Ion nyökkäämään hieman hymähtäen. Jollain tapaa tuo muistutti mustahiuksista itseään, kaikesta huolimatta hänessäkin oli tallella aimo annos lapsenomaista viattomuutta ja innostuneisuutta. Keskustelu kulki pidemmälle ja vaanitar vajosi omiin ajatuksiinsa veitsen pujahtaessa taitavien sormien käsittelyyn, aiheuttaen säikähdystä keskustelutoverissa. Niinpä Lancia suorastaan parahti kieltävän vastauksen Ion ehdotettua sisätiloihin siirtymistä. Aluksi vaani hämmästyi tuota reaktiota, mutta tajusi sitten sormissaan pyörivän veitsen olemassaolon ja sujautti sen anteeksi pyytäen takaisin hihaansa.

"Minusta tuntuu, että joudun lähtemään kartanolle. Siellä ollaan jo varmasti huomattu poissaoloni", punahiuksinen neito selitti ja Io nyökkäsi myöntävästi, hieman harmissaan siitä että oli tainnut pelästyttää toisen. Mutta hänenkin pitäisi kyllä varmasti lähteä kotia kohden, harvemmin hän viipyi näin myöhään. Rakuna oli varmaan jo palannut omista töistään ja voisi pian huolestua jos Io vielä kovin kauan viipyisi.
"Nyt siis minun on paras poistua, kiitos ajastanne", aasatar hyvästeli niiaten. Toisen esimerkkiä seuraten Io lausui hyvästinsä ja notkisti hänkin polviaan toisen esimerkistä, vaikkei kyllä yleensä pahemmin niiaillut.

Punahiuksisen lähdettyä vaanineito jäi hetkeksi katselemaan hautakiveä, jonka alla aasattaren sulhanen lepäsi. Lopulta hän kuitenkin irrottautui sekaisista ajatuksistaan, niiden pohtiminen öisellä hautausmaalla pitkän päivän jälkeen ei ehkä ollut kaikkein järkevin teko. Kenties huomenna virkeämmin ajatuksin voisi pohtia niitä uusia ulottuvuuksia, joita tämä lyhyt kohtaaminen koetti ujuttaa hänen elämäänsä.

Melko reippaalla vauhdilla Io lähti kävelemään kohti porttia ja tajusi sitten, ettei edes tiennyt sen nuoren aasaneidon nimeä eikä ollut itsekään esittäytynyt. Mutta ehkä parempi niin, ainakin Ion kannalta. Eipähän aasatar voisi vahingossakaan aiheuttaa hänelle ongelmia jos sattuisi lavertelemaan tästä kohtaamisesta. Jokuhan voisi huonolla tuurilla yhdistää mustahiuksisen erinäisiin kuolleisiin tai kuolemaa lähellä olleisiin aasoihin. Mutta nyt oli tosiaankin aika kääntää ajatuksen toiseen suuntaan, nimittäin kotiin, kotiin ja siellä odottavaan mieheen. Jos joku nyt olisi nähnyt neidon kasvot, olisi niillä saattanut nähdä pienen hymyn, jonka kotiinpaluu niille aina nosti, paluu kotiin jossa hänen rakkaansa odotti.


//kiitokset toki itsellesi ^_^//